#kokemus

Oma kokemus oppimisesta, asiantuntijablogin kirjoittamisesta ja moduulista

On melkein aika tehdä pieni tauko ja keskittyä perheeseen, ystäviin ja mikä tärkeintä huolehtia itsestäni. Mitä olen oppinut tällä moduulilla?

Digitaalinen liiketoiminta ja blogin kirjoittaminen

Ensinnäkin olen saanut niin paljon uutta tietoa innovaatioista, digitalisoinnista ja analysoinnista. Kurssin suosikkini osa oli digitaalinen liiketoiminta. Suurin osa artikkeleista, jotka minun piti lukea, olivat todella mielenkiintoisia ja opettavia. Minusta tuntuu, että nämä artikkelit ovat muuttaneet mielipiteitäni automatisoinnista sekä virtuaalisesta ja lisääntyneestä todellisuudesta. Ainoa asia, joka oli minulle melko vaikea, oli blogin kirjoittaminen. Se oli vaikeaa, koska ensinnäkin suomi ei ole äidinkieleni, mutta en valita. Se on vain sitä, että blogi ja minä, emme ole luodut toisillemme.

Kuva: pixabay.com

Innovaatio-osaaminen

Innovaatio-osa oli myös mielenkiintoinen, vaikka haluaisin ehdottaa joitain parannuksia, mutta mielestäni blogi ei ole oikea paikka sille. Innovaatiokurssin positiiviset osat olivat erilaiset fasilitointi- ja innovaatiomenetelmät. Oli hyvä, että todella käytimme näitä menetelmiä, emme oppineet niitä vain teoriassa. Henkilökohtainen suosikkimenetelmäni oli Six Thinking Hats.

Edward de Bonon Six Thinking Hats menetelmää käytetään ajattelun ja keskustelun apuvälineenä. Ajatteluhattujen avulla ongelmaa tai aihetta lähestytään eri näkökulmista noudattamalla eri hattujen mukaisia ajattelumalleja ja rooleja. Roolissa ollessaan osallistuja sanoo mielipiteensä eri asioihin helpommin kuin omana itsenään.

Kuva: pixabay.com

Analysointiosaaminen

Haluaisin sanoa, että tämä oli vaikein osa moduulista, kaikki nämä p-arvot, nolla-hypoteesit, Khiin neliö testi jne… Jotkut tämän kurssin osat olivat minulle helppoja, esimerkiksi Pivot, jota käytän myös työssäni. Vaikka kurssi oli vaikeaa, pidin sitä mielenkiintoisena ja olen täysin halukas oppimaan lisää analysointiosaamista.

Kuva: pixabay.com

Asiakasprojekti ja tiimityö

Projektitehtävänä meidän on luotava innovaatio Restis-sovellukselle. Meillä oli 5-jäseninen tiimi ja päätimme ratkaista tämän sovelluksen jäähallin ongelman, eli miten saisi asiakkaat jäähallissa tilamaan ruoat/juomat Restiksen sovelluksen kautta jonottamisen sijaan. Vaikka ideamme oli hyvä, se olisi vaatinut hieman enemmän viimeistelyä ennen esittelyä. Visiomme oli, että Restis voisi saada enemmän asiakkaita integroidun peli-innovaation avulla, koska nykyään ostokokemuksesta on tullut tärkein erottava tekijä yrityksille.

Kuva: pixabay.com

Tätä Hintasaarnaajat eivät kerro

“Do you have the time to talk about the miracle of Saunalahti speed in reality?”

Elisa-Saunalahden puhelinmyyjät pitävät ahkerasti yhteyttä ja ovat viimeisen vuoden aikana keskittyneet vahvasti Elisa Viihde -palvelupaketin myymiseen uskollisille asiakkailleen (kuten allekirjoittaneelle). Itse en ole palvelua hankkinut, mutta olen asiaan usein puheluissa perehtynyt ja viimeaikoina vahvasti pohtinut. Laajan viihdekattauksen ja kovanluokan nettiyhteyden saa käyttöönsä mukavasti kuukausihinnalla. Eihän siinä – varmasti hyviä juttuja. MUTTA!

Mietipä mitä tapahtuu tukiaseman kantokyvylle kun vähänkään useammalle esim. tiheästi asutun kerrostalolähiön asukkaille saadaan myytyä näitä iltojen viihde-elämyksiä kätevään kuukausihintaan? Leffoja ja sarjoja aletaan ladata jatkuvalla syötöllä ja tukiasema menee kyykkyyn. Olen miltei varma, että näin on tapahtunut minun asuinalueellani. Tilanne, josta Elisan sympaattiset Hintasaarnaajat eivät mainitse sanallakaan – Unlimited frustration!

Tästä on viihde-elämys kaukana!

Asun alueella, jossa mobiililaajakaistan tarjoajista vain yksi (lue. Elisa) ylipäätään pystyy tarjoamaan käyttökelpoista mobiiliyhteyttä. Tarvitsen työssäni nettiyhteyttä, joten sen laatu ja toimivuus ovat kokoajan tarkkailussani – kulkeeko bitti vai ei. Elisa / Saunalahti 4G Super LTE on ollut aikaisemmin mahtava liittymä! Se on tarjonnut kiitettäviä 20 mb nopeuksia alaspäin ja riittävää suihketta ylöspäin.

Marraskuun alussa 2016 nettiyhteyteni alkoi pykeltää. Elisa Saunalahti 4G Super LTE -liittymäni tiedostonsiirtokyky romahti – totaalisesti. Nopeus oli Speedtest.net mukaan 0.74 mb alas ja huimat 0.00 mb ylös. Sanomattakin selvää että jotain oli pielessä. Otin yhteyttä Elisa “ASPAAN” Twitterissä www.twitter.com/elisa_aspa. Asiaa seurattiin jonkinverran kunnes ASPA kertoi, että alueella tehdään tukiaseman remonttia. Ok – jäin odottamaan toimenpiteen valmistumista.

