Vapautunut katsoja

Sisältö, muoto vai kokemus?

Artikkeli

Vapautunut katsoja 1/2019

Vapautunutta ja aktiivista kritiikkiä, keskustelua, pohdintaa

Kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti Helsingin Sanomien uudenvuoden kirjailijapuheenvuorossa (HS, 29.12.2019) pelkäävänsä äänikirjojen yksinkertaistavan kirjallisuuttamme. Puheenvuoron mukaan havainto syntyi Lindstedtin lukiessa romaaniaan ’Ystäväni Natalia’ äänikirjaksi. Hän ymmärsi lukiessaan, etteivät pseudonyymiä hyödyntävän terapeutin potilaassaan ’Nataliassa’ käyttämät lainausmerkit kuulu puhutussa tekstissä. Erityisen ongelmalliseksi tämä seikka muuttui, kun kirjan kertoja, ’Natalian’ terapeutti, päätti lopulta poistaa nuo ”lainausmerkit niin kuin poistaisi aseestaan varmistimen”. Äänen sanottuna, ei luettuna, tuo ilmaus ei Lindstedtin mukaan toimi. Kieltämättä näin on. Terapeuttihahmo myös vertailee sohvaa ja sänkyä, ja nämä kursivoidut painotukset katoavat niin ikään äänikirjassa.

Lindstedt rakentaa argumenttiaan. Äänikirjat ovat yleistyneet, me elämme äänen ylivallan aikaa. Tähän voi äänikirjojen rinnalla lisätä viestintä- ja viihdemuotona räjähdysmäisesti lisääntyneet podcastit, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa käytettävät ääniviestit ja jopa oman äänensä tallentaminen muistiinpanomielessä. Pienet ruutuvihot ja lyhyet lyijykynät ovat vaihtuneet älypuhelimiin, joihin voi havainnoida ääneen puhuen omaa ympäristöään kuin ’Twin Peaksin’ Dale Cooper konsanaan. Mutta mitä sitten? Ääni on vallassa, ja kirjallisuus on vaarassa? Ehkei sittenkään. Linstedtin argumentointi perustuu havainnolle siitä, että kirjaa kuunneltaessa tekstin visuaaliset piirteet katoavat. Lukemalla tekstiä voi rytmittää itse ja halutessa palata taaksepäin erityisen haastavaan, tai erityisen kauniiseen, virkkeeseen. Tämä mahdollisuus muuttuu vähintäänkin vaikeaksi äänikirjaa kuunneltaessa. Lisäksi Lindstedt ilmaisee huolen siitä, että tämä tendenssi saattaa johtaa kirjallisuuden muuttumiseen: aiemmin luettavaksi tarkoitetut rivit ja lauseet luodaankin kenties kuunneltaviksi. No niin.

Ottamatta kantaa siihen, jaanko huolen kirjailijan kanssa, tai kuinka paljon arvostan fyysistä, kosketeltavaa, rinnan päälle päiväunien ajaksi levittäytyvää kirjaa (paljon!) en voi paeta Lindstedtin argumentaation näkökulman kapeutta enkä rumalta näyttävää hierarkkista olettamusta. Argumentaation pohjalta paistaa vihjaus, että kuunneltava äänikirja on jotain vähemmän kuin luettava, kirjoitettu kirja. Ja vaikka tämä vihjaus olisikin itse keksimäni tai vähintään liioiteltu, haluan nyt kiinnittää huomiota siihen, miksi tämä ajatus on minusta ongelmallinen.

Vaikka kirjailijatervehdyksessä ansiokkaasti pohditaan sisällön ja muodon merkityksiä ja vaihteluita, siitä unohtuu lukijan/kuuntelijan kokemus. Vaikka äänikirja muuttaa tekstin visuaalisuutta ainakin tekstin kirjoittajan näkökulmasta, se muuttaa koko vastaanottamiskokemuksen. Tarkasteluun olisi syytä tuoda myös se, mitä kokemukseen tulee lisää, eikä pelkästään surra kirjan ”tuhoutunutta materiaalista perustaa”. Kuunneltava teos avaa itse asiassa oven kokonaan uuteen merkkijärjestelmään, sanattomaan viestintään. Sanallinen viestintä on kielellistä, sanaton viestintä sisältää laatupiirteitä, kuten puheen paralingvistiset piirteet äänenpainoineen, taukoineen, painotuksineen. Vaikka äänikirja otetaankin vastaan auditiivisesti, se sisältää sekä sanallista (kieli, teksti) että sanatonta (ääni, puheen rytmi) informaatiota. Tämä kietoutuu kuuntelijan kokemukseen, samoin kuin lenkkimaisemat, tiskaantuvat tiskit, kertyvät ajokilometrit, kuntosalin painonnostopenkit tai mikä ikinä onkaan kuunneltaessa tapahtuva kehollinen kokemus. Lukija voi toki haluta toisenlaisenkin kehokokemuksen, kuten lukea fyysistä kirjaa villasukat jalassa, ämpärillinen teetä vierellään. Se on sallittua, ymmärrettävää ja ihanaa. Mutta käsitys siitä, että äänikirjan kuunteleminen olisi tyytymistä, ajan ja paikan sanelemaa pakkoa, tulisi haastaa. Lindstedt itse asiassa kirjoittaa:

”Mahdollisimman koukuttaviksi tehdyt Storytel-kertomukset ovat käsistään sidotulle oravanpyöräihmiselle epäilemättä mitä nautinnollisin tapa rentoutua. Työorientoitunut monisuorittaja voi valmistautua illan haasteisiin jo aamuhölkällä kuuntelemalla Anu Silfverbergin Long Play -artikkelin nukahtamisen vaikeudesta (’Yön sankarit’, LP 75). Ja tuhannet ajokilometrit kannattaa toki hyödyntää Erja Mannon mainion Proust-maratonluennan parissa.”

Mutta nähdäkseni kyse ei ole (pelkästään) tästä. Kuunteleminen on kokonaisvaltainen, intiimi kokemus, jota kannattaa arvostaa sellaisenaan ja jota kohti kannattaa ajoittain päättäväisesti pyrkiä. Ihmisäänen mukaan tuleminen laajentaa kokemuksen myös uudella tavalla vuorovaikutteiseksi, äänikirjaa kuunteleva ihminen ei ole yksin. Itse kutsun nykyään lenkkipolulleni mieluummin mukaan podcastien keskustelijat ja äänikirjojen lukijat, sillä he ovat parempaa seuraa tällaiselle setävuosia kohti hölkkäävälle ihmistieteilijänörtille, kuin Spotifyn viikon soitetuimmat. Kokemus on yhtä aikaa intiimi ja yhteisöllinen. Ihmisäänessä on huima potentiaali olla vuorovaikutteinen ja kutsuva, vaikka se olisikin yleismaailmallisesti suunnattu ja etukäteen tallennettu. Siksi Lindstedtin väitettä siitä, että äänikirja ”kuunnellaan yksin kuulokkeilla” eikä siksi seuraisi enää yhteisöllistä äänenlukemisen traditiota, on syytä opponoida. Ei siksi, ettei se olisi teknisesti totuudenmukainen vaan siksi, että se jättää ihmisen kokemuksen sangen ulkoapäin havainnoitavalle asteelle, unohtaen sen mitä kaikkea tuohon kokemukseen voi parhaimmillaan kietoutua.

Eri asia on sitten se, miten kuuntelijan ja äänenlukijan vuorovaikutussuhde toimii. Laura Lidstedt ei ”vain ole oppinut pitämään siitä, että joku toinen päättää, missä tahdissa etenen ajatusten aallokossa. En halua olla toisen äänen armoilla.” Tämäkin on hyvin ymmärrettävää. Olen jättänyt useamman kirjan kuuntelun kesken, kun lukijan ääni ei sovi minulle tai tarinaan. Intiimin kokemuksen saa itse valita, kyse on neuvottelusta ja makuasioista. Mutta kun se toimii, niin ah se toimii. Suosittelen muutamaa kuuntelemiskokemusta tekstini lopuksi, mutta tässä vaiheessa en malta olla suosittelematta Kuisma Eskolan lukemana Pajtim Statovcin upeaa ’Bollaa’.

 Taidetaidot 2020

Yksi taiteen paradokseista on erikoinen, kolmiomainen tilanne, joka vallitsee taiteen tekijän, taiteen kokijan ja taiteentutkimuksen välillä. Yhtäältä taitelija ilmaisee itsearvoisesti teoksellaan haluamaansa, tarkoittamaansa tai jotain, minkä ilmaisemiseksi taide on ainoa väline. Kirjailija, antropologi ja psykiatri Veronica Pimenoff on sanonut, että hän tutkii romaaneissaan niitä ihmiselämän ilmiöitä, joiden tarkasteluun hänen laaja koulutuksensa ei riitä. Toisaalta katsojalla, lukijalla ja kuuntelijalla on vapaus tulkita teostaan omien tuntojensa, ajatustensa ja tunnistamiensa teemojen valossa. Tätä muun muassa Lindstedt on korostanut monissa ’Oneironin’ ympärillä annetuissa haastatteluissa. Piilomerkityksiä tai taiteilijan elämäntilannetta ei tarvitse löytää tai tietää voidakseen pitää teosta vaikkapa visuaalisesti upeana. Kolmantena näkökulmana on kuitenkin taiteesta puhuminen, sen tutkiminen, sen tulkinnan opettaminen oppilaitoksissa. Taiteella on, kuten kaikilla ilmiöillä, rajat, joiden sisällä meidän on osattava tulkita, opettaa, jakaa merkityksiä sekä tunnistaa ainutlaatuinen, historiallinen ja merkittävä. Meidän on löydettävä rohkeus, intertekstuaalisuus, ajankohtaisuus, julmuus. Me tarvitsemme sopimuksia, yhteisiä käsitteitä ja doktriineja, jotka näyttävät suunnat. Yhtä hyvin me tarvitsemme väittelyä, keskustelua, tieteiden ja taiteiden välistä opponointia, jotka vievät aloja eteenpäin.

Siksi onkin syytä pysähtyä pohtimaan, haastaako äänikirja kirjan vai kirjallisuuden. Ja jos se ylipäänsä haastaa, onko fyysisen kirjan puolustaminen liian yksiäänistä, jos sen tekee vain kirjoitetun tekstin näkökulmasta? Miksi tietyt muodot ovat meille pyhiä, ja muotojen ja medioiden sekoittuminen taas uhka?

