#upseeri

Aattelin jakaa kaks kolme univormukuvaa koska lol, tämmösenä tuutte ainaki näkee mut Tampere Kupliis ‘:D Aka KartsacossiTM (Kariluoto), mantteli korvattuna mustalla nahkatakilla, upseerikokardi lakissa (mulla rahaa mihinkää suikkaan ole) ja miinus lapikkaat :’D  Also ps. noi saapashousut on ostettu Tiera-reproduktiolt, kannattaa tsekata mitä kaikkee sieltä löytää univormucosseihin ja reenactingiin! 

Tiera 

majuri Anna-Liisa Setälän muistotilaisuudessa Pelastusarmeijan Helsingin osastossa lauantaina 5.3.2022

Anna-Liisa syntyi 11. marraskuuta 1925. Pelastusarmeijan upseeriksi hän valmistui keväällä 1947. Hän teki merkittävän työuran Pelastusarmeijassa lasten parissa: poikakodissa Leppävaarassa Espoossa, äitikodissa ja lastenseimessä Helsingissä, pientenlastenkodissa Espoossa ja lastenkoti Ekebossa Porvoossa.

Nämä kaikki olivat lyhyitä työmääräyksiä verrattuna määräykseen Pukinmäessä sijaitsevaan lastenkoti Koivurinteeseen. Ensin Anna-Liisa määrättiin avustajaksi vuonna 1960 ja Koivurinteen johtajaksi hän sai määräyksen vuonna 1966.

Koivurinteestä tuli Anna-Liisan elämäntehtävä. 25 Vuoden ajan hän sai toimia Koivurinteessä kasvattajana ja sijaisäitinä suurelle joukolle lapsia ja nuoria. Koivurinteen lastenkodin toiminta päättyi vuonna 1985. Sen jälkeen Anna-Liisa työskenteli Pelastusarmeijan päämajassa viisi vuotta eläköitymiseensä asti ja vielä eläkkeellä hän veti lasten kesäleirejä lomakodissa Kurussa.

Niin vaikuttavaa oli hänen työnsä lasten hyväksi, että hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein. Mitalia oli puuhamassa joukko Koivurinteen lapsia.

Majuri Anna-Liisa Setälä ylennettiin kirkkauteen 27. joulukuuta 2021 96 vuoden ikäisenä.

Anna-Liisa, Majuri Setälä, Anttu, Liis-täti, Liisa. Luultavasti unohdin jonkin kutsumanimen, joka hänellä oli. Aion tästä eteenpäin käyttää nimeä Liisa, koska sillä nimellä minä hänet tunsin. Useat muut nimet viittaavat siihen, että Liisalla oli paljon ihmisiä ympärillään. Oli useita erilaisia ryhmiä ja kokoonpanoja, joihin hän kuului ja joissa jokaisessa oli hänellä oma kutsumanimensä.

Tämä kertoo Liisasta paljon. Se kertoo, että hän oli sosiaalinen ihminen ja piti siitä, että ympärillä oli ihmisiä ja menoa. Se oli varmasti hänen perimässään, mutta 25-vuotta Koivurinteen perheessä varmasti myös totutti hänet ihmisiin ja ääniin.

Siitä huolimatta, että hänellä oli paljon ystäviä – yksittäisiä ja ryhmiä. Minulla oli aina hänen kanssaan ollessaan tunne, että hän antoi minulle kaiken aikansa. Kerron seuraavaksi lyhyesti omasta suhteestani Liisaan ja hänen vaikutuksestaan minuun. Toivon, että vapaan sanan osuudessa kahvin jälkeen, sinä jaat omia muistojasi Liisasta ja kerrot, millä nimellä häntä kutsuit, niin että kaikki edellä mainitut ja unohtamanikin nimet tulevat esitellyiksi.

Minä tunsin Liisan koko elämäni ajan. Hän oli läsnä kaikissa elämäni suurissa tilaisuuksissa ja vielä useammassa ihan arkipäiväisessä tapahtumassakin. Ritva-äitini, joka Akselin ja Annan myötä, on saanut kutsumanimen famu, oli määrättynä yhdessä Liisan kanssa Koivurinteen lastenkodissa. Sitä kautta alkoi famun ja Liisan hieman vajaa 60 vuotta kestänyt ystävyys ja sitä kautta minä sain tutustua Liisaan.

