#satiiri

Stubb vampyyri moodboard

Koko illan olen naureskellut näille "HS Vision" otsikoille dystooppisesta kapitalistihelvetistä, joista mainitsin jo tässä postauksessa (https://yet-another-suomi-blogi.tumblr.com/post/674017377060585472/n%C3%A4m%C3%A4-on-parhaimmillaan-aika-pelottavan-aidon)

Tässä niistä parhaimpia kommenttien kera:

---

Jotenkin veikkaan ettei kovin paljon

---

Kuulostaa "lievästi" kuumottavalta! 😬

Etenkin tuo "uhkapelaamisen potentiaali". Vaikka olisihan se nerokas, jos voisi ottaa palkkaan tupla tai kuitti tms. -mahdollisuuden 🤑 (järjestelmää luonnollisesti pitäisi vähän säätää siten että "talo" voittaa useammin)

---

Hyi niitä milleniaaleja! 😠 Lisää piiskaa vaan!

---

Niinpä! Se on ihan itsestä kiinni oletko paskatöitä tekevä köyhä vai startuppinsa myynyt miljardööri 😎🤷‍♂️

---

Android-käyttäjätkin ovat kyllä ihmisiä 🙁

---

Paljon vetoa että tämä Elias äänestää Kokoomusta/Republikaaneja?

---

Niinpä! Cancel/Woke-kulttuurin tai kateellisten köyhien syytä tämäkin, sanon minä! 😡

---

Ihan turhaa paapomista. Enemmän töitä, vähemmän unta. 7-päiväinen työviikko takaisin!

---

Lisää jatkoa tälle postaukselle (https://yet-another-suomi-blogi.tumblr.com/post/674029408321978368/hs-vision-parhaita-uutisotsikoita-1x-koko)

---

Niinpä, sehän vähentää omistajien tuloja! 😱😡

---

Moneyyyyyyy, bitch! 🤑🤑🤑🤑

Meitsi lähtee täst litoo aurinkoon vaikka Cayman-saarille, kun ei tuota köyhien ja/tai maalaisten ulinaa jaksa enää.

---

Onneksi se oikea ura löytyi sitten Hankenissa 😎🤑

---

Sehän saattoi arvata että sieltä ne syylliset löytyy 😠

Yksityistäminen ei voi tulla liian pian!

---

Pro tip 👍

---

Ja vuokrat kattoon, totta kai.

---

🤔

---

Niinpä!

---

"Emppu, haluutko mennä huomenna oopperaan?"

Pääkirjoitus

Vapautunut katsoja 2/2018

Vapautunutta ja aktiivista kritiikkiä, keskustelua, pohdintaa

 ”Where do they keep coming from, these arseholes

who, when we were young, were the gatekeepers?”,

kirjoittaa Carol Ann Duffy, Britannian väistymässä oleva hovirunoilija, Poet Laureate (tehtävä, johon hänet valittiin kymmenen vuotta sitten ensimmäisenä skottina ja ensimmäisenä naisena tittelin 341-vuotisen historian aikana), uudessa kokoelmassaan Sincerity (2018, Pan Macmillan). Duffy on 62-vuotias, hän on ehtinyt pilkata ja kiroilla vanhoille valkoisille miehille jo ainakin esikoiskokoelmastaan Fleshweathercock (1973, Outposts) alkaen, eli yli neljänkymmenen vuoden ajan, ja silti edelleen vallassa ovat samannäköiset ukot.

Miksei se patriarkaatti kaadu vaikka sitä kuinka pilkkaa? Miksei parodia tai satiiri enää toimi? Onko se koskaan toiminut?

Yhden parhaista satiristeista, Peter Cookin, kerrotaan sanoneen vuonna 1961 perustaessaan yhteiskunnalliseen komediaan keskittynyttä The Establishment Clubia, että hän halusi tehdä siellä yhtä vaikuttavaa satiiria kuin ”ne loistavat Berliinin kabareet, jotka niin onnistuneesti pysäyttivät Hitlerin valtaannousun ja ehkäisivät toisen maailmansodan syttymisen”.

Nyt on tehtävä tilit selviksi, tästä on joskus hämmennystä, minä ymmärrän ironian, parodian ja satiirin täten: Ironia on retorinen keino, joka tarkoittaa tiettyä etäisyyttä sen välillä mitä sanotaan, ja mitä tarkoitetaan. Se on eräänlainen puheen tai kirjoituksen omaksuma asenne. Parodia on taas muodollisen tason kysymys, esimerkiksi kahden tekstin suhde. Parodioitava teksti kuultaa parodiatekstin alla, ja jos kahden tekstin samanaikaisen läsnäolon havaitsee, syntyy oivallus tai huumoria, mutta ei välttämättä parodioitavan tekstin kustannuksella. Parodia voi käyttää hyväkseen ironista etäisyyttä. Satiiri suuntautuu maailmaan, satiiri haluaa muuttaa maailmaa ja pilkata tekopyhyyttä, turhantärkeyttä ja vallanpitäjiä. Satiiri voi käyttää hyväkseen jonkin muodon parodiaa.