Useiden media- ja tekstilajien tunnistaminen ja tuottaminen, merkitysten jakaminen yli kielten ja kulttuurien sekä monimediaisessa, muuttuvassa ympäristössä toimiminen ovat keskeisiä tämän hetken osaamisalueita. Tätä korostetaan niin OECD:n 21. vuosisadan taidoissa kuin uudistetussa eurooppalaisessa kielitaidon tasojen viitekehyksessä (2018). Merkitysten tunnistaminen edellyttää sitä, että eri sisällöt voidaan tarvittaessa tuottaa eri muotoihin. Tämä ei ole tietenkään taiteellekaan vieras lähtökohta, mutta tämän suuntaista taidekasvatusta ja –osaamista, ihan kuuntelija-lukija-katsojana, soisi näkevän enemmän. Taiteilijat ovat usein erityisesti muodon erityisosaajia ja he välittävät universaaleja tarinoita ja kuvia. Itse en ole ammatiltani taiteilija, toivottavasti tämä näkemys ei väheksy kenenkään työtä. Tämä on kokemukseni ja käsitykseni taiteenkuluttajana. Jopa hyvin praktisesti: muoto ostetaan (tanssiteos, teatteriesitys, kirja, taidenäyttely), kun taas sama ”sisältö” voi periaatteessa seilata muodosta toiseen joko tarinallisesti, temaattisesti tai tekstillisesti. Tämän tyyppiseen skenaarioon myös Lindstedt viittaa muodon ja sisällön suhteella kirjoituksessaan.  

Mutta minä en suostu näkemään (pelkkiä) uhkia siinä, että taiteen muodot ja -kokemukset kietoutuvat yhteen ja multimodaalistuvat. Päinvastoin, tämä on tapahtunut ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, tiedonvälityksessä ja oppimisessa, tervehtikäämme siis taiteen vastaavaa elossa oloa ja modernia kehitystä ilolla! Minun lenkkipolkuni ääniseuralaisineen ei tehnyt tyhjäksi oloani, kun löysin jouluaattona vanhempieni varastohuoneesta Edgar Allan Poen kokoelmateoksen – teoksen, jonka ostin aikanani kesätyörahoillani ja jonka luulin jonnekin matkan varrelle jääneen. Äänikirjaa ei voi puristaa rintaansa vasten varastohuoneen hämärässä. Me saamme valita kokemuksemme.

Lopuksi haluan suositella kolmea kuuntelukokemusta, jotka valaisevat eri näkökulmista ihmisäänen voimaa ja tarjoavat toivottavasti teillekin paljon.

1.       Lucia Berlin: ’Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia’ (äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn). Vuoden äänikirja 2018.

2.       Auta Antti -podcast: Yllätyspussijakso Podcastista voisi antaa kuunneltavaksi minkä tahansa jakson, mutta rikkaiden aiheiden takia valitsin tämän. Loistava esimerkki vuorovaikutteisuuden rakentamisesta kuuntelijasuhteessa, vaikka podcast on tallennettu yksin komerossa.

3.       YLE: Kirja vs. leffa: Hohto. Jälleen kerran koko sarjaa voi suositella, mutta erityisen antoisaa keskustelu kahden eri muodon (kirja ja elokuva) välillä on tässä jaksossa.

 Janne Niinivaara

 Kirjoittaja on viestintäpedagogi, kokemustutkija, esiintyvä taiteilija ja mystisläinen.

 Lähteet:

Inha, K. & Mattila, P. (2018). Se on kielestä kiinni! Kielten eurooppalainen viitekehys uudistuu. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 9(5). Saatavilla: https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-syyskuu-2018/se-on-kielesta-kiinni-kielten-eurooppalainen-viitekehys-uudistuu

Lidstedt, Laura (2019). Kirjoitettu hiljaa luettavaksi. (Helsingin Sanomat, 29.12.2019.) https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006356126.html?fbclid=IwAR1uk83PXaylpuYhuesxGTx4NqD8BIb6nD3VoVYuPywlDaxNCZnH29nOyIU (haettu 31.12.2019.)

Veronica Pimenoff Prosak-proosaklubilla 16.4.2019. https://vimeo.com/68283356 (haettu 31.12.2019.)

Pääkirjoitus

Vapautunut katsoja 1/2019

Vapautunutta ja aktiivista kritiikkiä, keskustelua, pohdintaa

Omistaminen on syvin suhde ihmisen ja asian välillä. Teknologia kontrolloi suhdetta ihmisen ja ympäristön välillä.

Olen viime aikoina lukenut paljon Walter Benjaminia. Kyllä kyllä.

1930-luvun, eli elämänsä loppupuolen, esseissä Walter Benjamin pohti ihmisen, ympäröivien asioiden, teknologian ja taideteoksen suhdetta. Niihin aikoihin, mekaanisen toisinnettavuuden kulta-ajan kynnyksellä, Benjaminia kiinnosti se että teollisesti tuotetut hyödykkeet menettivät kykynsä erottaa vaurauden ja köyhyyden elämänpiirit. Benjamin pohti esimerkiksi kirjapainoa ja valokuvausta. 1800-luvulle asti muotokuvia maalattiin vain rikkaista ja vaikutusvaltaisista. Minun 1800-luvulla eläneestä iso-iso-isoisästäni, maatalon isäntä Karl Anderssonista, on yksi valokuva. Nyt kännykälläni on 6066 kuvaa 5-vuotiaasta tyttärestäni.

Vuoden 1931 esseessä Ich packe meine Bibliothek aus Walter Benjamin purkaa kirjakokoelmaansa laatikoista, ja pohtii mitä arvoa on näillä mekaanisesti kirjapainosta syydetyillä niteillä, kopioiden kopioilla. Paljonkin, tuntuu olevan vastaus. Näillä mekaanisesti tuotetuilla taideteoksen kopioilla ei ole rahallista vaihtoarvoa, eikä juuri itseisarvoa, mutta juuri kokoelmana ne ovat ainutlaatuinen – niiden arvo on niiden keräilyssä. Niiden keräilijä, Walter Benjamin, elää kokoelmassaan. Juuri hän on kerännyt juuri ne kirjat, rakentaa niistä kirjaston, ja katoaa sinne.

Jonkin aikaa sitten innostuin kovasti Pinterestistä, ennen kuin kuulin että sitä kuuluu lähinnä käyttää sisustuksen ja häiden suunnitteluun. Minulla on Pinterestissä kokoelma James Joycen ensipainoksia, vanhoja Fender-kitaroita, katutaideteoksia, keskiaikaisia käsikirjoitussivuja ja labyrinttejä. Pinterest-seinäni näyttää enemmän minulta kuin mikään seinä oikeassa fyysisessä kodissani.

Pinterest tietysti myös lukee minua: Kun opetan sille, että vanhat Telecasterit kiinnostavat, se syöttää minulle yhä lisää varhaisia teollisesti massatuotetun sähkökitaramallin digitaalisia kuvia. Minä syötän applikaatiolle omaa minäkuvaani, ja digitaalisessa kaikukammiossa sovellus vahvistaa minulle takaisin omakuvani. Joka kerta palatessani kuvagalleriaan, se näyttää paremmalta ja mieluisammalta. Jos seassa on kuva joka ei kiinnostakaan minua, pahastun: Mitä se oikein kuvittelee minusta?

Onko minulla vanha ruusupuinen Fenderin Telecaster? Vietän paljon aikaa maailmassa, jossa on.

Miellän itseni kirjoittajaksi, mutta ei ole olemassa painettua nidettä, joka olisi kirjoittamani. Olen kirjoittanut näytelmiä, esitystaideteoksia, valo- ja videorunoja, teipannut sanoja ja kirjaimia aitoihin. Mikään näistä ei kestä, joten kuvaan videon tai otan valokuvan ja laitan Instagramiin. Linkin laitan apurahahakemukseen. Mikä on tämän taiteen arvo? Piirtävätkö nämäkin digitaaliset kirjaimet vain (itselleni) kuvaa minusta kirjoittajana?

Mikä on taideteoksen arvo sosiaalisen median aikakaudella? 12 tykkäystä ja yksi retweettaus?

Instagramissa voi myös seurata taidetta ja kuvia ihmisten naamoista taiteen edessä. Kuvataide, musiikki, tanssi, esittävät taiteet välittyvät kuvina ja ääninä. Usein teoksen voi mennä kokemaan myös teknologian takaisessa fyysisessä maailmassa, mutta monesti kuva tai ääni sosiaalisen median alustalla on varsinainen taideteos. Katutaiteilija slinkachu tekee minimaalisen pieniä veistoksia julkiseen katutilaan, joita on vaikea todellisuudessa edes huomata. Vähitellen ulospäin zoomaavia kuvasarjoja voi katsella Instagramissa, ja rahalla voi ostaa kehystetyn vedoksen valokuvasta. Tanskalainen taiteilija Jan Hakon Erichsen julkaisee Instragramissa hervotonta videotaidetta, jossa erilaisiin mekaanisiin laitteisiin kiinnitetyt teräaseet puhkovat läpinäkyviä ja pinkkejä ilmapalloja. Vuoden 2017 Anki-täti performanssin Mysteeri Co. streamasi facebook-sivuilleen.

Esseessään Kleine Geschichte der Photographie Benjamin pohti valokuvausta taiteena ja taidetta valokuvana, eli sitä kuinka paljon helpommalta nykyään (1931!) tuntuu vastaanottaa taide valokuvana kuin elävässä elämässä. Nykyään voimme seurata sosiaalisesta mediasta jokaisen ystävämme ja tuttavamme käyvän vuoron perään samassa suositussa näyttelyssä ottamassa saman selfien saman taideteoksen sisällä, edessä, päällä tai alla. Kuvassa katsoja assimiloituu taideteoksen osaksi, taideteos osaksi katsojan somesubjektia ja jaettua elämäntarinaa.

Teknologia, sovellukset ja sosiaalinen media luovat tietysti myös uusia mahdollisuuksia ja alustoja luoda ja jakaa taidetta. Amaranth Borsuk, Kate Durbin ja Ian Hatcher ovat luoneet ABRAn, elävän tekstin, jonka kanssa voi kirjoittaa runoja. Erilaiset videoeditointi- ja projection mapping –työkalut mahdollistavat videotaiteen tekemisen tusinaurpoillekin. Valokuvia voi editoida, ja niihin voi lisätä suodattimia, ja koko projektin voi organisoida Trellossa. Garage bandilla kuka tahansa voi soittaa kitaraa tai viulua. Sovelluksen avulla voin tablettia tökkimällä soittaa Telecasteria jota minulla ei ole.