1.12. sain Elisalta tekstiviestin. “Häiriöilmoitus 23948211 on ratkaistu. Ilmoittamasi vika liittyi laajaan häiriöön, joka on nyt korjattu”. Olin innoissani! Boottasin päätelaitteeni ja olin varma että paluu 4G nopeuksiin on lähellä! Kuten oheisesta screenshotista voidaan havaita – innostumiseni oli ennenaikaista.

Yllä SpeedTest.net tuloksia Elisa 4G Super LTE -liittymälläni.

Kuten oheisista mittaustuloksista voi maallikko päätellä, johtuvat yhteysongelmat todennäköisimmin tukiaseman kuormasta. Upload nopeudet ovat suhteessa suuremmat kuin download-arvot. Alaspäin tulevaa liikennettä on mitä ilmeisimmin paljon mikä pudottaa asiakaskohtaisia latausnopeuksia. Mittaustulokset paranevat aavistuksen aikoina jolloin suurinosa ihmisistä on unessa tai töissä. Näinollen tulkintani on, että Elisa Viihde -pakettia käyttävät asiakkaat syövät kaistasta norsun osan ja pudottavat tukiaseman kantokyvyssä olevaa siirtonopeutta.

Tilanteesta kärsii alueellani joku muukin. Asuinalueeltani oli ilmoitettu myös muita yhteysnopeusilmoituksia Elisan ASPAAN.

Asiakasuskollisuus koetuksella

Nettitekniikka on nykyään NIIN joka paikassa. Netin päälle voidaan loihtia jos jonkinlaisia palveluja ja paketteja, joita myydään innostavin korulausein ja muhkein kuukausihinnoin. Kovasti höpötetään esineitten internetistä yms. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että kyseisiä palveluja myydään teknisen kantokyvyn kustannuksella, josta seuraa huonoja käyttäjäkokemuksia ja romuttunutta asiakasuskollisuutta, kuten minulla. Myyntiorientoituneella toimintastrategiallaan Elisa, kuten muutkin operaattorit, ampuvat itseään jalkaan ja asiakkaitaan kuvaannollisesti päähän.

Viihdekokemuksesta tulee tökkivä ja jökkivä painajainen…

Mikäli operaattorin ydinpalvelu – nettiyhteyden nopeus ja laatu – ei pysy palveluntarjoajan hanskassa, menettävät sen varaan viritetyt lisäpalvelutkin merkityksensä välittömästi. Viihdekokemusesta tulee tökkivä ja jökkivä painajainen ja joka kuukausi tuleva muhkeahko lasku oletetusta yhteysnopeudesta alkaa vaikuttaa ylihinnoitellulta! Omassa ahdingossani olen joutunut säätämään päätelaitteeni käyttämään 3G yhteyttä, jotta pääsen edes 2 megan yli. 3G liittymä on hinnaltaan HUOMATTAVASTI edullisempi ja käytännössä nopeampi kuin 4G Super LTE, jonka pitäisi olla operaattorin tarjoama “super-hyper-platina-yhteys”, jolla pitäisi kaiken kulkea kuin veitsi voissa ja mummo lumessa.

Todellisuudessa pärjäisin paremmin ja edullisemmalla 3G liittymällä!

Unlimited everything? Doubt it!

Toivon vahvasti, että operaattorit ottavat tilanteen vakavasti. Peruspalvelu tulee tuunata sellaiseen holliin, että lisäpalvelut pyörivät siinä moitteetta ja että totuttu aikaisempi palvelun käyttökokemus ei romutu. Asiakasuskollisuuden syvyttä ei kannata liiaksi venyttää.

Olen ollut “tosielämän Hintasaarnaaja” jo vuodesta 2010. Olen tykännyt Elisan / Saunalahden palvelupaketeista, palvelun toimivuudesta, asiakaspalvelun tavoitettavuudesta ja tämän takia saanut monet ystäväni ja kontaktipiirissäni olevat yksilöt ja tahot hankkiutumaan kyseisen operaattorin asiakkuuteen. Viimeaikaiset käänteet ovat saaneet minut katselemaan muualle.

Kun siis seuraavan kerran saat puhelun “Hintasaarnaajalta”, joka haluaa myydä sinulle rajoittamattomasti kaikkea viihdettä yhdessä paketissa – kysypä kuinka monta saman palvelun omaavaa asiakasta alueellasi jo on! Kyseenalaista palvelun laatu. Kysy miten alueellasi oleva tukiasema on varustettu vastaamaan nousevaa datakuormaa. Se nyt on kaikille selvää ettei se myyjä osaa näihin vastata, mutta ota itse huomioon sopimusta tehdessäsi.

Cello Pyhä ulkoporeallas pian vuoden käytössä

Moi taas ihana lukijani!

Minulta kyseltiin tuossa taannoin kokemuksia viime kesänä ostamastamme Cello Pyhä ulkoporealtaasta, joten ajattelin laittaa ajatuksiani hiukan tänne blogiinkin.

Poreallas projektia pääset katsomaan alusta asti blogin loppuun laittamistani linkeistä.

Cellon altaat ovat kotimaisen Novitekin Salossa valmistamia. Käytännössä samoja altaita, mutta K-Raudan oman…

Robotti-imuri iRobot Roomba koiraperheessä

Moikka moi arvoisa lukijani!

Lupasin eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani kertoa vähän tarkemmin jokin aika sitten Kotirobosta ostamastani robotti-imuri iRobot Roombasta.

Valintani kohdistui juuri tähän robotti-imuriin juurikin Kotirobon valintaoppaanansiosta, sillä oppaassa on todella hyvin listattu millaiseen tarpeeseen mikäkin imuri sopii ja tämä oli lemmikkitalouteen sopiva. Siinä on…

Sisältö, muoto vai kokemus?