Jollain tavalla lasken itseni kuuluvaksi Puksun porukkaan. Osin lastenkodin, mutta vielä enemmän Liisan kodin kautta. Liisa asui pitkään Pukinmäessä lastenkodin lopettamisenkin jälkeen. Liisan kodista tuli minullekin koti aina, kun kävimme Helsingissä.

Ikävä on kova. Olin famun luona, kun hän sai sairaalasta puhelinsoiton, että Liisa oli nukkunut pois. Olimme muutama tunti aiemmin olleet vielä Liisan luona. Itkimme ja kaivoimme famun arkistoista valokuvia, joissa Liisa oli. Niitä oli melkoinen pino. Muisteluhetki famun kanssa auttoi ymmärtämään, ettei luultavasti ollut yhtäkään asiaa, jonka Liisa olisi vielä halunnut tehdä. Hän eli rikkaan elämän. Hän oli valmis.

Liisa eli elämänsä seuraten Jumalalta saamaansa kutsua. Hän sai mahdollisuuden palvella Jumalaa Pelastusarmeijan upseerina niissä useissa työtehtävissä, jotka aluksi mainitsin. Hän oli kummini ja oli kastetilaisuudessa pukeutunut univormuun. Hänellä on iso merkitys siihen, että minä ja vaimoni Kaisu olemme nyt täällä Pelastusarmeijan upseerin univormussa.

En tiedä, miten hyvin tiesitte, että Pelastusarmeijan upseeri on kirkon nimeltä Pelastusarmeija pastori. Tämä on kovin mielenkiintoista, koska seuraavaksi aion kysyä teiltä: Kuinka moni on kuullut Liisan saarnaavan? Enkä tarkoita nyt niitä nuhdesaarnoja, joita Koivurinteessä varmasti silloin tällöin kuultiin. Ritva varmasti tietää, saarnasiko Liisa koskaan? Minä en yhtäkään hänen saarnaansa ole kuullut. Pystyn näkemään, miten Liisa itse olisi päivitellyt, jos olisin häneltä kysynyt. MINÄKÖ SAARNAISIN! PÖH!

Se, että en kuullut hänen täältä pulpetista käsin saarnaavan, ei tarkoita, etteikö hän olisi saarnannut. Hän saarnasi voimakkaasti koko elämällään.

5. Moos. 15:10–11

Anna mielelläsi hänelle [lähimmäisellesi], älköönkä sydämesi olko vastahakoinen antaessasi, sillä lahjasi tähden on Herra, sinun Jumalasi, siunaava sinua kaikissa töissäsi, kaikessa, mihin ryhdyt.

Koska köyhiä ei koskaan puutu maasta, sen tähden käsken minä sinua näin: Avaa auliisti kätesi veljellesi, kurjalle ja köyhälle, joita sinun maassasi on.

Everstiluutnantti Arja Laukkanen siunaustilaisuudessa muisteli, miten Liisa oli jollain leirillä toiminut keittäjänä. Ehkä olin tämän kuullut, mutta vähän se hymyilytti, koska tiedän, että Liisa itse ei pitänyt itseään kummoisenakaan keittäjänä. Siitä huolimatta hän oli aina valmis tarjoamaan.

Usein, kun Kaisun kanssa kävimme täällä osastolla sunnuntaina jumalanpalveluksessa, menimme Liisan luo tuohon A-rappuun lounaalle jumalanpalveluksen jälkeen. Ensimmäisillä kerroilla Liisa osin vitsaillen kertoi, miten hänellä oli B-suunnitelma eli einesruoka valmiina, jos A-suunnitelma, hänen itse tekemänsä ruoka, epäonnistuisi. Hänen huumorinsa oli kuivaa ja kovin usein kumpusi hänen omista kokemuksistaan – epäonnistumisistaan ja epävarmuudestaan. Hän osasi nauraa itselleen.

Liisan luona käydessä yhteinen puheenaihe usein oli Pelastusarmeija-maailman viimeisimmät käänteet. Muistan Kaisun ihmetelleen, tunnetteko te kaikki pelastusarmeijalaiset. Kyllä tunsimme, ei Pelastusarmeija Suomessa niin kovin iso ole. Oli meillä muitakin puheenaiheita. Liisa kuunteli eikä koskaan kyseenalaistanut. Hän osoitti aidon kiinnostuksen asiaan tai asioihin, jotka kulloinkin olivat mielenpäällä. Hän varauksettomasti tuki kaikkia haaveitani, toiveitani ja ponnistelujani niiden saavuttamiseksi. Hän otti aina avosylin vastaan kaiken tuomani – lämmöllä ja rakkaudella: opiskeluni, haaveen vaimosta, Kaisun, haaveen upseerin urasta Pelastusarmeijassa, kaikki työmääräykset, Akselin ja Annan.

