#katsoja

Pääkirjoitus 

Vapautunut katsoja 1/2018

Vapautunutta ja aktiivista kritiikkiä, keskustelua, pohdintaa

Minä olen ainoa katsoja, joka on tietylle esitykselle minä, ja tuo esitys on juuri se esitys vain sille katsojalle joka olen minä. Toisin sanoen minä olen ainoa joka istuu tietyssä esityksessä juuri siinä penkissä, ja näkee esityksen minun silmieni ja kokemusteni läpi. Jokainen esitys on siis ainutlaatuinen kohtaaminen jossain ilmassa, puolivälissä esityksen ja katsojan välissä. Esitys roikkuu siinä ilmassa merkityksettömänä (ei-vielä-merkityksellisenä!), muuttuvana, se ei kuulu esittäjälle eikä katsojalle.

Tämä on ehkä aika ilmeistä, mutta tästä lähtökohdasta on vaikea päästä eteenpäin, jos haluaa käydä kriittistä keskustelua esittävästä taiteesta. Kun jokaisella on oma, erillinen kokemus esityksestä, miten keskustella taiteesta? Onko muuta mahdollisuutta kuin passivoituminen: Kaikki on subjektiivista, pirstaloituu, sanat eivät yllä kohteeseensa, postmodernin ihmisen nihilismi uhkaa. Mutta entä jos vapautuu subjektista, ja olettaa itse keskustelun oliona. Mitä sitten, jos sanat eivät tavoita objektiivista kokemusta esityksestä; mitä sitten, jos kaikki kokemukset ovat subjektiivisia. Keskustelussa eri näkökulmat rikastuttavat oliota, joka on nyt jotain paljon enemmän kuin alkuperäinen esitys-olio oli. Voimme kuvata jotakin paljon arvokkaampaa: loputtoman monimuotoista ja lopulta täydellisen tavoittamatonta taidekeskustelua, joka rönsyilee loputtomasti eri suuntiin keskuksettomana kuin barokkikatedraali.

Esteetikko ja politiikan filosofi Jacques Rancière esitti vuoden 2008 esseessään Le spectateur émancipé (suom. Janne Porttikivi 2014), että perinteisesti draaman, tanssin tai performanssin katsojan rooli on ollut pysytellä hiljaa paikallaan, kykenemättömänä tietämään tai toimimaan. Kun katsoja vapautuu tästä roolista, hänestä tulee aktiivinen, ja hän ottaa oikeuden toimintaan ja puheeseen taiteen prosessissa. Katsojia on herätelty lamaannuksesta Rancièren mukaan mm. esittämällä heille

”kummallinen, vieras ja epätavallinen spektaakkeli, mysteeri, jonka merkitystä hänen itse pitää etsiä”.

Jacques Rancière

Tässä Rancière huomaa kuitenkin sen ilmeisen ongelman, että jos katsojaa herätellään, hänet holhoavasti oletetaan lähtökohtaisesti passiiviseksi. Miksi alun perin yhdistää katsominen ja kuuleminen passiivisuuteen?

Taiteilijayhteisö Mysteeri Co:n uusi Vapautunut katsoja -verkkojulkaisu ottaa Ranciérelta nimensä ja taisteluhuutonsa: Vapautunut katsoja on aktiivinen katsoja; Vapautunut katsoja ei istu passiivisena paikallaan vastaanottamassa, vaan hän osallistuu aktiivisesti esityksen merkityksen muodostamiseen: vastustaa, lisäilee, pohtii ja tulkitsee.

Näillä sivuilla on tarkoitus jakaa tietoa ja huomioita kaupungissa ja maassa tapahtuvasta esitys- ja muusta taiteesta, osallistua taiteen keskusteluun vapaalla ja omaäänisellä kommentoinnilla, sekä katsella kriittisesti niin taideteoksia kuin ympäröivää yhteiskuntaa. Kirjoittajat ovat taiteilijayhteisö Mysteeri Co:n jäseniä, esitystaiteilijoita, yhteisötaiteilijoita ja taiteen tutkijoita. Katseen kohteeksi altistetaan teatteri, esitystaide, tanssi, sirkus tai vaikka kuvataide. Ensimmäisessä numerossa kirjoittajina ovat viestintäpedagogi ja kokemustutkija Janne Niinivaara ja tuottaja, teatterintekijä ja Mysteerin puheenjohtaja Inka Kunnala. Vapaasti katseltavana taiteenlajina on elokuva, Luca Guadagninon juuri parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta Oscarilla palkittu Call Me by Your Name, artikkelissa ’Kesäkehot’, sekä Bravo! -lasten - ja nuortenteatterifestivaali artikkelissa ‘Taapero teatterissa’. Elokuva ja taaperoteatteri ovat mahdollisia poikkeuksia subjektiiviseen näkökulmaan esittävän taiteen vastaanotossa: Vanhempi näkee ja tuntee esityksen lapsensa reaktion kautta, ja elokuva on kuvauksen, ohjauksen ja editoinnin välineiden läpi suodatettu katselukokemus.

Toinen Vapautuneen katsojan esikuva on The Spectator, Joseph Addisonin ja Richard Steelen vuosina 1711–12 julkaisema lehtinen, jonka itseilmaistuna tarkoituksena oli ”elävöittää moraalia nokkeluudella ja hillitä nokkeluutta moraalilla”, ja

”tuoda filosofia kirjastosta kahvilaan”.

Joseph Addison

Se oli oikeastaan aika outo lehti: Siinä The Spectator, eli Herra Katsoja, jonkinlainen objektiivinen kaikkitietävä persoonaton katseleva ja kirjoittava silmä, havainnoi ympäristöään ja kirjoittaa erinäisistä aiheista, mistä tahansa katselemastaan pilkaten, vakavasti, satiirisesti, analyyttisesti, ainoana ilmeisenä punaisena lankana vain korottaa lukijoidensa kahvipöytäkeskustelun tasoa. Erityisesti lehti suositteli itseään valistukseksi naisille, että osaisivat puhua siten kuin kaksi peruukkipäistä porvarismiestä piti sopivana. Vapautunut katsoja ohittaa peruukit ja alaviiston katsantokannan, epätasa-arvon ruumiillistuneet allegoriat, mutta kannatamme voimakkaasti keskustelua, älytöntä ja vakavaa, sekä kahvia sen kaikissa muodoissa.

 Lauri Niskanen