Suuttumus suojelee meitä siltä, mikä on epäoikeudenmukaista. Se saa meidät toimimaan, liikkumaan ja vapautumaan. Se saa meidät puolustamaan itseämme ja toisiamme.
Ja olen ollut vihainen. En ärtynyt tai turhautunut, vaan juuri väkevän vihainen. Ei ihan pitäisi paikkaansa sanoa, että se tuntuu hyvältä, mutta se on kuitenkin sellaista kiukkua, jolla on saumaa karkottaa pimeää.
Minun kehoni on joskus otettu haltuun: on määritelty miten sitä saa liikuttaa, miltä se saa näyttää, miten sitä saa koskea, miten sen on sopivaa vastata. Minun pääni sisälle on menty, minun ajatuksiini. Sanottu, että siellä voi olla syntiä, pyydä anteeksi. Orastavien halun siementen sekaan on istutettu häpeä, kauniisiin liikkuviin luontokehoihin laitettu vaaran ja sielunvihollisen merkki: tämä satuttaa ja tuhoaa sinut ja sen mitä rakastat, kunnes jäljellä on rappio ja tyhjä maallinen kuori.
Aikuiset, jotka ovat sen tehneet, ovat uskoneet tekevänsä merkityksellistä työtä kaitsiessaan nuoria uskon tiellä. He ovat vieläkin ylpeitä itsestään. He ovat jonkun isiä, veljiä, matkakumppaneita, koskemattomina puhujanpöntöissä ja johtoportaissa. En tiedä, ovatko he pohjattoman nöyriä vai äärettömän ylimielisiä. Joka tapauksessa he ovat ulottumattomissani, ja minun kiukullani ei ole paikkaa mihin mennä ja se alkaa sameuttaa päätä, raastaa käsivartta ja hangata leukaa.
Häpeä herää, kun suviseuroissa levitetään sateenkaaritarroja, kun seurataan nautintoa, kun laitetaan vastaan tai tehdään numeroa. Häpeä herää, hermosto näkee vaaran merkit ja hätäjarruttaa, ja maailma on taas suuri ja pimeä ja minä heikko, pieni ja avuton.
Minä hengittelen hermostolle ja pidän kädestä, kuin lasta maan korvessa, ja hengityksen mukana tulee toisinaan tulva ja toisinaan jää.
Mutta vasta kiukku ajaa minut ulos perhosenkotelosta, kotilonkuoresta, siilinkerästä. Vasta kiukku kuorii esiin halun ja uhman. Se tuo turvan takaisin horjutettuun hermostoon, voiman velttoihin jäseniin, painon rehellisiin sanoihin.
Alan nähdä sitä voimaa kaikkialla: lumen alta puskevassa leskenlehdessä, vääjäämättä leviävässä homerihmastossa, takapihalla paneskelevissa jäniksissä. Se on pyhää ja hyvää ja saa minut kukoistamaan kuin toukomettinen taivaan alla.
Ja tiedän, että jos sijaltain en nousisi, olisin turvassa siellä, maan sylissä.