Vuoden 1934 esseessä Das Kunstwerk im  Zeitalter seiner technischen Reproduzieerbarkeit Benjamin sovelsi Marxilaista kritiikkiä aikansa taiteen tuotantokeinoihin. Miten taiteen arvo ja merkitys muuttuu aikakaudella, jona sitä voidaan toisintaa teollisesti? Vuoden 2019 kysymys voisi olla, mitä on taide aikakaudella, jona kuka tahansa voi jakaa oman tai jonkun muun taideteoksen sosiaalisessa mediassa, ja approprioida sen osaksi omaa someidentiteettiään. Marxilainen voisi kysyä, kuka työn tuloksen omistaa? Kenen käsissä ovat tuotantovälineet?

Benjamin kirjoittaa alkuperäisen teoksen aurasta, joka erottaa sen kopioista. Ennen taideteoksen saattoi nähdä vain siinä paikassa, jossa se oli. Siinä kontekstissa, niissä kehyksissä. Ainutlaatuisuus soi sille sen auktoriteetin. Benjaminin aikaan teoksen saattoi kuvata, ja siitä saattoi vedostaa kopioita, jotka saattoi nähdä missä tahansa kontekstissa, ja monessa kontekstissa samanaikaisesti. Nykyään juuri toistettavuus, jaettavuus ja levitettävyys suo auktoriteetin auran. ”Pic or it didn’t happen”.

Lauri Niskanen

Briefly in English: The Emancipated Spectator 2/2018

”Where do they keep coming from, these arseholes

who, when we were young, were the gatekeepers?”,

writes Carol Ann Duffy, the first Scottish and first female Poet Laureate in her 2018 collection Sincerity. How is it that the gatekeepers still look the same as when Duffy began, over forty years ago? Why is it that with all the critical art, grotesque and iconoclastic images and words, and all the parody and satire, the patriarchy still has not fallen? Can art exercise any kind of power in society?

In this second issue of The Emancipated Spectator the theme is art & power. The question is, does art hold any centrifugal, revolutionary power as outlined by Mikhail Bakhtin in his discussion on the medieval popular laughter ridiculing the rigid hierarchies of the time. To the arsenal of such art forms, according to Bakhtin, belong the parodying of lofty and hypocritical forms of speech, the grotesque conception of the body (as opposed to the ideal, classical conception), yelling and laughing, potty-talk, swearing, and the eternal wisdom of the people: the fact that while the rulers are mortals, the people are everlasting. In practice, however, artistic parody and satire tend to be elitist, with no hope of ever reaching the “people”, nor no hope of ever harming those in power.

In the first article of the issue, Lihallisia tiloja (Bodily spaces), Mikko Niemistö and Tuuli Vahtola discuss shamelessly sexual bodies, the grotesque conception of the body, and the body politics that follow in the last part of The Red Pieces series of choreographies by Danish choreographer Mette Ingvartsen: to come (extended). Mikko and Tuuli analyse whether it is possible to deconstruct the binary imagery of the sexualized body, and the uses and abuses of power with regard to sexuality.

Artikkeli 2

Vapautunut katsoja 2/2018

Miksi en tiennyt tästä? (lähtökohta)

Minä en ole kriitikko. Tämä ei ole arvostelu. Millekään. Tämä on yritys ymmärtää paikallisuutta ja historiaa yhden teatterikatsomiskokemuksen kautta. Yrityksessäni tulen löytämään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. 

Kävin katsomassa loppusyksystä Tikkurilan Teatterin ensiesittämän tiiviin sisällissotakuvauksen Viljo S. Vajaa puolitoistatuntinen esitys perustuu vantaalaisen sosiaalineuvoksen Viljo Sohkasen omakohtaiseen teokseen Punakaartilaisen päiväkirja. Tarina kertoo 17-vuotiaasta tikkurilaisnuorukaisesta Viljosta, joka liittyi muiden mukana Helsingin pitäjän (nyk. Vantaa) punakaartiin. Viljon tie vie sisällissodan puhjettua lääkintämieheksi Kavantsaaren taisteluun, takaisin Tikkurilaan ja lopulta Suomenlinnan pahamaineiselle vankileirille, josta Viljo vapautetaan kahden ja puolen kuukauden kuluttua. Tarina ja toteutus on eheä ja koskettava, toiveikaskin. Se jättää jälkimauksi sen suomalaisista sotakuvauksista tutun, mutta aina niin kouraisevan ihmetyksen: tämä tapahtui oikeasti. Se tapahtui täällä. 

Minä olen Tikkurilasta lähtöisin. Minä en tiennyt koko vantaalaisuuteni aikana kuka on Viljo Sohkanen. En, vaikka hän oli synnyinkaupunkini ensimmäinen sosiaalijohtaja. En, vaikka olen ollut kotibileissä hänen nimeään kantavalla kadulla. Enkä silti ole totaalisen tietämätön Suomen historiasta. Miksi en tiennyt tästä?

Kuinka paljon ihmisen kuuluu tietää koti- tai asuinpaikkansa historiasta, ja onko taiteen tehtävä auttaa siinä? (Kysymys 1.)

Sotaisa suhde (konflikti)

Vuoden 1918 sota on ollut minun sukupolvelleni utuinen kipupiste, joka muodostuu sukujen ja paikkakuntien kokemuksista. Minulle siihen kuuluu keskeisesti jälkipolvien puhe, jossa yritetään sovittaa itsensä osaksi tarinaa. Ukkini isä oli jääkäri. / Tällä pellolla virtasi punaisten veri. / Kummat siis oli punaisia ja kummat oli valkoisia? / Kumpia me, isä, oltiin?  

Kansakunnan virallinen suhde tähän sotaan on ollut niin näkökulmariippuvaista ja poliittisen tilanteen sanelemaa, ettei lähes koko viime vuosisatana sodalle löydetty sopivaa termiä. Puhun siitä nyt itse sisällissotana, sen neutraaleimman nimityksen mukaan.  

Viljo S. haastoi pohtimaan omaa suhdettani sekä sisällissotaan että paikallisuuteen. Se pakotti pohtimaan esimerkiksi sitä, ovatko Tikkurilassa tapahtuneet sisällissodan tapahtumat minulle merkityksellisempiä kuin vaikka Tampereella tapahtuneet. Katsonko uusin silmin teatterilta kävellessäni Tikkurilan asemaa, jossa vielä äsken Viljo paikkaili haavoittuneita punasotilaita saksalaisten hyökättyä? Kuinka pitkä matka on Tikkurilasta Suomenlinnaan, kun sen kulkee oman loppunsa aavistavana sotavankina? 

Vastaus on, etten tiedä. Sukupolvelleni Suomessa käydyt sodat ovat kertomuksia. Sisällissodan kertomus on ikäisilleni, 90-luvulla koulunsa aloittaneille, yksinomaan surullinen tarina; jako syyllisiin ja sankareihin, hyviksiin ja pahiksiin, oli jo lopetettu.  Sisällissota ei ole ollut minulle kouriintuntuvampaa kuin löytöretket tai Itämeren kauppalaivat. On toki tärkeää ja arvokasta hankkia tietoa löytöretkistä ja sisällissodasta, mutta elävän kontaktin katkettua niitä ei voi tavoittaa tunnetasolla.

Tämä herättää uusia kysymyksiä.

Miten esimerkiksi oman maan historia tulisi kokea? (Kysymys 2.)

Siirtääkö taide historialliset tapahtumat helposti tulkittaviksi silmien eteen, vai onko taiteen tarkoitus ennemmin kaventaa tämän hetken kokijan ja historiallisen tapahtuman kuilua? Tuoda tunteita, kohtaloita, kokemuksia ja aistihavaintoja historiasta. Ehkä molempia. Ehkä sillä ei ole väliä. Ehkä historian kannalta ainoa merkitsevä hetki todella on tämä hetki, ja kaikki sen jälkeen tapahtuva. 

Tänään on uudenvuodenaatto 2018. Tämän päivän jälkeen sisällissodasta tulee kuluneeksi yli sata vuotta. Tämä tuntuu merkittävältä rajapyykiltä, kenties ”lähi” poistuu ”historian” edestä. Kenties sisällissodasta on vielä kerrottavaksi monta tarinaa, joista on ollut soveliasta vaieta, mutta joiden aika on nyt tullut. Minunkin suvullani on yksi, mutta sen aika ei ole vielä.  

Paikallisuuden pimeä puoli (sopu)

Tilat, paikat ja elinpiirit tapahtuvat meille, kun elämme ja koemme niitä. Joissakin paikoissa ahdistumme, toisissa rauhoitumme, muistamme, olemme vapaita. Eläessämme ihmisten historiasta tulee myös paikan historiaa. Ja joskus paikka kertoo oman tarinansa. 

Paikat siis inspiroivat meitä. Kuuluisat rikospaikat, kummitustalot, uhrilähteet, kartanot ja pyhiinvaellusreitit synnyttävät monilajista taidetta vuosisadasta toiseen. Sisällissodasta riittää paikallisia tarinoita: kuolonkenttiä, vankileirejä ja päämajoja. Monet näistä paikoista ovat nykyään ihmisten arkisten reittien varrella. Jotkut tapahtuvat unohtuvat, joistakin paikoista tulee leimattuja ikuisesti. Kävelemme päivittäin murhien ja tragedioiden näyttämöillä.  Mitä meidän tulee niistä ymmärtää, kun nämä paikat kertovat tarinansa?

Minkä paikan tarinan sinä haluat kertoa? (Kysymys 3.)

Viljo S oli minulle henkilökohtaisesti enemmän itselle tuntemattoman, mutta paikkaan sidotun historian näkyväksi tekemistä. Kuin esitys sanoisi minulle: tällä kylällä on tämäkin tarina, vaikka se ei ole sinun tarinasi.  

Viljo Sohkanen kertoo kokemuksistaan: https://areena.yle.fi/1-4405141?fbclid=IwAR1adAxaA7N0W9PzMt_hcEYlRMRt4ASPN7f2XDGDrrxYGU03HtafzaeFwD8

Viljo S Tikkurilan teatterissa: http://www.tikkurilanteatteri.fi/index.php/portfolio/items/viljo-s/

Janne Niinivaara

Artikkeli 1

Vapautunut katsoja 2/2018

to come (extended) on osa tanskalaiskoreografi Mette Ingvartsenin vuodesta 2014 jatkunutta The Red Pieces -esityssarjaa, johon sen lisäksi kuuluvat teokset 69 Positions, 7 Pleasures ja 21 Pornographies. Sarjassaan Ingvartsen tutkii seksuaalisuutta ja sen suhdetta julkiseen tilaan, käsitellen mm. alastomien ja seksualisoitujen kehojen vaikutusta yhteiskunnan rakenteisiin. Mikko Niemistö ja Tuuli Vahtola kävivät katsomassa sarjan viimeisimmän osan Tukholman Dansens Husissa 20.10.2018. Lavalle nousivat esiintyjät Johanna Chemnitz, Katja Dreyer, Alberto Franceschini, Bruno Freire, Bambam Frost , Ghyslaine Gau, Elias Girod, Gemma Higginbotham, Dolores Hulan, Maia Means, Olivier Muller, Danny Neumann, Norbert Pape, Manon Santkin ja Hagar Tenenbaum.

