Podcastvierailu
Ensimmäinen podcast-vierailu, tai oikeastaan mikään julkinen puhumistilaisuus. Heti nauhoituksen jälkeen iski häpeä, nolotus ja epävarmuus. Mietin, että olinko tarpeeksi aktivistinen, puhuinko vanhojen metsien kriteereistä ja muista ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä. Olinko liian kyyninen ja turhautunut dialogipesuun ja talouskasvuun, enkö puhunut kuitenkin tarpeeksi toiveikkaalla ja toimintaan kannustavalla tavalla. Jos olisin ollut paremmin valmistautunut, olisinko saanut aiheeseen terävämmän tulokulman, kirkkaamman teatteri- ja taiteilijaväkeä kiinnostavan perspektiivin.
Toisaalta yksi lause jäi mieleen toimittajalta: ”Ei tässä olla mikään mainostoimiston koneisto vaan rakentamassa parempaa maailmaa.” Ehkä tehtäväni ei ollutkaan keskustelussa olla lobbaamassa aktivismin aatetta, vaan olla siinä ihan omana itsenäni, kertoa oma mielipiteeni ja spontaanit ajatukseni esityksestä. Ehkä sillä on arvoa sinällään, sillä kuka minä persoonana olen, ei ainoastaan miten loistelias aktivisti olen. Ja loistinhan minä niissä kohdissa, missä pääsin puhumaan minulle tärkeistä asioista: pienistä söhryisistä elämänmuodoista, metsäkartoituksesta, sanattomuudesta ja taiteen merkityksestä. Niistä asioista, jotka tekevät minusta minut.
Tänään tuli taas opeteltua epätäydellisyyttä. Eikä häpeäänkään taida kuolla.
Opin myös. että tykkään puhua ja haluan olla parempi siinä. Haluan oppia pitämään hyviä puheita, puhua paneeleissa, esitelmissä, podeissa. Haluan uskaltaa sanoa spontaanimmin, mitä ajattelen.