Artikkeli

Vapautunut katsoja 1/2019

Vapautunutta ja aktiivista kritiikkiä, keskustelua, pohdintaa

Kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti Helsingin Sanomien uudenvuoden kirjailijapuheenvuorossa (HS, 29.12.2019) pelkäävänsä äänikirjojen yksinkertaistavan kirjallisuuttamme. Puheenvuoron mukaan havainto syntyi Lindstedtin lukiessa romaaniaan ’Ystäväni Natalia’ äänikirjaksi. Hän ymmärsi lukiessaan, etteivät pseudonyymiä hyödyntävän terapeutin potilaassaan ’Nataliassa’ käyttämät lainausmerkit kuulu puhutussa tekstissä. Erityisen ongelmalliseksi tämä seikka muuttui, kun kirjan kertoja, ’Natalian’ terapeutti, päätti lopulta poistaa nuo ”lainausmerkit niin kuin poistaisi aseestaan varmistimen”. Äänen sanottuna, ei luettuna, tuo ilmaus ei Lindstedtin mukaan toimi. Kieltämättä näin on. Terapeuttihahmo myös vertailee sohvaa ja sänkyä, ja nämä kursivoidut painotukset katoavat niin ikään äänikirjassa.

Lindstedt rakentaa argumenttiaan. Äänikirjat ovat yleistyneet, me elämme äänen ylivallan aikaa. Tähän voi äänikirjojen rinnalla lisätä viestintä- ja viihdemuotona räjähdysmäisesti lisääntyneet podcastit, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa käytettävät ääniviestit ja jopa oman äänensä tallentaminen muistiinpanomielessä. Pienet ruutuvihot ja lyhyet lyijykynät ovat vaihtuneet älypuhelimiin, joihin voi havainnoida ääneen puhuen omaa ympäristöään kuin ’Twin Peaksin’ Dale Cooper konsanaan. Mutta mitä sitten? Ääni on vallassa, ja kirjallisuus on vaarassa? Ehkei sittenkään. Linstedtin argumentointi perustuu havainnolle siitä, että kirjaa kuunneltaessa tekstin visuaaliset piirteet katoavat. Lukemalla tekstiä voi rytmittää itse ja halutessa palata taaksepäin erityisen haastavaan, tai erityisen kauniiseen, virkkeeseen. Tämä mahdollisuus muuttuu vähintäänkin vaikeaksi äänikirjaa kuunneltaessa. Lisäksi Lindstedt ilmaisee huolen siitä, että tämä tendenssi saattaa johtaa kirjallisuuden muuttumiseen: aiemmin luettavaksi tarkoitetut rivit ja lauseet luodaankin kenties kuunneltaviksi. No niin.

Ottamatta kantaa siihen, jaanko huolen kirjailijan kanssa, tai kuinka paljon arvostan fyysistä, kosketeltavaa, rinnan päälle päiväunien ajaksi levittäytyvää kirjaa (paljon!) en voi paeta Lindstedtin argumentaation näkökulman kapeutta enkä rumalta näyttävää hierarkkista olettamusta. Argumentaation pohjalta paistaa vihjaus, että kuunneltava äänikirja on jotain vähemmän kuin luettava, kirjoitettu kirja. Ja vaikka tämä vihjaus olisikin itse keksimäni tai vähintään liioiteltu, haluan nyt kiinnittää huomiota siihen, miksi tämä ajatus on minusta ongelmallinen.

Vaikka kirjailijatervehdyksessä ansiokkaasti pohditaan sisällön ja muodon merkityksiä ja vaihteluita, siitä unohtuu lukijan/kuuntelijan kokemus. Vaikka äänikirja muuttaa tekstin visuaalisuutta ainakin tekstin kirjoittajan näkökulmasta, se muuttaa koko vastaanottamiskokemuksen. Tarkasteluun olisi syytä tuoda myös se, mitä kokemukseen tulee lisää, eikä pelkästään surra kirjan ”tuhoutunutta materiaalista perustaa”. Kuunneltava teos avaa itse asiassa oven kokonaan uuteen merkkijärjestelmään, sanattomaan viestintään. Sanallinen viestintä on kielellistä, sanaton viestintä sisältää laatupiirteitä, kuten puheen paralingvistiset piirteet äänenpainoineen, taukoineen, painotuksineen. Vaikka äänikirja otetaankin vastaan auditiivisesti, se sisältää sekä sanallista (kieli, teksti) että sanatonta (ääni, puheen rytmi) informaatiota. Tämä kietoutuu kuuntelijan kokemukseen, samoin kuin lenkkimaisemat, tiskaantuvat tiskit, kertyvät ajokilometrit, kuntosalin painonnostopenkit tai mikä ikinä onkaan kuunneltaessa tapahtuva kehollinen kokemus. Lukija voi toki haluta toisenlaisenkin kehokokemuksen, kuten lukea fyysistä kirjaa villasukat jalassa, ämpärillinen teetä vierellään. Se on sallittua, ymmärrettävää ja ihanaa. Mutta käsitys siitä, että äänikirjan kuunteleminen olisi tyytymistä, ajan ja paikan sanelemaa pakkoa, tulisi haastaa. Lindstedt itse asiassa kirjoittaa:

”Mahdollisimman koukuttaviksi tehdyt Storytel-kertomukset ovat käsistään sidotulle oravanpyöräihmiselle epäilemättä mitä nautinnollisin tapa rentoutua. Työorientoitunut monisuorittaja voi valmistautua illan haasteisiin jo aamuhölkällä kuuntelemalla Anu Silfverbergin Long Play -artikkelin nukahtamisen vaikeudesta (’Yön sankarit’, LP 75). Ja tuhannet ajokilometrit kannattaa toki hyödyntää Erja Mannon mainion Proust-maratonluennan parissa.”