MIKKO: Teos alkaa maalauksellisella orgiakoreografialla, jossa esiintyjien yllä on koko kehon ja kasvot peittävä sininen trikooasu. Ryhmän liike tuo minulle ajoittain mieleen valtameren, mikä etäännyttää minut seuraamaan esitystä maisemana, mutta tämä kuva rikkoutuu aina silloin kun tanssijat jähmettyvät (ryhmä)seksiasentoja muistuttaviin kuvaelmiin. Heidän tapansa koskettaa toisiaan vaihtelee häpeilemättömästä ja suorastaan aggressiivisesta intiimiin ja hellään. Esiintyjien käsien vaeltelu toistensa erogeenisille alueille herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia aistimuksia se heille aiheuttaa ja minkälaista aktia olen yleisön jäsenenä todistamassa.

Huomioni kiinnittyy erityisesti hiljaisuuteen. Alun koreografia toteutetaan ilman minkäänlaista taustamusiikkia tai äänimattoa, mikä tekee minut tietoiseksi omasta katseestani ja reaktioistani. Nämä katsojakokemukset tuntuvat esityksen aikana hyvin henkilökohtaisilta ja mahdollisuus "paljastua" on jatkuvasti läsnä. Lisäksi jokainen yleisön yskäisy, vilkaisu, se kun yksi katsoja nukahtaa ja se kun joku yrittää mahdollisimman hiljaa vaihdella asentoa, tulevat osaksi esitystä.

Lavalla tapahtuva toiminta päätyy koreografioimaan yleisöä, joka vastakohtana anonyymeille esiintyjille alkaa vaikuttaa alastomalta.

TUULI: Esiintyjien keskinäisen läheisyyden, iholla olon ja kosketuksen laadun aistii herkästi, se on läsnäolevaa ja kuuntelevaa joskin määrätietoisen koreografioitua. Vaikka esiintyjät ovat trikoopuvuissaan kasvottomia, jokaisella anonyymillä hahmolla on oma tapansa sulautua kohtaamiinsa kehoihin. Tämän johdosta myös esiintyjän asema on jollakin tapaa paljas ja henkilökohtainen.

Kokemukseni on vahva ja ristiriitainen: todistan aidolta tuntuvaa tunnetta, kosketusta, todistan esitystä, todistan seksiä edustavan kuvaston tuottamista.

Totean itsekseni, ettei ole epäilystä siitä, ettenkö todistaisi ihmisiä harrastamassa seksiä. Se tuntuu oudolta, koska olen katsomassa tanssiesitystä.

Mietin, minkälaisia kokemuksia esiintyjillä mahtaa olla toteuttaessaan seksuaalisia toimintoja esityskontekstissa. Kuinka sanoa ei, esityksen raameissa, jos joku ei tunnu oikealta? Mitä, jos juuri tänään ei tee mieli kosketella tai olla kosketettuna? Miten tätä problematiikkaa käsitellään prosessissa?

Seuraavaan kohtaukseen siirryttäessä, riisuuduttuaan hämäryydessä sininistä kokopuvuista, ryhmä esiintyjiä asettuu lavan etualalle vain tennissukat ja lenkkitossut jaloissaan ja kuulokkeet korvissaan. He ryhtyvät yhteen ääneen toistamaan kuulokkeista kuulemaansa ääntä, orgastista voihkintaa. Kaikessa eleettömyydessään kohtaus aaltoilee välillä intensiivisempänä ulvontana, välillä rauhallisempana myhäilynä, ja se toimii jokseenkin kontrastina alun siniselle merelle. Siinä missä alkukohtaus rinnasti kasvottomat hahmot aistikkaaseen ja henkilökohtaiselta tuntuvaan liikkehdintään, orgasmikuoro asettaa rinnan erilaiset alastomat ihmiskehot ja mekaanisen toisteisuuden.

MIKKO: Huomaan olevani hetkellisesti pettynyt siihen, että alastomat kehot paljastetaan sinisten asujen alta. Pidin sinisten pukujen osuudessa kiinnostavana sitä, miten alastomuus oli niin vahvasti läsnä siitä huolimatta, että kehot oli verhoiltu trikookankaalla. Puvut mahdollistivat tietyn etäisyyden, jolloin katse vaelsi ryhmän värissä, tekstuurissa ja muodoissa, mutta kosketuksen suoruus sai sen siirtymään lähemmäksi ihoa, pukujen alla olevaan ihmiseen ja lihallisuuteen. Pidin siitä miten trikoopuvut vettyivät hiestä ajan kuluessa. Toisaalta orgasmikuorokohtaus herättää minut yleisön jäsenenä uudestaan tiedostamaan katsomiseni tavan, kun esiintyjät hakevat tietoisesti katsekontaktia. Olen entistä vähemmän sivustaseuraaja, ja tuntuu että läsnäoloni otetaan osaksi ryhmäorgasmia.

Teoksen alaston-osuus on minulle kiinnostavin siinä vaiheessa kun siirrytään esityksen päättävään Lindy Hop -tanssiin, joka tanssitaan niin ikään alasti koko 15 -henkisen työryhmän toimesta. Tätä osuutta jatketaan ainakin puoli tuntia, tai siltä se tuntuu. 1900 -luvun alusta peräisin oleva swing -tanssi onnistuu kaikessa naiiviudessaan riisumaan kehoista sen suorasukaisen himon, joka niihin latautui teoksen alkupuoliskolla. Vähitellen alan tottua alastoman kehon katsomiseen. Minulle kehojen seksuaalisuus avautuu tässä kohtaa moninaisempana, vapaana median tuottamista seksin ja halun representaatioista. Läkähdyttävyydessään ja leikkisyydessään Lindy Hop -osuus paljastaa sitä ruumiillisten tuntemusten ja aistimusten kirjoa, joka valtavirrassa peittyy yksinkertaistetun, binäärisen ja yksilön nautintoa tavoittelevan kuvaston taakse.

TUULI: Kohtaus on vapauttava. Lumoudun, kun edessäni olevien ruumiiden lihat heiluvat ja hölskyvät; vastaavaa ei usein näe. Esiintyjät ovat iloisia, he hymyilevät toisilleen ja yleisölle. Alastomuus ei ole latautunutta tai salaista, eivätkä paljaat sukupuolielimet, rinnat ja takapuolet seksualisoituja.

Alaston Lindy Hop tanssi vapauttaa alastoman ruumiin kaupallisen seksin (ajatus siitä, että paljas iho ja seksi ovat suoraan verrannollisia) representaation käsistä ja siten rikkoo alastoman kehon sosiaalista koodistoa.

Näen tämän pitkän kohtauksen tietynlaisena pelkistettynä vastineena yhdysvaltalaistaiteilija Carolee Schneemanin Meat Joy (1964) -teokselle, jota Ingvartsen esitteleekin omassa 69 Positions (2014) -sooloteoksessaan. Kuten Meat Joyssa, myös tässä pitkään kestävässä Lindy Hop kohtauksessa juhlitaan lihallisuutta ja yhteisöllisyyttä, joka johtaa hurmiolliseen ja leikkisään nautintoon. Meat Joy on eroottinen esitys- ja videoteos, jossa lihan materiaalisuus nostetaan keskiöön erilaisten kontaktien kautta; esiintyjien ruumiit toisiaan, muita materiaaleja ja ruokaa (eläimen lihaa) vasten. to come (extended) teoksen Lindy Hop -kohtaus tuo lavalle ainoastaan ihmiskehot, mutta tekee sen vahvalla alleviivauksella, jossa ruumiin lihallinen materia ja inhimillinen ilo kietoutuvat toisiinsa.

to come (extended) on kollaasimainen esitys, jonka kohtausten välillä en näe selkeästi johdattelevaa logiikkaa. Jokainen kohtaus avautuu itsenäisenä osana ja esittää näkökulman. Mieltäni jää sekä kutkuttamaan että kaihertamaan tapa, jolla nämä tapahtumat ovat asetettu erillisiksi toisistaan; kerrostumiksi, jotka esitetään nyt rinta rinnan. Seksuaalisuuden aistikkuus, representaatio, mekaanisuus ja toisto sekä materiaalinen lihallisuus avaavat kaikki omat maailmansa, jotka tässä teoksessa toimivat jokseenkin autonomisesti. Olen innoissani tästä erottelun tilaisuudesta, vaikka samalla koen, että kaipaisin seksuaalisuuden käsittelyssä kerrostumia, joiden välillä voin matkata. Kuten Ingvartsenin 7 Pleasures -esitys, myös to come (extended) saa minut kaipaamaan 69 Positions -sooloteoksen tapaa kuoria seksuaalisuuden, seksin ja seksikkyyden representaation tasoja kerros kerrokselta.

MIKKO: Esityksestä huomaa, että se on pidennetty versio Ingvartsenin jo vuonna 2005 toteuttamasta to come -teoksesta, sillä siinä näkyy pitkän prosessin tuoma moninäkökulmaisuus. Muistan tämän vasta esityksen katsomisen jälkeen, kun alan mielessäni rakentaa yhteyksiä kolmen itsenäisen osuuden kesken, joiden erillisyys pakottaa etsimään niiden välisiä kosketuspintoja. Sirpaleisuudessaan esitys tuntuu kaleidoskooppimaiselta kuvalta Ingvartsenin The Red Pieces -teossarjasta. Episodimaisesti rakennetut näyttämökuvat tuovat esiin sarjassa vahvasti esillä olleita teemoja, kuten alastomuutta, seksin representaatioita sekä seksiin liittyviä valtasuhteita. Samalla tästä teoksesta jää puuttumaan muille näkemilleni sarjan esityksille tyypillinen virtaavuus, vaikka näyttämökuvat ovatkin yksinään tehokkaita.

Vertaan automaattisesti teosta Dansens Husissa vuonna 2016 näkemääni 7 Pleasures esitykseen, jossa alastomat kehot vyöryivät näyttämöllä ajoittain yhtenäisenä massana ja ajoittain erilaisiin huonekaluihin sulautuen, hämärtäen kiehtovalla tavalla halun muotojen ja kohteiden kategorista jaottelua. Molemmista teoksista minulle jäi mieleen erityisesti se, miten taitavasti Mette Ingvartsen käyttää suurta näyttämöä poliittisena tilana, joka mahdollistaa salissa olevien valtasuhteiden paljastamisen, huomion kääntymiseen kohti omaa tapaa katsoa sekä yksityisten toimintojen tuomisen julkisen silmän alle kiinnostavalla, joskin provosoivalla tavalla.