Mutta voiko ironialla, parodialla, satiirilla tai ylipäänsä taiteella muuttaa maailmaa? Se on aiheena tässä Vapautuneen katsojan toisessa numerossa. Minä olen henkilökohtaisesti ollut sitä mieltä että voi. Olen seurannut Mihail Bahtinin teorioita keskiaikaisesta nauruperinteestä, narreista ja buffosta, joka pääsi Bahtinin mukaan renessanssin aikaan livahtamaan vähemmän arvostetun proosa-kirjallisuuden ja varhaisten romaanien kautta länsimaisen sivistyksen marginaaliin. Tähän perinteeseen Bahtinin mukaan kuuluu ylevien ja tekopyhien puhetapojen pilkka parodian avulla, selvärajaisen ja kauniin ruumiin groteski konseptio, äänekäs räkäinen nauru, pissakakkajutut, kiroilu ja kansan ikuinen tieto valtaapitävien kuolevaisuudesta ja kansan kuolemattomuudesta.

Aloin kuitenkin epäillä itseäni kun luin Kari Peitsamoa. Peitsamo twiittasi huhtikuussa 2018:

“Parodia ja ironia intellektualismin asenteena paljastavat sen tiedostamattoman epätoivon. Tämä naamioidaan humanismiksi. Asettumalla salaa älyllisesti lähimmäisensä yläpuolelle ja avoimesti Jumalaa ja epäsuorasti maailmaa pilkkaamalla intellektuelli marssii korskeana hautaansa.”

Nimittäin onhan parodiassa myös tämä epädemokraattinen, itsensä toisten yläpuolelle asettamisen elementtikin. Jos huomaan parodian ja ymmärrän vitsin, oivallus on mielestäni hervoton ja anarkistinen, mutta jos en olen lukenut / nähnyt / kuullut juuri sitä oikeaa teosta johon viitataan, tunnen itseni typeräksi ja ulkopuolelle jätetyksi. Muut snobbailevat. Kyllä minuakin naurattaisi, jos olisi aikaa ja varaa käydä joka viikko katsomassa juuri oikeat esitykset / elokuvat / konsertit.

Usein tilanne teatterissa on tämä: Lavalla joukko esiintyjiä esittää taitavaa parodiaa, joka on oivaltavan yhteiskunnallisen satiirin palveluksessa, ja yleisössä istuu sataviisikymmentä nauravaa ja nyökyttelevää katsojaa, jotka ovat esityksen alussa, aikana ja lopussa samaa mieltä maailmasta ja yhteiskunnasta toistensa ja esiintyjien kanssa. Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu. Esityksen aikana toisaalla valtaapitävät kavaltavat, metsät kaatuvat ja Kuusamolaisessa saunassa joku pui nyrkkiä: ”Jotkut saa apurahaa!”

Pahimmassa tapauksessa parodia ja satiiri puhdistavat katsojat oikeutetusta vihasta ja epätoivosta, ja he unohtavat tehdä vallankumouksen. Ranskalaisen filosofin ja sosiologin, Jean Baudrillardin, mukaan nykytaide esittää kriittistä mutta on salaisesti yhteistoiminnassa maailmanjärjestyksen kanssa:

“Modern art wishes to be negative, critical, innovative and a perpetual surpassing, as well as immediately (or almost) assimilated, accepted, integrated, consumed. One must surrender to the evidence: art no longer contests anything, if it ever did. Revolt is isolated, the malediction ‘consumed’”

Jean Baudrillard, ‘Gesture and Signature: Semiurgy in Contemporary Art’

Tässä numerossa Mikko Niemistö ja Tuuli Vahtola kirjoittavat häpeilemättömistä seksualisoiduista kehoista, ruumiin groteskista konseptiosta, ja sen synnyttämästä valta-asetelmasta esiintyjien ja yleisön välillä tanskalaiskoreografi Mette Ingvartsenin The Red Pieces –esityssarjan viimeisimmässä osassa to come (extended). Voiko binäärisen kuvaston purkaminen ja seksualisoidun ruumiin ’groteskisoituminen’ purkaa myös seksuaalisuuteen liittyvää vallankäyttöä?

 Lauri Niskanen