Mutta nähdäkseni kyse ei ole (pelkästään) tästä. Kuunteleminen on kokonaisvaltainen, intiimi kokemus, jota kannattaa arvostaa sellaisenaan ja jota kohti kannattaa ajoittain päättäväisesti pyrkiä. Ihmisäänen mukaan tuleminen laajentaa kokemuksen myös uudella tavalla vuorovaikutteiseksi, äänikirjaa kuunteleva ihminen ei ole yksin. Itse kutsun nykyään lenkkipolulleni mieluummin mukaan podcastien keskustelijat ja äänikirjojen lukijat, sillä he ovat parempaa seuraa tällaiselle setävuosia kohti hölkkäävälle ihmistieteilijänörtille, kuin Spotifyn viikon soitetuimmat. Kokemus on yhtä aikaa intiimi ja yhteisöllinen. Ihmisäänessä on huima potentiaali olla vuorovaikutteinen ja kutsuva, vaikka se olisikin yleismaailmallisesti suunnattu ja etukäteen tallennettu. Siksi Lindstedtin väitettä siitä, että äänikirja ”kuunnellaan yksin kuulokkeilla” eikä siksi seuraisi enää yhteisöllistä äänenlukemisen traditiota, on syytä opponoida. Ei siksi, ettei se olisi teknisesti totuudenmukainen vaan siksi, että se jättää ihmisen kokemuksen sangen ulkoapäin havainnoitavalle asteelle, unohtaen sen mitä kaikkea tuohon kokemukseen voi parhaimmillaan kietoutua.

Eri asia on sitten se, miten kuuntelijan ja äänenlukijan vuorovaikutussuhde toimii. Laura Lidstedt ei ”vain ole oppinut pitämään siitä, että joku toinen päättää, missä tahdissa etenen ajatusten aallokossa. En halua olla toisen äänen armoilla.” Tämäkin on hyvin ymmärrettävää. Olen jättänyt useamman kirjan kuuntelun kesken, kun lukijan ääni ei sovi minulle tai tarinaan. Intiimin kokemuksen saa itse valita, kyse on neuvottelusta ja makuasioista. Mutta kun se toimii, niin ah se toimii. Suosittelen muutamaa kuuntelemiskokemusta tekstini lopuksi, mutta tässä vaiheessa en malta olla suosittelematta Kuisma Eskolan lukemana Pajtim Statovcin upeaa ’Bollaa’.

 Taidetaidot 2020

Yksi taiteen paradokseista on erikoinen, kolmiomainen tilanne, joka vallitsee taiteen tekijän, taiteen kokijan ja taiteentutkimuksen välillä. Yhtäältä taitelija ilmaisee itsearvoisesti teoksellaan haluamaansa, tarkoittamaansa tai jotain, minkä ilmaisemiseksi taide on ainoa väline. Kirjailija, antropologi ja psykiatri Veronica Pimenoff on sanonut, että hän tutkii romaaneissaan niitä ihmiselämän ilmiöitä, joiden tarkasteluun hänen laaja koulutuksensa ei riitä. Toisaalta katsojalla, lukijalla ja kuuntelijalla on vapaus tulkita teostaan omien tuntojensa, ajatustensa ja tunnistamiensa teemojen valossa. Tätä muun muassa Lindstedt on korostanut monissa ’Oneironin’ ympärillä annetuissa haastatteluissa. Piilomerkityksiä tai taiteilijan elämäntilannetta ei tarvitse löytää tai tietää voidakseen pitää teosta vaikkapa visuaalisesti upeana. Kolmantena näkökulmana on kuitenkin taiteesta puhuminen, sen tutkiminen, sen tulkinnan opettaminen oppilaitoksissa. Taiteella on, kuten kaikilla ilmiöillä, rajat, joiden sisällä meidän on osattava tulkita, opettaa, jakaa merkityksiä sekä tunnistaa ainutlaatuinen, historiallinen ja merkittävä. Meidän on löydettävä rohkeus, intertekstuaalisuus, ajankohtaisuus, julmuus. Me tarvitsemme sopimuksia, yhteisiä käsitteitä ja doktriineja, jotka näyttävät suunnat. Yhtä hyvin me tarvitsemme väittelyä, keskustelua, tieteiden ja taiteiden välistä opponointia, jotka vievät aloja eteenpäin.

Siksi onkin syytä pysähtyä pohtimaan, haastaako äänikirja kirjan vai kirjallisuuden. Ja jos se ylipäänsä haastaa, onko fyysisen kirjan puolustaminen liian yksiäänistä, jos sen tekee vain kirjoitetun tekstin näkökulmasta? Miksi tietyt muodot ovat meille pyhiä, ja muotojen ja medioiden sekoittuminen taas uhka?

Useiden media- ja tekstilajien tunnistaminen ja tuottaminen, merkitysten jakaminen yli kielten ja kulttuurien sekä monimediaisessa, muuttuvassa ympäristössä toimiminen ovat keskeisiä tämän hetken osaamisalueita. Tätä korostetaan niin OECD:n 21. vuosisadan taidoissa kuin uudistetussa eurooppalaisessa kielitaidon tasojen viitekehyksessä (2018). Merkitysten tunnistaminen edellyttää sitä, että eri sisällöt voidaan tarvittaessa tuottaa eri muotoihin. Tämä ei ole tietenkään taiteellekaan vieras lähtökohta, mutta tämän suuntaista taidekasvatusta ja –osaamista, ihan kuuntelija-lukija-katsojana, soisi näkevän enemmän. Taiteilijat ovat usein erityisesti muodon erityisosaajia ja he välittävät universaaleja tarinoita ja kuvia. Itse en ole ammatiltani taiteilija, toivottavasti tämä näkemys ei väheksy kenenkään työtä. Tämä on kokemukseni ja käsitykseni taiteenkuluttajana. Jopa hyvin praktisesti: muoto ostetaan (tanssiteos, teatteriesitys, kirja, taidenäyttely), kun taas sama ”sisältö” voi periaatteessa seilata muodosta toiseen joko tarinallisesti, temaattisesti tai tekstillisesti. Tämän tyyppiseen skenaarioon myös Lindstedt viittaa muodon ja sisällön suhteella kirjoituksessaan.  