Lapsetkin aina pohtivat, kun ajoimme Helsinkiin, että jossain välissä varmasti käymme moikkaamassa Liisaa. Aina lasten kanssa vieraillessa etsittiin lelulaatikko ja levitettiin olohuoneen lattialle. Juotiin mehua ja kahvia ja syötiin herkkuja.

Tuntui, että kaikki mitä minulla oli, kaikki mitä minussa oli ja kaikki mitä minä olin, oli hänelle rakasta ja arvokasta.

Liisa oli liikkuva ihminen. Hän piti kaikista liikkumisen muodoista. Vaellukset, hiihto, kävelyt ja pyöräilyt kuuluivat hänen säännölliseen ohjelmaansa. Useat pyöräretket hänen kanssaan ovat hyvin mielessäni. Hän liikkui myös autolla. Voisi häntä kai kuvata autoihmiseksikin. Itse muistan vihreän Golfin, harmaan Volkswagen Derbyn ja kaksi valkoista Poloa. Tiesitkö, että Poloja oli kaksi?

Erityisesti valkoiset Polot muistan hyvin. Niillä tehtiin monia reissuja pitkin Suomea. Minä opiskelin Helsingissä ja Ritva-äitini asui Porissa. Kävin usein viikonloppuisin äitiä tervehtimässä ja samalla täydentämässä ruokavarastoja. Saatoinpa viedä Poriin pyykättävääkin. Kantamukseni olivat raskaat. Silloin kun ne olivat aivan erityisen raskaat, oli Liisa asemalla vastassa ja vei minut Pololla kotiin.

Tällaiset pienet ystävälliset teot, pyyteettömät eikä aina edes itselle mieluisat, ovat todistus Liisan uskosta ja luottamuksesta Jumalaan. Hän luotti, että Jumala on hänen kanssaan, vaikka tunsi itsensä epävarmaksi. Oli helppo vitsailla tekemisistään, kun oli näin mahtava auttaja vierellä.

Kun mietin sitä suunnatonta määrää hyvää, jota Liisa teki, tulee lähes sanaton olo. Kiitollisuus valtaa mielen. Odotan, että saan vielä tänään kuulla, mitä hyvää Liisa on sinulle tehnyt. Ajattelen, että jos kykenen edes yhdelle ihmiselle olemaan yhtä hyvä kuin Liisa oli minulle, on se tavattoman paljon.

Julkaistu ensimmäisen kerran lehdessä Yhteys 2/2016

Kutsumus pelastusupseerin työhön ja elämäntapaan on heittäytymistä tuntemattomaan. Kukaan ihminen ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan, mutta pelastusupseerin mahdollisuudet ennustaa omaa tulevaisuuttaan ovat erityisen huonot. En voi tietää, missä asun ja minkälaista työtä teen vaikkapa viiden vuoden kuluttua. En voi omistaa omaa asuntoani eikä minulla kannata olla erityisen paljon tavaroitakaan, sillä se tekee muuttamisesta vaivalloista. Nämä asiat tuntuivat ensin uhrauksilta, ja sitten ne alkoivat näyttäytyä seikkailuna. Omistamisen ja uraputken tavoittelusta luopuminen on ollut vapauttavaa.

Suurin uhraus, jonka kutsumuksemme vuoksi olemme joutuneet tekemään, on ystävistä ja perheestä kaukana oleminen. Äitiysvapaalla tämä korostuu aivan erityisesti, sillä vietän paljon aikaa ilman aikuisseuraa ja kaipaan mahdollisuutta tavata läheisiäni. Olen myös alkanut ajatella lapseni tulevaisuutta, ja se saa uhrauksen näyttäytymään uudessa valossa. On mahtavaa lähteä seikkailulle yhdessä rakastettunsa kanssa. Voi pakata reppuun sen, mitä tarvitsee, ja antaa Jumalan tuulen puhaltaa purjeisiin. Voi unelmoida suuria ja viis veisata kaikesta normaalista. On aivan eri asia olla seikkailulla lapsen kanssa. Tavarat eivät enää mahdukaan reppuun, vaan tarvitaan tila-auto. Rutiinit ja rytmi muuttuvat ensiarvoisen tärkeiksi. Aikuisen elämässä muutaman kuukauden tauko ystävän tapaamisessa ei ole kovin dramaattinen juttu. Pienen lapsen elämässä muutamassa kuukaudessa tapahtuu valtavan paljon.