Ingvartsenin teoksissa suuri teatterilava ei ole se pölyttynyt ja porvarillinen paikka, johon olen tottunut, vaan kehopoliittinen kokeilualusta, jossa pyrkimys on paitsi haastaa, myös vapautua seksiin liittyvistä tabuista ja yleistyksistä.

 Mikko Niemistö ja Tuuli Vahtola

Pääkirjoitus

Vapautunut katsoja 2/2018

Vapautunutta ja aktiivista kritiikkiä, keskustelua, pohdintaa

 ”Where do they keep coming from, these arseholes

who, when we were young, were the gatekeepers?”,

kirjoittaa Carol Ann Duffy, Britannian väistymässä oleva hovirunoilija, Poet Laureate (tehtävä, johon hänet valittiin kymmenen vuotta sitten ensimmäisenä skottina ja ensimmäisenä naisena tittelin 341-vuotisen historian aikana), uudessa kokoelmassaan Sincerity (2018, Pan Macmillan). Duffy on 62-vuotias, hän on ehtinyt pilkata ja kiroilla vanhoille valkoisille miehille jo ainakin esikoiskokoelmastaan Fleshweathercock (1973, Outposts) alkaen, eli yli neljänkymmenen vuoden ajan, ja silti edelleen vallassa ovat samannäköiset ukot.

Miksei se patriarkaatti kaadu vaikka sitä kuinka pilkkaa? Miksei parodia tai satiiri enää toimi? Onko se koskaan toiminut?

Yhden parhaista satiristeista, Peter Cookin, kerrotaan sanoneen vuonna 1961 perustaessaan yhteiskunnalliseen komediaan keskittynyttä The Establishment Clubia, että hän halusi tehdä siellä yhtä vaikuttavaa satiiria kuin ”ne loistavat Berliinin kabareet, jotka niin onnistuneesti pysäyttivät Hitlerin valtaannousun ja ehkäisivät toisen maailmansodan syttymisen”.

Nyt on tehtävä tilit selviksi, tästä on joskus hämmennystä, minä ymmärrän ironian, parodian ja satiirin täten: Ironia on retorinen keino, joka tarkoittaa tiettyä etäisyyttä sen välillä mitä sanotaan, ja mitä tarkoitetaan. Se on eräänlainen puheen tai kirjoituksen omaksuma asenne. Parodia on taas muodollisen tason kysymys, esimerkiksi kahden tekstin suhde. Parodioitava teksti kuultaa parodiatekstin alla, ja jos kahden tekstin samanaikaisen läsnäolon havaitsee, syntyy oivallus tai huumoria, mutta ei välttämättä parodioitavan tekstin kustannuksella. Parodia voi käyttää hyväkseen ironista etäisyyttä. Satiiri suuntautuu maailmaan, satiiri haluaa muuttaa maailmaa ja pilkata tekopyhyyttä, turhantärkeyttä ja vallanpitäjiä. Satiiri voi käyttää hyväkseen jonkin muodon parodiaa.

Mutta voiko ironialla, parodialla, satiirilla tai ylipäänsä taiteella muuttaa maailmaa? Se on aiheena tässä Vapautuneen katsojan toisessa numerossa. Minä olen henkilökohtaisesti ollut sitä mieltä että voi. Olen seurannut Mihail Bahtinin teorioita keskiaikaisesta nauruperinteestä, narreista ja buffosta, joka pääsi Bahtinin mukaan renessanssin aikaan livahtamaan vähemmän arvostetun proosa-kirjallisuuden ja varhaisten romaanien kautta länsimaisen sivistyksen marginaaliin. Tähän perinteeseen Bahtinin mukaan kuuluu ylevien ja tekopyhien puhetapojen pilkka parodian avulla, selvärajaisen ja kauniin ruumiin groteski konseptio, äänekäs räkäinen nauru, pissakakkajutut, kiroilu ja kansan ikuinen tieto valtaapitävien kuolevaisuudesta ja kansan kuolemattomuudesta.

Aloin kuitenkin epäillä itseäni kun luin Kari Peitsamoa. Peitsamo twiittasi huhtikuussa 2018:

“Parodia ja ironia intellektualismin asenteena paljastavat sen tiedostamattoman epätoivon. Tämä naamioidaan humanismiksi. Asettumalla salaa älyllisesti lähimmäisensä yläpuolelle ja avoimesti Jumalaa ja epäsuorasti maailmaa pilkkaamalla intellektuelli marssii korskeana hautaansa.”

Nimittäin onhan parodiassa myös tämä epädemokraattinen, itsensä toisten yläpuolelle asettamisen elementtikin. Jos huomaan parodian ja ymmärrän vitsin, oivallus on mielestäni hervoton ja anarkistinen, mutta jos en olen lukenut / nähnyt / kuullut juuri sitä oikeaa teosta johon viitataan, tunnen itseni typeräksi ja ulkopuolelle jätetyksi. Muut snobbailevat. Kyllä minuakin naurattaisi, jos olisi aikaa ja varaa käydä joka viikko katsomassa juuri oikeat esitykset / elokuvat / konsertit.

Usein tilanne teatterissa on tämä: Lavalla joukko esiintyjiä esittää taitavaa parodiaa, joka on oivaltavan yhteiskunnallisen satiirin palveluksessa, ja yleisössä istuu sataviisikymmentä nauravaa ja nyökyttelevää katsojaa, jotka ovat esityksen alussa, aikana ja lopussa samaa mieltä maailmasta ja yhteiskunnasta toistensa ja esiintyjien kanssa. Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu. Esityksen aikana toisaalla valtaapitävät kavaltavat, metsät kaatuvat ja Kuusamolaisessa saunassa joku pui nyrkkiä: ”Jotkut saa apurahaa!”

Pahimmassa tapauksessa parodia ja satiiri puhdistavat katsojat oikeutetusta vihasta ja epätoivosta, ja he unohtavat tehdä vallankumouksen. Ranskalaisen filosofin ja sosiologin, Jean Baudrillardin, mukaan nykytaide esittää kriittistä mutta on salaisesti yhteistoiminnassa maailmanjärjestyksen kanssa:

“Modern art wishes to be negative, critical, innovative and a perpetual surpassing, as well as immediately (or almost) assimilated, accepted, integrated, consumed. One must surrender to the evidence: art no longer contests anything, if it ever did. Revolt is isolated, the malediction ‘consumed’”

Jean Baudrillard, ‘Gesture and Signature: Semiurgy in Contemporary Art’

Tässä numerossa Mikko Niemistö ja Tuuli Vahtola kirjoittavat häpeilemättömistä seksualisoiduista kehoista, ruumiin groteskista konseptiosta, ja sen synnyttämästä valta-asetelmasta esiintyjien ja yleisön välillä tanskalaiskoreografi Mette Ingvartsenin The Red Pieces –esityssarjan viimeisimmässä osassa to come (extended). Voiko binäärisen kuvaston purkaminen ja seksualisoidun ruumiin ’groteskisoituminen’ purkaa myös seksuaalisuuteen liittyvää vallankäyttöä?

 Lauri Niskanen

The Emancipated Spectator 1/2018

The spectacle before you is Vapautunut katsoja (The Emancipated Spectator), the new publication of performance and live art collective Mysteeri Co. In this first issue of the publication the theme is the creative act of spectating. In this view of the role of the spectator, following the French philosopher Jacques Rancière, the audience is not seen as a passive recipient of a theatre or performance art piece, but as an active, creative collaborator in the spectacle and meaning of the artwork. As the contributors and members of the Mysteeri Co. collective observe theater, performance art, or film, they creatively and critically read and write their own position, views and aesthetics onto the piece. The result is a unique dialogue between a particular artwork and a particular spectator.

 In the first article in this issue, Kesäkehot (Bodies of the summer), Janne Niinivaara enters into a dialogue with Luca Guadagnino’s movie Call me by your name (2017). Janne observes the film through his phenomenological reading of the lived body. The lived body is one’s own body as experienced by oneself, as oneself, and through this lens anything we experience, we experience wholly in body and soul, which are inseparable. In this view, the act of watching Guadagino’s film is presented as a lived body experience of being there (whilst remaining in the seat of the spectator).

 In the second article, Taapero teatterissa (A toddler at the theater), Inka Kunnala experiences a children’s theatre festival through the eyes and restless feet of her 1,5-year-old toddler. After the first ten minutes of the first show of the festival, the 1,5-year-old loses his interest in the intended spectacle, as he observes the irresistible lure of all the electric cords in the theatre. On the other hand, when the white stage is filled with green frogs, the toddler is once again captured by the spectacle on the stage.

Artikkeli 3

Vapautunut katsoja 1/2018

Tampereen Finlaysonin alueella 13.10. avautuvan  maailman rakennusaineena on kertakäyttökulttuuri.

Joutokumpu on yhdentoista taiteilijan luoma maailma, jossa hylätty, arvoton ja arkinen muuntuu uudeksi ja yllättäväksi. Kävijä voi esimerkiksi soutaa muoviaallokossa, vaellella hylätyllä turistirannalla tai nauttia eväitä jättimäiseksi paisuneella piknik-viltillä. Joutokumpu on yhtä aikaa inhimillisten haaveiden ja epäonnistumisien tyyssija.

“Kaikki lähti siitä, että halusin rakentaa teemapuiston kaltaisen tilateoksen roskista. Joutokumpu syntyi ja syventyi, kun sain työstää ideaa eteenpäin kymmenen upean ja inspiroivan taiteilijan kanssa. Se on yhdessä luotu maailma -  kaikille avoin, vinksahtanut kaupunginpuisto.”

taiteilija Annika Niskanen.

Joutokummun taiteilijoita yhdistää osallisuuden tutkiminen ja synkkien aiheiden käsittely leikin ja empaattisen anarkian keinoin. Tilassa suuret, pääosin hukkamateriaaleista rakennetut installaatioteokset ympäröivät kokijansa, ja kaikkeen on lupa koskea. Joutokumpuun saa tuoda omat piknik-eväät ja tilaan voi tulla viettämään aikaa yksin tai porukalla. Kävijöiltä ei peritä pääsymaksua, tilaan on esteetön pääsy ja teokset sopivat kaikenikäisille.