Mutta minä en suostu näkemään (pelkkiä) uhkia siinä, että taiteen muodot ja -kokemukset kietoutuvat yhteen ja multimodaalistuvat. Päinvastoin, tämä on tapahtunut ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, tiedonvälityksessä ja oppimisessa, tervehtikäämme siis taiteen vastaavaa elossa oloa ja modernia kehitystä ilolla! Minun lenkkipolkuni ääniseuralaisineen ei tehnyt tyhjäksi oloani, kun löysin jouluaattona vanhempieni varastohuoneesta Edgar Allan Poen kokoelmateoksen – teoksen, jonka ostin aikanani kesätyörahoillani ja jonka luulin jonnekin matkan varrelle jääneen. Äänikirjaa ei voi puristaa rintaansa vasten varastohuoneen hämärässä. Me saamme valita kokemuksemme.

Lopuksi haluan suositella kolmea kuuntelukokemusta, jotka valaisevat eri näkökulmista ihmisäänen voimaa ja tarjoavat toivottavasti teillekin paljon.

1.       Lucia Berlin: ’Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia’ (äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn). Vuoden äänikirja 2018.

2.       Auta Antti -podcast: Yllätyspussijakso Podcastista voisi antaa kuunneltavaksi minkä tahansa jakson, mutta rikkaiden aiheiden takia valitsin tämän. Loistava esimerkki vuorovaikutteisuuden rakentamisesta kuuntelijasuhteessa, vaikka podcast on tallennettu yksin komerossa.

3.       YLE: Kirja vs. leffa: Hohto. Jälleen kerran koko sarjaa voi suositella, mutta erityisen antoisaa keskustelu kahden eri muodon (kirja ja elokuva) välillä on tässä jaksossa.

 Janne Niinivaara

 Kirjoittaja on viestintäpedagogi, kokemustutkija, esiintyvä taiteilija ja mystisläinen.

 Lähteet:

Inha, K. & Mattila, P. (2018). Se on kielestä kiinni! Kielten eurooppalainen viitekehys uudistuu. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 9(5). Saatavilla: https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-syyskuu-2018/se-on-kielesta-kiinni-kielten-eurooppalainen-viitekehys-uudistuu

Lidstedt, Laura (2019). Kirjoitettu hiljaa luettavaksi. (Helsingin Sanomat, 29.12.2019.) https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006356126.html?fbclid=IwAR1uk83PXaylpuYhuesxGTx4NqD8BIb6nD3VoVYuPywlDaxNCZnH29nOyIU (haettu 31.12.2019.)

Veronica Pimenoff Prosak-proosaklubilla 16.4.2019. https://vimeo.com/68283356 (haettu 31.12.2019.)

Vietän ylityövapaata purkaen kasseja ja fiilistelemällä viikonlopun kisaa. Joensuu Night Run juostaan joko kuuden tai kahdentoista tunnin sarjassa Joensuu Areenalla. Kilpailu alkaa klo 20 lauantaina, eli läpi yön juoksevat tulevat “maaliin” klo 8 aamulla. Tapahtumassa juostaan ympäri  325,336 m pituista mondorataa. Tapahtuman järjestää ultrajuoksuseura Sisu.

Minulla tuli otettua huonosti kuvia. Lisää löytyy tapahtuman sivuilta.

https://www.facebook.com/Joensuu12h/

Olo on vielä sen mukainen, kuin voi olettaakin 12 h rutistuksen jälkeen. Sentään syöminen ei enää tunnu vastenmieliseltä. Se on onni, sillä eilen en harmikseni saanut palautumisprosessia vielä  kunnolla käyntiin ruuansulatuselimistön pistäessä uhmakkaasti vastaan. Asiaan saattoi vaikuttaa, että opetusluvalla autokoulua käyvä esikoiseni joutui ajamaan minut kotiin Kainuuseen todella hankalassa kelissä, joten vatsakramppeja aiheutui myös pelkääjän paikalla. Kävelemistä haittaa nyt noin 8 rakkoa varpaissa, ja etureidet itkevät joka kerran, kun pitäisi istua alas tai nousta ylös. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna pystyin kuitenkin  jo kisan päätyttyä nukkumaan vajaan tunnin päiväunet, ja viime yön nukuin kuin tukki. 

Olipa reissu, joka kannatti käydä! Päällimmäisin tunne on ilo. Ilo onnistumisesta ja ilo siitä, että en ollut harjoitellut turhaan. Ja ilo siitä, että pystyin nauttimaan pahaoloheikotuksen ilmaannuttuakin radan kiertämisestä täysin tietoisena siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä omaan mieleen ja kroppaan kuuluu. Viime vuonnahan menin lopussa aika pitkään ihan tunnelissa kivusta jäykin jaloin. Olen myös kiitollinen siitä, että perhe jaksoi käyttää viikonlopun huoltojoukkona toimimiseen, vaikka kaikilla onkin varmaan tänään univelan takia melkoisen takkuinen päivä. Eivät he sentään koko yötä valvoneet, mutta ehkä tunnin pidempään lauantai-iltana olivat apuna kuin viime vuonna. 