Lapsen saaminen laittaakin luottamuksen ja kuuliaisuuden koetukselle. Oman elämänsä voi uhrata, vaikka sisimmässä kytisikin pieni epäilys. Lapsen elämän suhteen uhrauksien tekeminen on paljon vaikeampaa.  Olen joutunut pohtimaan, onko minulla siihen edes oikeutta. Näiden epäilysten keskellä mielessäni on alkanut soida laulu: ”Trust and obey, for there’s no other way to be happy in Jesus, but to trust and obey.” (John. H. Sammis) Vapaasti suomennettuna siinä sanotaan: luota ja tottele, sillä ei ole mitään muuta tapaa olla onnellinen Jeesuksessa. Vanhassa Pelastusarmeijan laulukirjassa on tämä laulu (209), mutta suomennos ei ole tarkka. Siteeraan laulua englanniksi, koska minulle juuri tuossa sanaparissa on laulun sanoman ydin. Luottamus ja totteleminen kulkevat käsi kädessä.

Pelastusupseerien elämäntarinoita kuunnellessani olen saanut monia todistuksia siitä, kuinka Jumala pitää huolta upseerien perheistä ja lapsista. Minunkin on edelleen heittäydyttävä uskon varaan ja luotettava siihen, että koska Jumala on nähnyt hyväksi antaa Akselin syntyä juuri tähän perheeseen, kaikki on hyvin. Minun lapsestani saattaa tulla maantieteellisesti juureton, mutta voin opettaa hänelle, että tärkeimmät juurensa ihminen kasvattaa uskomalla Jeesukseen. Siitä maaperästä on hyvä ponnistaa, mitä ikinä elämässä eteen tuleekin. Minun on kuuliaisesti seurattava omaa kutsumustani ja oltava herkkä kuulemaan Pyhän Hengen puhetta sisälläni, sillä kutsumukseni tärkeimpänä osana on nyt olla äiti Akselille, vaikka siihen edelleen kuuluukin myös kutsumus antaa elämäni Jumalan käyttöön pelastusupseerina. Jumalan tahto tuskin on, että kumpikaan puoli kutsumuksestani tulee laiminlyödyksi. Parhaassa tapauksessa ne lomittuvat toisiinsa harmoniseksi kokonaisuudeksi, jossa eri osat tukevat toisiaan. Helppoa tuon harmonian etsiminen ei silti varmasti ole. Haluan siis ripustautua laulun sanomaan: kun luotan Jumalaan ja tottelen sitä kutsua, jonka hän on sydämeeni antanut, saan elää onnellisena – ja onnellisessa kodissa on lapsenikin varmasti helppo olla onnellinen.

Oletko koskaan miettinyt, mikä lintu olisit tai mikä väri kuvaa sinua kaikkein parhaiten? Olen aivan varma, että olet, koska Facebook-seinäni on täynnä erilaisia mainoksia osallistua persoonallisuuttani luotaaviin monivalintakyselyihin.

Metro-lehdessä tietoturva-asiantuntija Fredrik Ljunggren kertoo, miten tekemällä yhdenkin tällaisen kyselytestin annamme testin tekijälle oikeudet lukea koko ystäväluettelomme. Myymme ystävämme, jotta saisimme tietää, mikä koirarotu, sateenkaaren väri tai aakkosten kirjain olemme. Ystävien myyminen on selitetty testin käyttöehdoissa, jotka ovat usein pitkiä ja sisältävät lakijargonia.

Ystävien myymisen sijaan meidän kristittyjen tulee pikemminkin hankkia ystäviä, jotta voimme välittää heille itse saamaamme Jumalan rakkautta. Harmittomat persoonallisuustestit voivat toki huvittaa meitä, mutta voimme myös luottaa siihen, että kun annamme elämämme Luojamme käsiin, meidän ei tarvitse etsiä itseämme monivalintakyselyistä.

Pelastusarmeijan upseerin käyttöehdoissa eli liittolupauksessa kadetti sitoutuu olemaan ystävä niille, joilla ei ole ystäviä ja rakastamaan niitä, joita on vaikea rakastaa. Ystävyyden ja rakkauden kokeminen voi auttaa löytämään Jeesuksen.