Joutokumpu Tampereen Finlaysonin alueella, Vooninki-salissa, Väinö Linnanaukio 13, katutaso. Avoinna: 13.10.-3.11.2018 (auki ti-su). Avajaiset 13.10. kello 18-21. Muut aukioloajat ilmoitetaan teoksen netti- ja facebook-sivuilla syyskuun aikana.

Taiteilijat: Annika Niskanen, Anastasia Artemeva, Anne Roininen, Eero Erkamo, Elina Tiainen, Johannes Rantanen, Johannes Vartola, Lauri Niskanen, Niko Tiainen, Riikka Niemistö ja Steve Maher

Tuotanto: Mysteeri Co. / Annika Niskanen, Senni Moilanen Valokuvat: Sofia Pyykkö

Teosta on tukenut Taiteen edistämiskeskus ja Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus, AVEK ja sen pääyhteistyökumppani on Finlaysonin alueen kiinteistöomistaja työeläkeyhtiö Varma.

Artikkeli 2

Vapautunut katsoja 1/2018

Lapseni sai kunniatehtävän, jonka ylpeänä äitinä otin hänen puolestaan vastaan. Häneltä en kysynyt, sillä tuskin olisin saanut järkevää vastausta. Puolitoistavuotias taaperoni otti osaa kansainvälisen lasten- ja nuortenteatterifestivaali Bravo!:n esityksiä arvioivaan lapsiraatiin. Teatteri IlmiÖ:n järjestämä lapsiraati kiertää katsomassa festivaaliviikon aikana esitystarjonnan ja antaa palautetta tekijöille suoraan palautetilaisuudessa. Olen aina ihaillut nuorten raatilaisten kursailematonta asennetta ja aitoa kiinnostusta esittävää taidetta kohtaan, joten olin iloinen, kun meitä pyydettiin katsomaan vauvaesitykset.

Olen työskennellyt teatterin parissa yli kymmenen vuotta, joista useamman juuri lasten- ja nuortenteatterin parissa. Olen pohtinut, kirjoittanut ja puhunut varhaisten esityskokemusten tärkeydestä ja tavoista, joilla lapsi ja esitys kommunikoisivat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Aina tavoitteeseen ei päästä. Joskus vika on esityksessä. Kohderyhmää ei ole huomioitu esitystä rakennettaessa. Välillä esityksen ja lapsen kohtaamisen väliin asettuu puliseva ja neuvova aikuinen. Olen työssäni neuvonut useasti teatteriin tulevia vanhempia, jopa leikilläni pohtinut Vanhempi teatterissa -ohjekirjan kirjoittamista:

”Älä tuputa näkemyksiäsi tai ohjaa lapsesi katsomiskokemusta”, ”Saa reagoida, liikkua ja näyttää tunteita” ja ”auta lasta keskittymään esitykseen, mutta anna hänen olla lapsi”.

Mentyäni lapseni kanssa ensimmäistä kertaa esitykseen, huomasin, että eipä se ole niin helppoa.

Ensimmäinen kerta esittävän taiteen parissa oli äidille jännittävä. Jännitin, miten lapseni pärjää. Suoriutuuko hän oikein? Jaksaako keskittyä? Ensimmäisenä raatipäivänä hän katsoi esitystä hienosti kymmenen minuuttia, jonka jälkeen tilassa olleet patterit ja sähköjohdot kutsuivat. Seuraavana päivänä vain kymmenen minuutin esityskonsepti oli liikaa hänelle. Annantalon portaat olivat liian mielenkiintoiset ja paikallaan pysyminen mahdotonta. Vaikka esityksiä oli useita, kerta toisensa jälkeen päädyin kantamaan rimpuilevan lapseni ulos esitystilasta. Hän halusi lavalle, portaisiin ja juoksemaan. Nolotti. Lapseni on kauhukatsoja ja minä pölöttävä, hössöttävä kauhuvanhempi.

Lastenteatteri kirkastaa esitysvastaanottoon liittyviä kysymyksiä ja teatteriesitykseen tapahtumana liittyviä konventioita.

Lapsi tekee näkyväksi katsomisen konventiot rikkomalla niitä. Hänen käytöksensä paljastaa esityksen suvantokohdat ja tekee näkyväksi sen, että keskittyminen on myös harjoittelukysymys.

Tekijän näkökulmasta lapsiyleisö voi synnyttää pohdintaa teoksen autonomian ja yleisölähtöisyyden välillä. Kenelle esitys tehdään?

Pahoitteluni kaikille höpö-äideille ja pulina-iseille, joita olen vuosien aikana teatterialan asiantuntijan norsunluutornistani katsonut pahalla silmällä. Tarkoituksenne on varmasti ollut hyvä; auttaa lasta keskittymään esitykseen ohjaamalla huomioita näyttämöllä tapahtuviin asioihin. On hienoa, että olette päässeet yhdessä teatteriin!

Lastenteatteri nähdään usein myös taidekasvatuksellisena toimintana. Omakohtaisen kokemukseni jälkeen uskon entistä enemmän, että apua taiteen kohtaamiseen tarvitsee myös vanhempi. Kulloiseenkin esitystapahtumaan sopivaan käyttäytymiseen selkeä ohjaaminen ja ohjeistaminen madaltaisi kynnystä ja poistaisi häpeää. Esitystapahtumassa on kuitenkin aina kyse sopimuksista ja katsojan ja esiintyjän välisten pelisääntöjen sopimisesta.

Annantalon savotassa lastenesityksen lainalaisuudet näyttäytyivät uudessa valossa. Ammattilaisminäni henkinen punakynä kirjoitti huomioita marginaaliin. Esityksen suositusikärajat vaativat tekijöiltä huolellista pohdintaa. On hyvin eri asia tehdä esitys vauvoille kuin taaperoille. Tai sen tulisi olla, sillä usein esitykset tuntuvat menevän ikäluokituksilla 0-2 ja 2+. Juuri kävelemään oppinut taapero ei istu ja seuraa esitystä paikaltaan kuin ehkä juuri sen 10 minuuttia. Sen hyväksyminen ja huomioiminen esitystä rakennettaessa helpottaisi vastaanottoa. Ehdotankin siis immersiivistä lähestymistapaa esityksen rakentamiseen tai vaan taaperonkestävää dramaturgiaa ja lavasteita.

Monesti vanhempia ohjeistetaan, että esitystilasta voi mennä rauhoittumaan ulos ja tulla sitten takaisin esityksen pariin. Juuri näin sen pitää ollakin, mutta tämä olisi hyvä huomioida (jos mahdollista) myös katsomon rakennetta ja paikkaa mietittäessä.

Lastenteatteria usein ilkutaan kirkkaista väreistä ja ”kukkuu, mitäs täältä löytyykään?” -kikoista. No, ne toimivat.

Kun valkoiselle lavalle leviää vihreitä sammakoita, lapseni pää kääntyy kohti esitystä. Toki hyvä esitys ei rakennu tai tuhoudu kikkojen varaan tai niiden takia, mutta niiden merkitys on hyvä tiedostaa.  

Menemme lapseni kanssa teatteriin toistekin. Hän ei välttämättä silloinkaan käyttäydy esityskonseptiin sopivalla tavalla. Mikäli näin käy, lienee portaiden kiipeäminen kehitysvaiheen kannalta ja elämyksellisyydessään ihan pätevä vaihtoehto.

 Inka Kunnala

Artikkeli 1

Vapautunut katsoja 1/2018

Sydän ja keho. Näillä työkaluilla pelataan sekä konkreettisesti että filosofisesti Luca Guadagninon tärkeässä elokuvassa Call me by your name (2017), joka perustuu André Acimanin samannimiseen romaaniin vuodelta 2007. Elokuva kertoo rakkaudesta. Tarinan rakkaus on ensimmäinen, kesän pituinen ja siksi ikuinen.

Elokuva on saanut huippuarvostelut, eikä suotta. Tällä kirjoituksella yritän selventää yhden tulkinnan kautta, miksi minä vaikutuin elokuvasta. Kuvaan omaa kokemustani, joka on sekoitus oppimistani käsitteistä, intuitiosta, miellekuvista, tuntemuksista ja muistoista. Näistä käsin ryhdyin erittelemään elokuvan erinomaisuuden selittäjiä. Aloin ensin löytää dikotomioita, joiden molemmat ääripäät elokuva lunastaa.

Elokuvan tarina on sekä intiimi että universaali, naiivi ja viisas, hetkellinen ja ajaton, abstrakti ja kehollinen.

Keho on lopulta tärkeä piirre kokonaistulkinnassani ja minun nuottiavaimeni tähän elokuvakokemukseen. Lainaan ajattelussani ruuminfenomenologista perusajatusta, jossa kaikki kokemamme on kehollista ja kokonaisvaltaista. Ajatuksemme ja ruumillinen olomuotomme, kuten mieli ja ruumis, tai sydän ja keho, ovat yhtä, ykseys elävässä kehossa, eikä niitä voi erotella. Samassa filosofiassa keho myös kuvastuu elettynä ihmiselämänä, rajallisena, ajallisena, silti pitäen sisällään ihmisen tietoisuuden ja persoonan sekä suhteen menneeseen ja tulevaan. Kehollinen ymmärrys on yksilöllistä, mutta universaalisti jaettua. Me kaikki elämme omien, ja vain omien kehojemme kautta, mutta silti pystymme ymmärtämään toisen ihmisen kehollista kokemusta. Tämä ajatus myös vapauttaa dikotomisesta lokeroinnista, sillä kokiessamme maailmamme kehollisena ja kokemuksellisena, nämä eri ääripäät ovat väistämättä läsnä meidän olemisessamme. Ja tällä kokonaisvaltaisella vyöryllä minä elin Call me by your name -elokuvan tapahtumat.

Ihmiskehot annetaan katsojalle lukuohjeeksi jo alkuteksteissä. Elokuva vilisee fysiologisia viitteitä, jotka aiheuttavat vahvoja kehomuistoja: vedessä viilentyminen, niskajäykkyys, matkaväsymys, pyöräilystä hengästyminen kuumana kesäiltapäivänä, uimahousujen vaihtaminen, erektion piilottaminen, aurinkoon nukahtaminen. Elokuvan kenties hätkähdyttävimmässä, yhden tietyn hedelmän ympärille rakentuvassa kohtauksessa nautinto, häpeä, luottamus ja antautuminen näyttäytyvät kehollisena mahdollisuutena. Jotain tapahtui, jotain muuta voi vielä tapahtua.Häpeä, ikävä ja kiihottuminen ovat tunnistettavia ilmiöitä teini-ikäisen rakkauden kuvauksessa, mutta samalla ne ovat voimakkaita kehokokemuksia, todellisia ja läpivirtaavia. Kenties sellaisia, joissa ei tosiaan enää voi erottaa sydäntä kehosta eikä sielua ruumiista. Kokemukset ovat tunnettavissa, ja ne ovat totta.