Ajoimme Joensuuhun kahdella autolla erilaisten aikataulujen vuoksi. Se tarkoitti valitettavasti, että minun piti ajaa jalat koukussa suunnilleen kolme tuntia kisapäivänä. Tulimme kaupunkiin hyvissä ajoin 4 h ennen kisan alkua, joten ennätin syödä vielä kerran ja pötkötellä hotellihuoneessa. Olin varautunut tekemään rentoutusharjoituksen, mutta en sitten jännittänytkään niin paljon, että sille olisi ollut tarvetta. Saavuimme hallille hyvissä ajoin melkein kaksi tuntia ennen tapahtuman alkua, joten kerrankin ei tullut kiire. Pöytiä oli vielä hyvin valkattavaksi. Valitsin sopivan pöydän noin puolivälistä. Alla olevasta kuvasta ei ihan näy, että järjestäjien huoltopöytä on rivin viimeisenä. Huoltopöytiä on koko etusuoran mitalta.

Kuten aiemmin kerroin, olin miettinyt kisapäivän ateriat tarkasti. Jossain tein kuitenkin virheen. Todennäköisin syy on, että viimeisen aterian Juntulan kauramurot eivät kuitupitoisina ennättäneet sulaa. Ne ovat kuuluneet pitkien lenkkieni aamupalaan, ja nytkin olin laittanut ne turpoamaan Yosaan jo edellisenä päivänä maksimoiden niiden sulamisen (piti matkan takia syödä kylmä “päivällinen” hotellihuoneessa). Tarkemmin ajatellen kyllä pitkillä harjoituslenkeilläkin on ollut lieviä vatsapulmia, jotka olen yhdistänyt kauraan, ja siksi olin vähentänytkin kauran määrää puoleen ravintosuunnitemassani. Otin riskin myös siinä, että vaikka olin testilenkeillä todennut saavani GU-geeleistä vatsaoireita, otin niitä kuitenkin kolme kisan alkuvaiheessa ihan nuukuuttani, kun olin kerran tullut niitä ostaneeksi. Lisäksi join energiajuomaa alkuvaiheessa enemmän kuin mihin olin lenkeillä tottunut. Ehkä näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta kärsin suolistovaivoista ja lievistä pistoksista, jotka alkoivat kolmen tunnin juoksun jälkeen. Pidin kuitenkin minuutilleen kiinni energiasuunnitelmastani (geelit). Join kerralla vähemmän kuin suunnittelin, mutta tihensin juomisvälejä. Kävin juoksun aikana viisi kertaa vessassa plus yhden hukkareissun käytävän vessoille, jotka olivatkin varattuna. Vessareissuihin meni aikaa yhteensä noin 8 min.  Nesteitä ei juuri erittynyt kuin alkuvaiheessa, joten join luultavasti hieman liian vähän. Juomisen määrää laski pelko siitä, että suoliston ollessa sekaisin iso nestemäärä pahentaisi asiaa. Jälkeenpäin ajatellen liian vähäinen juominen saattoi myös osaltaan aiheuttaa pulmat. Kun en juostessa pystynyt analysoimaan, mistä vaivat johtuivat, nautin varalta kaikkia mukaani varaamiani nesteitä vuorotellen (urheilujuoma, elektrolyyttijuoma ilman maltoa tai sen kanssa sekä vesi). 

Viereisen huoltopöytään ulkomaalaisen osallistujan kaveriksi oli ilmaantunut pari jollain tavalla tutunnäköistä henkilöä. En ollut tiiraillut osallistujaluetteloa kuin ohimennen, joten en ollut huomannut Noora Honkalan osallistuvan kuuden tunnin sarjaan. Omalla huoltojoukollani olikin mielenkiintoista seurata vierestä hänen tässä kisassa huoltajana toimivan isänsä työtä. Itselle ja varmasti muillekin mattimeikäläisille oli hienoa päästä seuraamaan näin läheltä Nooran ja toisen menestyneen ja määrätietoisen nuoren ultrajuoksijan, Satu Kähkösen, kevyen näköistä menoa. Molemmat onnistuivat aivan huikeasti omilla matkoillaan. 12 h tilastossa he pitävät suomalaisissa naisissa kärkisijoja hallussaan, ja mitä vielä ennättävätkään urallaan!. 

Oma suoritus tuntuu siihen nähden tavalliselta tarpomiselta. Teknisten ongelmien takia siitä tuli kuitenkin parempi  kuin mitä olisin voinut etukäteen uskoa mahdolliseksi (kyllä, luit oikein!).  Olin tietenkin viisaasti päättänyt aloittaa hitaasti, mutta yllätys yllätys, en malttanutkaan. Totesimme seurakaverin Maijaliisan kanssa molemmat useaan kertaan, että liian lujaa on menty, mutta ymmärrys  ei jotenkin heijastunut jalkoihin. Oma kelloni näytti tänä vuonna vauhdin (viime vuonna ei saman kellon gps toiminut), mutta se näytti koko ajan liian hyviä lukemia, joihin en voinut luottaa. Sykkeen lukeminen onnistui ensimmäiset tunnit, mutta jo jossain 3-4 h kohdalla ne ylittivät ensin 140 ja sitten 150 ja viimeisimmäksi ennen sykelukemien katoamista juoksin ainakin vajaan tunnin lukemilla 158-161. En säikähtänyt sitä varsinaisesti, sillä polku-ultrilla käy yleensä samoin. Kävelytauoilla 20 min välein sykkeet laskivat himpun alle 140. Todennäköisesti oikeat lukemat olivat matalammat, mutta ihan varma en voi olla. Oli ihan hyvä, etten voinut tarkkailla lukemia liikaa ja varsinkaan koko yötä, joten ne eivät rajoittaneet vauhdinpitoa. Keskeisin tekninen vika oli kisan ajanottojärjestelmässä. En muista tarkalleen, missä vaiheessa ennen puoltayötä saimme tietää, että screenillä näkyvät kierrosajat ovat 10 s liian huonoja. Tämä tarkoitti, että kun olin pyrkinyt juoksemaan koko yön noin 2 min kierroksia (vähän alle tai yli), niin olinkin joutunut juoksemaan kovempaa. Järjestäjien kuulutuksen mukaan virhettä ei saataisi korjattua koko yönä. Nyt jälkeen päin mietin, että oliko koko juttu ovela huijaus. (edit: Satu Kähkösen blogin mukaan virhe saatiin kisan aikana korjattua, mutta itselläni ei ollut siitä tietoa). Kaikki tämä misinformaatio kuitenkin aiheutti sen, etten voinut luottaa mihinkään lukuihin, vaan oli pakko pitää sellaista vauhtia, mikä tuntui sopivalta. Oikean rytmin löytymiseen meni varmasti ensimmäinen tunti aikaa, ehkä enemmänkin. 

