ElÀmÀn jÀrjestÀmisestÀ
ML:n viikonlopputapaamisessa pohdittiin toimeentulosta aktivismin parissa. E sanoi siinÀ keskustelussa jotain hyvin samaistuttavaa, mikÀ naksautti jotain paikalleen: tuntuu, ettÀ perinteinen työelÀmÀ jÀrjestÀÀn sairastuttaa, ja aktivistinen työyhteisö on ainoanlainen, jossa voisi kuvitella voivansa hyvin.
TÀmÀ on dilemma mihin olen vuosikausia törmÀnnyt jatkuvasti: en ole osannut kuvitella sellaista tulevaisuutta, jossa 1) taloudellinen toimeentuloni on vakaa, 2) teen merkityksellistÀ työtÀ ja 3) voin henkisesti hyvin. Kapitalistisen yhteiskunnan normit eivÀt anna kuvitella muita vaihtoehtoja, kuin tÀysipÀivÀisen palkkatyön, sairaselÀkkeen (mikÀ vaatisi ensin tÀyttÀ loppuunpalamista) tai epÀmÀÀrÀisen keikka- ja osa-aikatyölimbon, joista jokaisesta jÀÀ puuttumaan jokin ikigain osasista.
Ikigai-tulevaisuus on viime aikoina alkanut kuitenkin tuntumaan mahdollisemmalta monen tekijÀn seurauksena, joista viikonlopun keskustelut olivat yksi. I on myös jo jonkin aikaa puhunut ainakin osittain omavaraisen maalaiskylÀyhteisön perustamisesta ja hÀnen pÀÀttÀvÀisyytensÀ on alkanut tarttumaan minuunkin. (TÀmÀ on myös ominaisuus, jota olen hÀnessÀ aina ihaillut: rohkeus kuvitella ja tarttua toimeen.) Idea tuntuu vielÀ hÀhmÀiseltÀ, tÀllaisista on tottunut puhumaan "vain" haaveina, ei realistisina suunnitelmina. Toisaalta vielÀ epÀrealistisemmalta tuntuu vaihtoehto työuraoravanpyörÀstÀ kaupungissa. Siihen malliin olen yrittÀnyt sopeutua koko elÀmÀni, siinÀ kuitenkaan onnistumatta.