Ja sitten on minun kehoni, jolla tämän kaiken vastaanotin ja elin. Kaikki elokuvassa kerrottu oli niin tuttua, niin keholla elettävän tunnistettavaa, mutta sitä ei ole koskaan kerrottu näin.

Näin tuoreesti, näin raikkaasti, näin kaikista lajityypin helmasynneistä vapaana. Voisiko tämä nyt kuvastaa sitä oikeaa elämää, sitä meidän (kenen tahansa) kokemaa?

Elokuvan ”kehot” ovat tietenkin eläviä ihmisiä persoonineen, ja omilla kehoillaan he kiinnittyvät tähän maailmaan ja ovat sitä osa. Elokuva todisti tekstini alussa kuvatun, miten toisen ainutlaatuinen kehokokemus on tunnistettava ja jaettavissa, vaikka meidän kehollinen olemisemme onkin uniikkia ja jokaisen omaa. Elokuva ei asettunut malliksi siitä, miten yleisesti on, tai miten pitäisi olla, vaan omassa olemisessaan, kehollisen ilmaisun tarkkuudessaan se tavoitti universaalia. Mutta minulle tämä universaali ei palautunut yleiseen, siihen käsitetasolla jaettavissa olevaan, mistä puhuisin tuopin ääressä elokuvan jälkeen.

Minulle universaalisuus tarkoitti sitä, että vaikka en ole tämän tarinan henkilö, minun kehoni tietää nuo kokemukset. Minä tiedän, mistä he puhuvat.

Minä olin siellä (enkä siellä päinkään).

 Janne Niinivaara

Pääkirjoitus 

Vapautunut katsoja 1/2018

Vapautunutta ja aktiivista kritiikkiä, keskustelua, pohdintaa

Minä olen ainoa katsoja, joka on tietylle esitykselle minä, ja tuo esitys on juuri se esitys vain sille katsojalle joka olen minä. Toisin sanoen minä olen ainoa joka istuu tietyssä esityksessä juuri siinä penkissä, ja näkee esityksen minun silmieni ja kokemusteni läpi. Jokainen esitys on siis ainutlaatuinen kohtaaminen jossain ilmassa, puolivälissä esityksen ja katsojan välissä. Esitys roikkuu siinä ilmassa merkityksettömänä (ei-vielä-merkityksellisenä!), muuttuvana, se ei kuulu esittäjälle eikä katsojalle.

Tämä on ehkä aika ilmeistä, mutta tästä lähtökohdasta on vaikea päästä eteenpäin, jos haluaa käydä kriittistä keskustelua esittävästä taiteesta. Kun jokaisella on oma, erillinen kokemus esityksestä, miten keskustella taiteesta? Onko muuta mahdollisuutta kuin passivoituminen: Kaikki on subjektiivista, pirstaloituu, sanat eivät yllä kohteeseensa, postmodernin ihmisen nihilismi uhkaa. Mutta entä jos vapautuu subjektista, ja olettaa itse keskustelun oliona. Mitä sitten, jos sanat eivät tavoita objektiivista kokemusta esityksestä; mitä sitten, jos kaikki kokemukset ovat subjektiivisia. Keskustelussa eri näkökulmat rikastuttavat oliota, joka on nyt jotain paljon enemmän kuin alkuperäinen esitys-olio oli. Voimme kuvata jotakin paljon arvokkaampaa: loputtoman monimuotoista ja lopulta täydellisen tavoittamatonta taidekeskustelua, joka rönsyilee loputtomasti eri suuntiin keskuksettomana kuin barokkikatedraali.

Esteetikko ja politiikan filosofi Jacques Rancière esitti vuoden 2008 esseessään Le spectateur émancipé (suom. Janne Porttikivi 2014), että perinteisesti draaman, tanssin tai performanssin katsojan rooli on ollut pysytellä hiljaa paikallaan, kykenemättömänä tietämään tai toimimaan. Kun katsoja vapautuu tästä roolista, hänestä tulee aktiivinen, ja hän ottaa oikeuden toimintaan ja puheeseen taiteen prosessissa. Katsojia on herätelty lamaannuksesta Rancièren mukaan mm. esittämällä heille

”kummallinen, vieras ja epätavallinen spektaakkeli, mysteeri, jonka merkitystä hänen itse pitää etsiä”.

Jacques Rancière

Tässä Rancière huomaa kuitenkin sen ilmeisen ongelman, että jos katsojaa herätellään, hänet holhoavasti oletetaan lähtökohtaisesti passiiviseksi. Miksi alun perin yhdistää katsominen ja kuuleminen passiivisuuteen?

Taiteilijayhteisö Mysteeri Co:n uusi Vapautunut katsoja -verkkojulkaisu ottaa Ranciérelta nimensä ja taisteluhuutonsa: Vapautunut katsoja on aktiivinen katsoja; Vapautunut katsoja ei istu passiivisena paikallaan vastaanottamassa, vaan hän osallistuu aktiivisesti esityksen merkityksen muodostamiseen: vastustaa, lisäilee, pohtii ja tulkitsee.

Näillä sivuilla on tarkoitus jakaa tietoa ja huomioita kaupungissa ja maassa tapahtuvasta esitys- ja muusta taiteesta, osallistua taiteen keskusteluun vapaalla ja omaäänisellä kommentoinnilla, sekä katsella kriittisesti niin taideteoksia kuin ympäröivää yhteiskuntaa. Kirjoittajat ovat taiteilijayhteisö Mysteeri Co:n jäseniä, esitystaiteilijoita, yhteisötaiteilijoita ja taiteen tutkijoita. Katseen kohteeksi altistetaan teatteri, esitystaide, tanssi, sirkus tai vaikka kuvataide. Ensimmäisessä numerossa kirjoittajina ovat viestintäpedagogi ja kokemustutkija Janne Niinivaara ja tuottaja, teatterintekijä ja Mysteerin puheenjohtaja Inka Kunnala. Vapaasti katseltavana taiteenlajina on elokuva, Luca Guadagninon juuri parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta Oscarilla palkittu Call Me by Your Name, artikkelissa ’Kesäkehot’, sekä Bravo! -lasten - ja nuortenteatterifestivaali artikkelissa ‘Taapero teatterissa’. Elokuva ja taaperoteatteri ovat mahdollisia poikkeuksia subjektiiviseen näkökulmaan esittävän taiteen vastaanotossa: Vanhempi näkee ja tuntee esityksen lapsensa reaktion kautta, ja elokuva on kuvauksen, ohjauksen ja editoinnin välineiden läpi suodatettu katselukokemus.

Toinen Vapautuneen katsojan esikuva on The Spectator, Joseph Addisonin ja Richard Steelen vuosina 1711–12 julkaisema lehtinen, jonka itseilmaistuna tarkoituksena oli ”elävöittää moraalia nokkeluudella ja hillitä nokkeluutta moraalilla”, ja

”tuoda filosofia kirjastosta kahvilaan”.

Joseph Addison

Se oli oikeastaan aika outo lehti: Siinä The Spectator, eli Herra Katsoja, jonkinlainen objektiivinen kaikkitietävä persoonaton katseleva ja kirjoittava silmä, havainnoi ympäristöään ja kirjoittaa erinäisistä aiheista, mistä tahansa katselemastaan pilkaten, vakavasti, satiirisesti, analyyttisesti, ainoana ilmeisenä punaisena lankana vain korottaa lukijoidensa kahvipöytäkeskustelun tasoa. Erityisesti lehti suositteli itseään valistukseksi naisille, että osaisivat puhua siten kuin kaksi peruukkipäistä porvarismiestä piti sopivana. Vapautunut katsoja ohittaa peruukit ja alaviiston katsantokannan, epätasa-arvon ruumiillistuneet allegoriat, mutta kannatamme voimakkaasti keskustelua, älytöntä ja vakavaa, sekä kahvia sen kaikissa muodoissa.

 Lauri Niskanen

Jos kaikki mahdolliset ihmiselle lankeavat osat tässä yhteiskunnassa laitettaisiin arvontaan, ja jaettaisiin sattumanvaraisesti uudestaan, koettaisitko onneasi?

Tällaiset arpajaiset ovat arkista todellisuutta Jorge Luis Borgesin novellin, ‘La lotería en Babilonia’ – Babylonin arpajaiset, kertojalle. Tarinan myyttisessä Babylonin valtakunnassa suositut arpajaiset ovat kehittyneet rahapalkinnoista ja lyhyistä vankeusrangaistuksista käsittämään tasaisin väliajoin osallistujien koko yhteiskunnallisen aseman ja elämän. Kuvittele, yhtenä päivänä saattaisit olla suomen ulkoministeri, silmä yhä mustana edellisestä päivästä, kun olit vielä perheväkivallan uhri Mäntsäläläisessä rintamamiestalossa. Jonakin toisena päivänä jännität päätöstä turvapaikkahakemuksestasi Kouvolalaisessa vastaanottokeskuksessa, kantapäät vielä ihanan pehmeinä eilisestä pedikyyristä Eiralaisten tyttökavereiden kanssa. 

Borgesin arpajaisista tulee mieleen yhdysvaltalaisen yhteiskuntafilosofin, John Rawlsin (1921-2002) “tietämättömyyden verho”. Rawls esitti teorian vuoden 1971 kirjassaan ‘A Theory of Justice’. Ajatus menee näin: Jotta voitaisiin puhua oikeudenmukaisesta yhteiskuntasopimuksesta, olisi oletettava alkutilanne, jossa yhteiskunnan säännöistä päättävät eivät tiedä mitä luokkaa, sukupuolta ja ihonväriä he itse edustavat. Oikeudenmukaisuuden periaatteista olisi päätettävä tietämättömyyden verhon takana.

Jos yhteiskunnassamme olisi voimassa borgesilainen arvonta, minkälaisista periaatteista haluaisit sopia? Jos voisit huomenna olla itse turvapaikanhakija, sulkisitko tänään rajat? Jos voisit huomenna istua vankilassa, hyväksyisitkö tänään kuolemantuomion? Jos voisit huomenna olla toista sukupuolta, sallisitko heille tänään samat oikeudet? Tässä yhteiskunnassa valtaapitävät vaihtuisivat mielivaltaisesti joka arvonnalla. 