Kuvaajana olen matkalla. Tuo reissu on alkutaipaleella päämäärän olleessa epäselvä. Suunta on eteenpäin, mutta risteyskohdissa helposti lähden harhailemaan etsien uutta oppiakseni. Vaikka olen alkutaipaleella ja moni asia on minulle vierasta, silti ideoiden loppuminen pääsee ajoittain yllättämään. Tuntuu kuin samat paikat sekä kohteet toistuisivat.

Tämän kannustamana päätin muutama viikko sitten…

No niin, nyt on rinkat purettu ja erittäin neljät mutaiset kengät pesty. On aika istahtaa raportoimaan, miten Bodom Trailin 21 km meni. Omia kuvia reissusta ei valitettavasti ole, sillä olimme ottaneet mukaan rikkinäisen puhelimen laturin ja jouduin säästämään akkuvirtaa pitämällä puhelinta tapahtuman ajan kokonaan kiinni.

Lähdimme täältä pohjoisesta matkaan perheellä ja yövyimme pe-la välisen yön pääkaupunkiseudulla. Jätimme auton odottelemaan ja siirryimme seutulipulla Kiasmalle, josta yksi kisabusseista lähti. Saimme kisabussiin mukaan huoltajana toimineen teinimme, jonka matkat maksettiin paikan päällä kisatoimistoon.  Meille huoltaja oli välttämätön, sillä me vanhemmat ja vanhin lapsi osallistuivat klo 10 aikaan alkaneeseen 12/21 km kisaan, ja kuopus oli lähdössä elämänsä ensimmäiseen polkujuoksukisaan (6 km) vasta klo 12. Näin hän saattoi käyttää odotteluajan isosiskon kanssa eikä tarvinnut yksin panikoida. Sen verran vähän jäi aikaa kisabussin saavuttua Pirttimäkeen, että en kaikessa tohinassa muistanut huolehtia, että kuopus ottaisi välipalan meidän muiden lähdön aikaan. Hän joutui sitten juoksemaan nollaenergioilla, kun aamupalasta oli kulunut jo 5,5 h. Tosin häntä jännitti sen verran, ettei ollut edes tuntenut nälkää eikä reppana muistanut juodakaan mitään.

Kuuden kilometrin matkallakin olivat kengät kastuneet turvemutaliejussa aika perusteellisesti. Kuopuksen mukaan useampi lapsiosallistuja oli juossut suunnistuspaidassa, ja todella kovia aikoja olivat tehneetkin. Vaikka hän vinksautti mutaan liukastuessaan jotain nilkassa ja sai jonkinlaisen rasituskyhmyn jalan ulkosyrjään, kokemus oli kuulemma “yllättävän kiva”. Toivossa siis eletään, että saan ilmoittaa hänet toistekin johonkin polkujuoksutapahtumaan :)

Miehellä ja esikoisella oli ollut tuskien taival 12 km:llä rakkojen takia. Kuulemma olisivat jaksaneet vartin nopeammin, jos esikoinen olisi voinut astua kunnolla toisella jalalla. Märissä sukissa rakkoja tulee helposti, varsinkin, jos aikaa menee enemmän kuin tunti. Itse säästyin rakoilta ehkä uusien kesäjuoksusukkieni ansiosta (Pro Touchin villattomat ja saumattomat kompressiosukat). Päätin ostaa vastaavanlaiset kaikille perheenjäsenille.

Minut oli sijoitettu kolmanteen lähtöryhmään. Päätin juosta t-paidassa (fiksu ratkaisu) ja ennätin 15 min ennen omaa lähtöä ryhtyä vähän lämmittelemään. Siinä samalla tuli seurattua aikaisemmat lähdöt. Pirttimäen kisakeskus oli kyllä mukava, kun reunoilta vähän korkeammalta pystyi seuraamaan jalkapallokentältä lähdöt, maaliintulijoita ja puolimaratonin toiselle kierrokselle menijöitä. Tosi kompakti tapahtuma!

Oma kisani meni aika lailla suunnitelman mukaisesti. Olin kerrankin miettinyt etukäteen, millä kilometrivauhdilla minun pitäisi keskimäärin edetä päästäkseni tulosluettelossa toivomalleni sijalle. Ensimmäiset 12 km menivät peräti 10 minuuttia nopeammin kuin oletin ja luulin pääseväni kovempaan, kunnianhoimoiseen tavoitteeseeni. Saatoin juosta liian lujaa, vaikka pidinkin huolen, että syke ei menisi selvästi anaerobisen puolelle. Edelläni juoksi melkein koko matkan niin pätevän oloisella tahdilla ja tekniikalla eräs naisjuoksija, että vaikka välillä hiljentelin ja päästin muita väliin, en malttanut ihan kadottaa hänen selkäänsä näkyvistä. Yritin hokea, että “tee oma juoksu”, mutta se oli vaikeaa, kun tajusin edellä menijän todennäköisesti tähtäävän samaan loppuaikaan kuin minä. Toisekseen harjoittelun keventäminen ennen kisaa oli sujunut hyvin ja jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä.

