Eniten vituttaa

Okei. Aloitin kaks viikkoa sitten ammattikorkeakoulun. Ajattelin, että se olisi jotenkin käytännönläheisempää kun yliopisto, eikä tarvis nussia pilkkuja ja olla itsenäinen omien opiskelujen suhteen niin paljon. Olin VÄÄRÄSSÄ. Meillä on koulua takana kaks vitun viikkoa, ja ollaan saatu jo vähintään kaks noin 10 sivun tieteellistä esseetehtävää. Lisäksi toisen niistä ois tarkoitus olla pari/ryhmätyö (luojan kiitos tässä vaiheessa saa myös tehdä vielä yksin). Lisäks about kaikki opetusmateriaali on saatanallisella nettialustalla, paitsi tietysti ne kirjat joita joka vitun ainoa vähänkään omaa alaa muistuttavan alan opiskelija tarvii just nyt syksyllä. Jihuu. Mutta ei siinä mitään, koska eihän koulu olis tarpeeks saatanallista koulun takia, vaan pitää olla myös opettajia, luokkatovereita ja kanssaopiskelijoita. Viikon koulunkäynnin jälkeen meidän luokan whatsapp-ryhmässä puhkesi "draama". Yksi linkkasi sinne linkin rasismin ja fasismin vastaiseen mielenosoitukseen. Tämä oli omasta mielestäni ja monen muunkin mielestä ihan ookoo, ja myös koulun arvojen mukaista. Noh, ei yhden luokkalaisen mielestä, joka on sitä mieltä, että meillä on koko 2000-luvun paras hallitus just nyt. Hän otti _rasismin ja fasismin vastaisen_ (rasistit ja fasistit ulos hallituksesta) mielenosoituksen hyökkäyksenä henkilökohtaista poliittista vakaumustaan vastaan??? Mitä aktuaalista vittua tässä maailmassa tapahtuu. Osa luokasta ei sitten reagoinut mitenkään, koska halusivat "pysytellä puolueettomina". Tuun niin vihaiseksi että sykkeet vaan nousee pilviin. Mun mielestä ei oo tasa-arvoinen vastakkainasettelu asettaa "yhtä pahaksi" mielenosoituksen linkkaajaa, joka itse kohtaa rasismia joka päivä, ja valkoista cis-heteromiestä, joka loukkaantuu siitä, että joku kritisoi hallitusta, jossa hänen lempparipuolue Persut edustaa. RRRRAAAHHHH tekee mieli lähteä sinne miekkariin ihan vaan tämän takia, vielä ehkä ehtisin. Noh, viime perjantaina (noin viikko draaman jälkeen) sitten käytiin koulun opotunnilla keskustelua tästä aiheesta tarkoituksena sopia pelisäännöistä ja ehkä puhdistaa ilmaa kaiken jälkeen. Pieleen meni. Mielenosoituksen linkkaaja pahoitti mielensä, koska vastapuoli ei selvästi yhtään kuunnellut häntä, runnoi vaan omaa asiaansa läpi ja kiskoi sellaisia lillukanvarsia esiin, kuin että toinen miekkarin järjestäjistä on joku vihreiden ex-kuntavaaliehdokas tms, eli "eikö tämä nyt sitten tee miekkarista jotain, mikä ajaa vihreiden agendaa, eli on puoluepoliittisesti sitoutunut", mitähän vittua oikeesti. Välillä tuntuu, että koulun arvot on meidän luokan kesken pelkkää sanahelinää, puhutaan kyllä kauniisti avoimesta kommunikaatiosta, suvaitsevaisuudesta (vanhentunut termi, jota ei edes pitäis käyttää, koska sillä asettaa itsensä "suvaitsemiensa" juttujen ja tyyppien yläpuolelle"), ja ties mistä, mutta käytännössä mikään näistä ei näy piiruakaan. Oppilaitos on uskonnollinen, joten aina en itse tunne sateenkaari-ihmisenä oloani hirveän turvalliseksi, tahi kaksikielisenä, koska persujäbän mukaan "suomenruotsalaisten pitäis mennä takasin ruotsiin"🤦‍♀️ Tästä saammekin oivan aasinsillan siihen, että en ole vielä kerennyt hyväksilukea (lähetetyllä hakemuksella) Ruotsin valmentavaa kurssia, ja perjantaina kävi ilmi, että mun pitää istua siellä tunneilla opettelemassa lausumista ja pronomineja, (kunnes hakemus on mennyt läpi) mikä on mulle ihan täydellistä ajanhaaskausta, koska olen käytännössä oppinut puhumaan ruotsia ja puhunut siitä lähtien kun olen osannut puhua. Kun yritin esittää asiaa ryhmävastaavalle, sain vastaukseksi seinän byrokratiapuhetta ja sellaisen olon, ettei mua nähty tai kuultu ollenkaan. Oli ehkä huono idea kirjoittaa tää, koska rupes tuntumaan, että onko tää koulu sittenkään mua varten.

Se tunne kun tajuat, että yhä vielä tänä päivänäkin, kun ikää on se 33 vuotta, pelkäät olla näkyvä, koska sua kiusattiin enemmän tai vähemmän jostain ala-asteen loppupuolelta peruskoulun loppuun asti.  Ekaluokkalaisena sain pääosan luokan näytelmästä, olin ainoa, jolla oli omia vuorosanoja, kaikki muut luki yhteen ääneen kertojan osaa, ja minä sain hiirenä pitää pitkän monologin. Olin ylpeä, nautin joka hetkestä, enkä yhtään pelännyt olla näytillä.  Toisaalta näyttämö on aina ollut eri juttu, siellä olen aina viihtynyt. Jännittänyt kyllä, mutta hyvällä tavalla. Tarkoittaako tämä sitä, että pitäis koittaa hankkiutua johonkin sellaiseen työhön, jossa sais olla esillä/esiintyä 🤔 Mutta ei sellaiseen, johon pitää kilpailla verissäpäin ja “olla parempi” kun kaikki muut.