Mielivalta oli itse asiassa iso osa alkuperäistä demokratiaa. Vaaleilla ja äänestyksillä oli vain pieni rooli Ateenalaisessa demokratiassa. Suurin osa yhteiskunnan viroista täytettiin sattumanvaraisella arvonnalla soveltuvien, vapaiden miesten joukosta. Vain tällä tavoin, ajateltiin antiikin Ateenassa, voitaisiin estää vallan keskittyminen ja oman edun tavoittelu. Tämä kannusti suoraan (ei edustukselliseen) demokratiaan ja laajaan yhteiskunnalliseen osallistumiseen. 

Borgesin novellissa, ja nyt seuraa spoileri, arpajaisista vastaa mystinen yhtiö, jonka luonteesta on erilaisia teologisia tulkintoja. Jotkut jopa kuiskivat, että ihmisten kohtaloista päättävää yhtiötä ei ole edes olemassa. Riippumatta siitä määrääkö arvan kohtalo, yhtiö vai mielivalta, ihmisen omaa etua ajava suhtautuminen tilanteeseen olisi varmistaa, kun hänelle lankeaa hetkellinen valta, että yhteiskunnan huono-osaisimmankin osa on siedettävä. Ja jos kohtalon arvonta kuulostaa julman mielivaltaiselta,  eivätkö nämä Rawlsin arpajaiset lopulta olisi reilumpia kuin nykytodellisuus, kun arvonta suoritetaan vain kerran, alussa, eikä sen jälkeen osia vaihdeta enää.

Lauri N.

Kierros: su 23.10 klo 20.

”Puunrunkojen välistä juoksen ja juoksen. Vedän keuhkot täyteen raakaa ilmaa. Kaadun, kompastun, juoksen, vilahdan ja katoan. Täällä minä odotan.” On saari ja saaressa sata tarinaa. Ne asuvat siellä vuosien kerrosten, sammaleen ja kesäretkeilijöiden karkkipaperien alla. Ne odottavat siellä kohdalle osuvaa lenkkeilijää. Mysteeri Co. ja Seurasaarisäätiö kutsuvat sinut Kaamossaareen. Kaamossaari on esityksellinen kävelykierros, jossa yleisö vaeltaa oppaan johdattamana Seurasaaren uumeniin ja kohti mystisten tapahtumien sarjaa. Seurasaari on tuttu paikka kesäretkeilijöille ja juhannusjuhlijoille, mutta millainen se on lokakuussa? On kylmää, kosteaa ja kaamosaika on aluillaan. Kierros on eri osasista koostuva moniääninen kokonaisuus, jossa kekriperinne lyö kättä syksyisen luonnon kanssa. Vuoden 2015 kierros oli menestys ja kolme esitystä varattiin loppuun muutamassa päivässä. Nyt kierros palaa Seurasaareen yhdeksi illaksi. Kävelykierroksen toteuttaa esittävän taiteen kollektiivi Mysteeri Co. ja esityskonseptin suunnittelusta ja koordinoinnista vastaavat Riikka Niemistö ja Inka Kunnala. Kierros pohjaa väljästi Helsingin yliopiston kulttuuriperinnön opiskelijoiden valmistamiin draamakierroksiin. Kierros ei sovellu liikuntarajoitteisille eikä alle 12-vuotiaille. Huom! Ei säävarausta. Pukeutuminen vallitsevan säätilan mukaan. Ei sateenvarjoja.

  Kierros lähtee liikkeelle Kahvila Mieritzin edestä sillan kyljestä. Esitykseen otetaan kerrallaan rajallinen määrä katsojia. Esityksen kesto on n. 45 min. Esitys on ilmainen, mutta ennakkoilmoittautumiset pyydetään osoitteeseen info(at)seurasaarisaatio.fi. Työryhmä: Inka Kunnala, Sanna Liski, Riikka Niemistö, Janne Niinivaara, Annika Niskanen, Lauri Niskanen, Sofia Pyykkö, Leena Urrio. Lisätiedot: mysteeri.co(at)gmail.com. Ilmoittautumiset: info(at)seurasaarisaatio.fi, (09) 484 511. www.seurasaarisaatio.fi, www.mysteeri.net. Tervetuloa. Pimeä polku odottaa.

Mulla oli pitkän aikaa joskus vuosituhannen vaihteessa HKL:n kuukausikortin muovitaskun välissä leike City-lehdestä. Leikettä ei enää ole tallella, kun ei sellaisia HKL:n korttejakaan enää ole, mutta pidin sitä leikettä jostain syystä tärkeänä ja se meni jotenkin näin:

 ”(Naistenvessassa kuultua:)

- Se lähetti mulle viestin.

- Mitä siinä luki?

- Jäit mieleen.

- Mitä muuta?

- Ei muuta. Vaan ‘Jäit mieleen’. Se on Keskon varastossa duunissa.”

 Mulla on uusi turkoosi kitara ja tykkään soitella sitä. Mä olen korkeintaan keskinkertainen soittaja mutta kitara on Fenderi, ja mulle on hyvin tärkeää, että siinä on se sama ikoninen kaula kun mitä Jimi Hendrix vasenkätisenä soitteli väärinpäin. Keskinkertaisena soittajana soittelen paljon Dave Lindholmia ja pidän jostain syystä erityisen tärkeänä Isokynän kappaletta ’Sitähän se kaikki on’. Se on semmonen slice of life -biisi, joka kuulostaa siltä, että sanat on kirjoitettu baarissa parin tuopin aikana viereistä pöytää salakuunnellen:

 ” Älä mene pois / Kyllä mä lähden

Lähe pois / No enkä lähe pois

Älkää menkö / Kyllä me mennään

Menkää pois / Tultiin heti takaisin

Sitähän se kaikki on, on / Rakkautta, rakkautta vaan”

 Miksi jotkut elämän slaissit kuulostaa siltä, että niistä avautuu ovi johonkin suurempaan merkitykseen? City-lehden slaissia on vaikea yleistää, mutta Isokynän tapauksessa en varmaan ole ainoa josta tuntuu, että se edustaa jotain suurempaa kuin mitä siinä sanotaan. Tai paremmin, siinä merkityksellistä on se mikä jää piiloon.

 James Joyce, Ulysseksen kirjoittaja, keräili muistaakseni muistikirjaan epifanioita. Muistaakseni epifaniat oli Joycelle todellisessa elämässä kuultuja slaisseja, jotka ei sinänsä tarkoittanu mitään, mutta joita Joyce piti jotenkin paljastavina (oikeastaan nää faktat pitäisi tarkistaa jostain). Joyce halusi kuvata arkisia tilanteita, joissa ihmiset paljastaa sen, minkä yrittää salata. Epifania on (nopea googlaus) alun perin uskonnollisessa kontekstissa ilmestyminen, jumaluuden äkillinen paljastuminen. Yksi kuuluisa epifania tapahtui Bethlehemissä kolmelle itämaiselle tietäjälle. Joycelle arkiset esineet tai tavanomaiset tilanteet saattoivat tiettynä hetkenä ilmestyksenomaisesti sädehtiä kokijalleen.

 Se oli kai (tarkista lähde) englantilainen lastenlääkäri ja psykoanalyytikko Donald W. Winnicott joka kirjoitti:

 ”Artists are people driven by the tension between the desire to communicate and the desire to hide”.

 Tossa lainauksessa hyvää on ajatus ‘jännitteestä’ (tarkista sanakirja). Jännityksessä kaksi tasavahvaa voimaa aiheuttaa laajenemisen. (Onnistunut) pyrkimys (samanaikaisesti) paljastaa ja kätkeä aiheuttaa (taideteoksessa) laajenemisen (joksikin ilmeistä/läsnäolevaa/käsinkosketeltavaa suuremmaksi).

 Niin se City-lehden epifania päätyi sitten lopulta näytelmään, ’Orgasmin tuottaminen ja sen vaikeus’. Mysteeriteatteri esitti sitä ’ Käytetty sukupuoli’ kokonaisuuden osana 2006 (etsi käsis & tarkista teksti):

 ”Mies: Tää kaupunki imee sisäänsä. Täältä ei pääse pois. Täältä ei johda pois katuja, ainoastaan kehiä.

(Nainen katsoo yleisöön. Mies ei näe, kaivaa kännykkää taskusta.)

Mies: jäit mieleen. se ois pitäny uskaltaa sanoa. –j”

 Lauri N.

Roland Barthesin “A Lover’s Discourse” -kirjan esipuhe. Veli Lehtovaaran “Väärinaseteltu” -esityksen työtapoja esittelevässä workshopissa työstettiin marraskuussa tekstiä, joka perustui kyseisen esipuheen rakenteeseen. Sisällön sai korvata omalla aiheella. Tehtävät perustuivat Lehtovaaran ja Chrysa Parkinsonin väliseen yhteistyöhön esityksen installaatio-osuudessa, joka oli valmistettu poissaolevalle esiintyjälle. Työpaja oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia. 

Maaliskuussa Valtimonteatterilla

Huhtikuussa Teatteri ILMI Ö:ssä

Ohjaus: Mikko Niemistö

Dramaturgia: Lauri Niskanen

Mysteeriteatteri tuo valloittavan esityksensä yleisön pyynnöstä vielä yhdeksi illaksi Helsinkiin. Ainutkertainen teatterikeikka järjestetään legendaarisella Semifinal-klubilla:

Ovet auki 19:00, Showtime 20:00

Liput 9,5 euroa. (www.tiketti.fi)

K-18, A-oikeudet, Seisomakatsomo

Eteispalvelumaksu 2,5€.

”Punk-sanaan tuntui kiteytyvän kaikki, mistä me digattiin. Punk toi mieleen kännisen, vittumaisen, fiksun vaan ei teennäisen, mielipuolisen, hauskan ja ivallisen meiningin, ja toisaalta se viittasi myös hämärähommiin.” (Legs McNeil)

Varokaa, Punk tulee! -esityksessä yhdistyvät urbaani tarinankerronta ja dokumentaarinen nykydraama. Työryhmä porautuu punkin syntysijoille, 1960–1970 –luvun Yhdysvaltoihin ja yrittää tavoittaa punk-aatteen syvintä olemusta. Samalla kun punkin synty alkaa olla jo kaukaista kulttuurihistoriaa, nostalgian värittämää aikaa, teos hahmottelee myös sitä, mitä punk voisi tarkoittaa meille 2010 -luvulla eläville.

”Mysteeriteatterin esitys on johdatus punk-aatteeseen tiukassa ja viihdyttävässä paketissa.”

Maria Säkö / Skenet

Ohjaus: Mikko Niemistö

Käsikirjoitus: Lauri Niskanen

Esiintyjät: Inka Kunnala, Sanna Liski, Riikka Niemistö, Janne Niinivaara ja Lauri Niskanen

Tuotanto: Mysteeriteatteri / Mikko Niemistö ja Annika Niskanen