#annantalo

Artikkeli 2

Vapautunut katsoja 1/2018

Lapseni sai kunniatehtävän, jonka ylpeänä äitinä otin hänen puolestaan vastaan. Häneltä en kysynyt, sillä tuskin olisin saanut järkevää vastausta. Puolitoistavuotias taaperoni otti osaa kansainvälisen lasten- ja nuortenteatterifestivaali Bravo!:n esityksiä arvioivaan lapsiraatiin. Teatteri IlmiÖ:n järjestämä lapsiraati kiertää katsomassa festivaaliviikon aikana esitystarjonnan ja antaa palautetta tekijöille suoraan palautetilaisuudessa. Olen aina ihaillut nuorten raatilaisten kursailematonta asennetta ja aitoa kiinnostusta esittävää taidetta kohtaan, joten olin iloinen, kun meitä pyydettiin katsomaan vauvaesitykset.

Olen työskennellyt teatterin parissa yli kymmenen vuotta, joista useamman juuri lasten- ja nuortenteatterin parissa. Olen pohtinut, kirjoittanut ja puhunut varhaisten esityskokemusten tärkeydestä ja tavoista, joilla lapsi ja esitys kommunikoisivat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Aina tavoitteeseen ei päästä. Joskus vika on esityksessä. Kohderyhmää ei ole huomioitu esitystä rakennettaessa. Välillä esityksen ja lapsen kohtaamisen väliin asettuu puliseva ja neuvova aikuinen. Olen työssäni neuvonut useasti teatteriin tulevia vanhempia, jopa leikilläni pohtinut Vanhempi teatterissa -ohjekirjan kirjoittamista:

”Älä tuputa näkemyksiäsi tai ohjaa lapsesi katsomiskokemusta”, ”Saa reagoida, liikkua ja näyttää tunteita” ja ”auta lasta keskittymään esitykseen, mutta anna hänen olla lapsi”.

Mentyäni lapseni kanssa ensimmäistä kertaa esitykseen, huomasin, että eipä se ole niin helppoa.

Ensimmäinen kerta esittävän taiteen parissa oli äidille jännittävä. Jännitin, miten lapseni pärjää. Suoriutuuko hän oikein? Jaksaako keskittyä? Ensimmäisenä raatipäivänä hän katsoi esitystä hienosti kymmenen minuuttia, jonka jälkeen tilassa olleet patterit ja sähköjohdot kutsuivat. Seuraavana päivänä vain kymmenen minuutin esityskonsepti oli liikaa hänelle. Annantalon portaat olivat liian mielenkiintoiset ja paikallaan pysyminen mahdotonta. Vaikka esityksiä oli useita, kerta toisensa jälkeen päädyin kantamaan rimpuilevan lapseni ulos esitystilasta. Hän halusi lavalle, portaisiin ja juoksemaan. Nolotti. Lapseni on kauhukatsoja ja minä pölöttävä, hössöttävä kauhuvanhempi.

Lastenteatteri kirkastaa esitysvastaanottoon liittyviä kysymyksiä ja teatteriesitykseen tapahtumana liittyviä konventioita.

Lapsi tekee näkyväksi katsomisen konventiot rikkomalla niitä. Hänen käytöksensä paljastaa esityksen suvantokohdat ja tekee näkyväksi sen, että keskittyminen on myös harjoittelukysymys.

Tekijän näkökulmasta lapsiyleisö voi synnyttää pohdintaa teoksen autonomian ja yleisölähtöisyyden välillä. Kenelle esitys tehdään?

Pahoitteluni kaikille höpö-äideille ja pulina-iseille, joita olen vuosien aikana teatterialan asiantuntijan norsunluutornistani katsonut pahalla silmällä. Tarkoituksenne on varmasti ollut hyvä; auttaa lasta keskittymään esitykseen ohjaamalla huomioita näyttämöllä tapahtuviin asioihin. On hienoa, että olette päässeet yhdessä teatteriin!

Lastenteatteri nähdään usein myös taidekasvatuksellisena toimintana. Omakohtaisen kokemukseni jälkeen uskon entistä enemmän, että apua taiteen kohtaamiseen tarvitsee myös vanhempi. Kulloiseenkin esitystapahtumaan sopivaan käyttäytymiseen selkeä ohjaaminen ja ohjeistaminen madaltaisi kynnystä ja poistaisi häpeää. Esitystapahtumassa on kuitenkin aina kyse sopimuksista ja katsojan ja esiintyjän välisten pelisääntöjen sopimisesta.

Annantalon savotassa lastenesityksen lainalaisuudet näyttäytyivät uudessa valossa. Ammattilaisminäni henkinen punakynä kirjoitti huomioita marginaaliin. Esityksen suositusikärajat vaativat tekijöiltä huolellista pohdintaa. On hyvin eri asia tehdä esitys vauvoille kuin taaperoille. Tai sen tulisi olla, sillä usein esitykset tuntuvat menevän ikäluokituksilla 0-2 ja 2+. Juuri kävelemään oppinut taapero ei istu ja seuraa esitystä paikaltaan kuin ehkä juuri sen 10 minuuttia. Sen hyväksyminen ja huomioiminen esitystä rakennettaessa helpottaisi vastaanottoa. Ehdotankin siis immersiivistä lähestymistapaa esityksen rakentamiseen tai vaan taaperonkestävää dramaturgiaa ja lavasteita.

Monesti vanhempia ohjeistetaan, että esitystilasta voi mennä rauhoittumaan ulos ja tulla sitten takaisin esityksen pariin. Juuri näin sen pitää ollakin, mutta tämä olisi hyvä huomioida (jos mahdollista) myös katsomon rakennetta ja paikkaa mietittäessä.

Lastenteatteria usein ilkutaan kirkkaista väreistä ja ”kukkuu, mitäs täältä löytyykään?” -kikoista. No, ne toimivat.

Kun valkoiselle lavalle leviää vihreitä sammakoita, lapseni pää kääntyy kohti esitystä. Toki hyvä esitys ei rakennu tai tuhoudu kikkojen varaan tai niiden takia, mutta niiden merkitys on hyvä tiedostaa.  

Menemme lapseni kanssa teatteriin toistekin. Hän ei välttämättä silloinkaan käyttäydy esityskonseptiin sopivalla tavalla. Mikäli näin käy, lienee portaiden kiipeäminen kehitysvaiheen kannalta ja elämyksellisyydessään ihan pätevä vaihtoehto.

 Inka Kunnala