#hyvinvointi

"Komissio nosti Suomen tarkkailuun, koska useat keskeiset hyvinvoinnin indikaattorit ovat heikentyneet verrattuna muuhun Eurooppaan. Näistä nousevat esiin esimerkiksi työttömyys, lapsiperheköyhyys ja hoidon saatavuus."

"Ei ole ihmekään, ettei kukaan lue tekstejäsi!"

Minä tuijotan muistoa kuin oppikirjaa.

Harmaapukuinen mies pääni sisällä huutaa käskyjä perääntyä, lopettaa haihattelu. Lakata haaveilemasta turhia.

Uskoa viisaampiaan.

"Ei ihmekään, ettei kukaan lue tekstejäsi!"

Joku viisaampi minua sanoi sen.

Ja minä uskoin häntä.

Mutta tässähän minä olen. Sormet näppäimistöä kutitellen.

Onko se kapinaa? Onko se luovuuden pakkoa?

Onko minulla edes oikeutta sanoa, miltä tuntuu olla minä?

"Ei ole ihmekään, ettei kukaan lue tekstejäsi!"

Eihän niissä ole päätä eikä häntää.

Pelkkiä kysymyksiä, eikä mitään vastauksia.

Ei kukaan kaipaa sellaista.

Niin hän sanoi, minua viisaampi.

Hän, jota rakastin enemmän kuin elämää itseään.

Mutta tässähän minä olen. Vieläkin.

Sanojen edessä. Lukittu.

Minä tiedän, että häkin oven kuuluu avautua, sillä avain on jo minulle annettu.

Mutta minua pelottaa.

Entä jos hän olikin oikeassa?

Jospa minulla ei olekaan mitään sanottavaa.

Jospa minä sanonkin sen väärin.

Jospa minä kuvittelen liikoja.

Jospa ketään ei todellakaan kiinnosta.

Mutta tässähän minä olen, edelleen.

Sanojen äärellä. Pelokkaana, mutta murtumatta.

Minun maailmani ovat sanat.

Ja hyvin tai huonosti, minun on määrä kirjoittaa.

Minä hengitän syvään ja käännän avainta.

*klik*

withtiiamarika

Minkälainen kehon täytyy olla kesää varten? 🤔 Tässä vastaus:

juuri sellainen, minkä tuntuu siusta hyvälle! 🧡

Mulla on ollut pitkään tosi paska olo. Pitkällä tarkotan monia vuosia. Se on johtunu siitä, etten oo puhunu kellekkään mitä mun elämässä on meneillään. Don't get me wrong, mul on kyl kavereita ja muutama tosi läheinen sellanen. Ongelma on vaan se, että "suojelen" itteeni sillä, etten kerro mun mieltä painavista tai ahdistavista asioita.

Miksi?

Niinpä. Tähän on muutama syy.

Ensimmäinen on se, että päähän on kehittyny jonkinlainen sairas itsepuolustusmekanismi, joka käskee mua olemaan hiljaa.

Mulle tulee aina heikko olo, kun oon avautunu asioista. Haluun kai pitää jonkinlaista suojamuuria yllä. Mua pelottaa, että jossain välissä niitä mun huolia ja ongelmia käytetään mua vastaan. Vaikeeta selittää. Mulla on myös tarve olla kova tyyppi, jota ei satuta mikään tai kukaan. Jotain sinne päin ainakin.

Yks syy miksen viitti kertoa kellekkään mitään mun huolia tai muuta vakavaa, on se ettei kukaan oo tuntunut olevan kiinnostunut. Toi kuulostaa niin kliseiseltä ja oikeestaan aika ikävältä sanoa, mutta that's how I feel.

Mulle on tullu tollaset fiilikset sen takia, että ne muutamat läheiset ystävät joille oon joskus koittanu avautua, on reagoinu tosi inhottavasti. Tai no siis... Ei välttämättä oo reagoinu juuri ollenkaan. Jos oon kasvotusten koittanut purkaa huoliani, niin vastaanotto on ollut joko sellaista, että se mun ystävä on ollut kännykällä eikä kuunnellut ollenkaan tai sitten heti mun jutun loputtua alkanut puhua jostain ihan eri aiheesta. Jos oon taas yrittäny viestien kautta kertoa jotain (henkilökohtasesti en tykkää tästä yhtään, mutta on ollu pakko yrittää), niin en oo saanut vastaukseksi surunaamoja tai jotain epämääräistä esim. "voi ei :-(".

Se hajottaa erityisesti, että mulle sanotaan aina, että voin puhua ja kertoa huolia jos niitä on. Tietenkin voin kertoa, mutta ois kivaa jos toinenkin osapuoli ois mukana eikä tuntuis, että puhuisin itekseni. Ei tietenkään kaikkeen aina löydy vastauksia tai mitään sanomista eikä sitä voi vaatiakkaan, mutta se että näyttäisi jollain tavalla olevansa kiinnostunut tai edes läsnä, auttaa.

Kotonakaan mulla ei ole sellaista henkilöä jolle pystyisin puhumaan. Oon kuitenkin koittanut pyytää jo about 4 vuotta apua äidiltäni. Oon pyytänyt, että pääsisin puhumaan jollekkin ammattilaiselle. Aina sama vastaus: joo mä hoidan!

Eipä oo hoitunu ennen tätä vuotta.

Kävin ensimmäistä kertaa puhumassa jollekkin henkilölle, joka oikeasti kuunteli mua. Ok sille maksetaan siitä, mutta ai helvetti että tuntu hyvältä.

Mä halusin olla vahva, mut tuhosin itteeni. Lähiaikoina ennen puhumaan pääsemistä mä olin ihan hajoamispisteessä. Tuntu, että kaikki vaan hajos ympärillä ja mä yritin korjata, mut aiheutin vaan lisää tuhoa. Mulla oli päänsisäinen tuho vallassa.

Haluun nyt oikeesti painottaa, että:

Puhukaa!

Mä sain tajuta, että ihminen oikeasti tarvitsee jonkun jolle puhua. Kertoa iloista ja murheista. Se hajottaa niin paljon ihmistä jäädä yksin asioidensa kanssa ja lopulta se tulee aiheuttamaan niin paljon tuhoa itselle, että läheisillekkin.

Eli rakkaat, ihanat olennot siellä ruudun toisella puolella: Puhukaa, puhukaa, puhukaa!

Jos teillä ei ole ketään kelle puhua, niin muistakaa, että netissä on monta chattipaikkaa jossa pääsee anonyymisti puhumaan ammattilaiselle. Myös mulle voi tulla puhumaan! Kuuntelen mielelläni niin päivän onnistumisia kuin pahan olon purkaamista.