Reitti oli mielenkiintoisen vaihteleva. Missään kohti ei kerennyt tulla tylsää. Pikkupätkiä oli soratietä, jossa saattoi vähän kiihdyttää, mutta enimmäkseen mentiin kapeaa mutkittelevaa polkua. Polku ei ollut erityisen tekninen, esim. kivikkoa ei ollut juuri lainkaan ja juurakkoakin vain normimetsäpolun verran. Pienissä nousuissa oli avokalliota, jossa joutui vähän miettimään, lipsuuko askel. Nousua ja laskua oli maltillisesti (GPS:ni mukaan 265 m nousua ja 270 m laskua). Mudasta oli varoiteltu, mutta en arvannut, että sitä olisi NIIN älyttömästi. Reittikartastakin näkyy, että pieniä suon ylityksiä on runsaasti. Käytännössä ne kaikki olivat mutalikkoja. Tapahtuman järjestäjien ohje oli, että pahoja paikkoja ei kannata kiertää, sillä jalat kastuvat ihan väkisin. Meninkin alkumatkasta useimmiten suoraan läpi, mutta upottuani muutaman kerran polvea myöten ja nähtyäni lukuisten muiden juoksijoiden tulevan imaistuksi suoturpeeseen, aloin minäkin loppumatkasta katsella kiertoreittejä. Juoksin suunnistuskengillä, jotka eivät ime vettä, joten muta lähinnä mukavasti viilensi hetkeksi. Yhtäkkinen uppoaminen kuitenkin tuntui ikävästi rasituksen kireyttämissä lihaksissa etenkin loppumatkalla, niin että pelkäsin monta kertaa venäyttäneeni jotain. Kaaduin neljä kertaa, onneksi kuivalla tasaisella maalla, kun en keskittynyt kunnolla. Ohittelu tällä  teräväoksaisten kuusien reunustamalla kapealla reitillä oli taktiikkalaji, joka ei minulta mäntykankailla juoksijalta oikein luonnistunut.

Noin 7-8 km kohdalla alkoi matka jo vähän tuntua ja juoksin jonkin aikaa tarkoituksella vähän matalammalla teholla, kun sain kiinni aikaisemman lähtöryhmän letkan. Kovin kauaa en kuitenkaan malttanut pysytellä aivan toisten kantapäillä, sillä silloin on vaikea nähdä, mitä edessäpäin on. Tulin 12 km /maalin kohdalle samaan aikaan kun Henri Ansio juoksi maalisuoraa pikkuisen eri askeleella kuin tällainen tavispolkuilija. Meikäläisellä oli vielä 9 km lenkki jäljellä. Loppulenkin alku jo näytti, mitä tuleman piti. Jos mahdollista, mutakohdat olivat vielä upottavampia kuin alkupätkällä. Ihmettelin, että kävelyksikö tämä homma menee ihan kokonaan. Kilometrivauhti tippui useilla pätkillä reilulla minuutilla. Pienetkin nousut alkoivat hapottaa jalkoja. Onneksi kaikki muutkin seikkailijat näyttivät kulkevan kankeammin. Loppumatkasta olin ajatellut laittaa kaikki peliin ja mennä pelkällä sisulla, mutta mukavuuden halu voitti (argh!). Ehkä puolen minuutin ajan jossain 18 km kohdalla oli paha olo kiihdyttäessäni avokallioilla, ja sitten jokin ääni vain käski jatkaa tuttua ja turvallista tasaista vauhtia maaliin. Oikeastaan keskityin siis pitämään juoksurytmin yllä. Loppumatkasta oli silti ehkä pienimuotoista kisaa parin kolmen muun naisjuoksijan kanssa. Ohittelimme toisiamme vuorotellen. Heiltä löytyi kirivaihdetta paremmin kuin minulta. Loppupätkä tiellä oli virkistävän lyhyt, niin että ennätin oikeastaan vain harkita kiristämistä. Pääsin maaliin täsmälleen realistiseksi arvioimassani tavoiteajassa! Aika hyvin reitin ensikertalaiselta...Kunnianhimoiseen aikatavoitteeseeni olisin saattanut päästä, jos olisin uskaltanut mennä lopun lujaa ja ottaa kaiken irti. Sijoitukseen olin tyytyväinen, sillä tänä vuonna vähän heikompi aika riitti korkeammalle tulosluettelossa.

Kuva: Aapo Laiho

Maalin takana tarjottiin vielä pientä evästä juoksijoille. Kipaisimme esikoisen ensiapuvisiitin jälkeen saunalle pesulle, olimmehan pitkämatkalaisia. Siellä ei ollut minkäänlaista ruuhkaa, mutta lämmin vesi oli loppu. Niin on yleensä muissakin tapahtumissa, eli en muuta odottanutkaan. Huoltojoukkona toiminut teini ei millään malttanut jäädä paikan päälle pidemmäksi aikaa, joten en ennättänyt käydä täydentämässä varusteitani myyntikojuilla enkä fiilistellä tapahtumaa. Ei muuta kuin ensimmäiseen paluubussiin juoksun onnellisesti väsyttämänä. Olimme kotona puolilta öin, ja tänään tuntuu juuri siltä, miltä arvaakin. Pohkeet ovat aivan jumissa, kun ei ollut aikaa jäähdyttelyjuoksulle heti kisan jälkeen ja kun istuin yöhön asti samassa asennossa.

Tämä oli erittäin hyvä ja innostava tapa aloittaa polkujuoksukausi. Käytin automatkan suunnittelemalla Bodomin perusteella harjoitteluani kohti syyskuun tavoitetta Vuokatissa. Ainakin mäkitreeniä täytyy tehdä, ja pitää uskaltaa jossakin suunnistuskisassa tai lyhyessä polkujuoksukisassa vetää teholla 10/10, että henkinen kantti kasvaa. Vaikka muina vuosina olen välillä siihen pystynyt, niin luottamus omaan kapasiteettiin vaatii myös säännöllistä harjoitusta, että se löytyy itse kilpailussa.