Unissakävelyä totalitarismiin
kirjoittaja: Micha Narberhaus
Tässä esseessä kuvaan havaintojani länsimaissa viime vuosina lisääntyneestä totalitarismista. Kuten sanon tässä ensimmäisessä osassa, alussa wokeismia eivät ajaneet hallitukset. Se oli eräänlaista pehmeää totalitarismia, eliitin hallinnan hajautettua järjestelmää. Sitten tuli erittäin autoritaarinen vastaus Covidiin, jossa oli joitakin totalitaarisia elementtejä, erityisesti sen loppupuolella.
Jäljempänä esittelen todisteita siitä, miten länsimaiset hallitukset ovat nyt muuttumassa yhä totalitaarisemmiksi ”demokratian pelastamisen” nimissä, kuten he sanovat, ja tarkastelen, mitkä voisivat olla syyt, jotka ovat johtaneet meidät tähän tilanteeseen, ja joitakin ajatuksia siitä, mitä voimme tehdä asialle.
Tiedän, että tässä esseessä esittämäni keskeinen väite ei ole uusi. Se on esitetty useita kertoja noin kolmen viime vuoden aikana. Enemmänkin niin sanotuissa toisinajattelijapiireissä, joista tunnen joitakin, on tullut yleisesti hyväksytty viisaus siitä, että länsimaissa totalitaariset suuntaukset etenevät pelottavan nopeasti.
Samaan aikaan olen hyvin tietoinen siitä, että useimmat tuntemani ihmiset ja monet lukijoistani torjuvat edelleen täysin ajatuksen siitä, että liberaalit demokratiamme ovat itse muuttumassa epäliberaaleiksi tai osoittamassa merkkejä totalitarismista. Useimmat länsieurooppalaiset ovat edelleen vakuuttuneita siitä, että suurin uhka demokratioillemme tulee populistiselta oikeistolta tai ulkomaisilta autoritaarisilta hallinnoilta, ei niiltä, jotka väittävät puolustavansa liberaalia demokratiaa.
Vaikka minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että tämä essee vakuuttaisi ne, jotka uskovat vakaasti, että elämme tarinaa, jossa hyvät pojat (liberaalit edistysmieliset) taistelevat pahoja poikia (oikeistovihollisia) vastaan, toivon, että on vielä tarpeeksi ennakkoluulottomia ihmisiä, jotka ovat halukkaita vakuuttumaan todisteiden ja logiikan avulla.
En aio väittää, että Putin on itse asiassa hyvä tyyppi tai että äärioikeistolaiset ideologiat ja ajatukset eivät koskaan ole vaarallisia. Tämän esseen tarkoituksena on kuitenkin osoittaa parhaani mukaan, että liian monet poliittisen ja kulttuurisen eliittimme edustajat, jotka yleisesti mielletään hyviksi, ovat itse asiassa kehittämässä totalitaarista ajattelutapaa, ja liian monet ihmiset hyväksyvät mielettömästi ja usein jopa hurraavat niille manipuloiville toimille, jotka johtavat meitä kohti totalitaarista yhteiskuntaa.
Yksi osoitus siitä, että yhteiskunnissamme on tapahtumassa jotain pahaa, on viime aikoina lisääntyneet viittaukset Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -kirjaan ja George Orwellin kirjaan 1984. Esimerkiksi vuoden 2022 puolivälissä, kun Bidenin hallinto ilmoitti niin sanotun ”Disinformaation hallintoneuvoston” perustamisesta disinformaation ja väärän tiedon torjumiseksi, ”Totuusministeriö” oli trendi Twitterissä (nyt X).
Mutta mitä tarkoitan sanoessani, että olemme unissakävelemässä kohti totalitarismia?
Tutkijat kiistelevät totalitarismin käsitteestä. Kaikkiin määritelmiin sisältyy kuitenkin yksilön alistaminen valtion auktoriteetin alaisuuteen ja elämän kaikkien osa-alueiden tiukka valvonta. Jotkut tutkijat korostavat, että vaikka sekä autoritaarinen että totalitaarinen valtio estävät yksilön ajatuksen- ja toiminnanvapauden, totalitaarinen valtio eroaa siitä siinä, että sitä ohjaa vahva ja pitkälle kehittynyt ideologia ja että se pyrkii pakottamalla ja tukahduttamalla määräämään uuden yhteiskunnallisen arvomaailman (ks. esim. Encyclopaedia Britannica).
Kysymys kuuluukin, onko olemassa merkkejä siitä, että länsimaiset yhteiskuntamme ovat etääntymässä liberaalin demokratian periaatteista ja sen sijaan siirtymässä lähemmäs totalitaaristen yhteiskuntien piirteitä, vai olemmeko me yhteiskuntina ja hallituksinamme lujasti sitoutuneet moniarvoisuuden, suvaitsevaisuuden, avoimen keskustelun ja sananvapauden periaatteisiin.
Esitän tässä esseessä, että nyt on olemassa ylivoimaisia todisteita siitä, että olemme vaarallisesti siirtymässä kohti totalitaarista järjestelmää, vaikka muodollisesti kaikki demokraattiset instituutiot ovat edelleen käytössä ja vaikka olemme vielä kilometrien päässä jostakin neuvostojärjestelmän kaltaisesta järjestelmästä. On edelleen mahdollista sanoa useimmat asiat ilman, että joutuu oikeuteen, vaikka tämä onkin nopeasti muuttumassa, kuten selitän.
Ensimmäisen kerran yhdistin totalitarismin käsitteen täysin niihin kulttuuri-ilmiöihin, joista olin jo jonkin aikaa ollut huolissani, kun luin amerikkalaisen toimittajan ja kirjailijan Rod Dreherin kirjan Live Not By Lies muutama vuosi sitten.
Kirjansa johdannossa Dreher kertoo puhuneensa monien sellaisten miesten ja naisten kanssa, jotka olivat eläneet neuvostokommunismin alla ja paenneet Yhdysvaltoihin. Hän kysyi heiltä, onko Amerikka ajautumassa kohti jonkinlaista totalitarismia, ja he kaikki vastasivat kyllä. Nämä neuvostoliittolaiset toisinajattelijat viittasivat kaikki siihen, miten eliitti ja eliitti-instituutiot olivat hylänneet vanhan liberaalin yksilön oikeuksien puolustamisen ja luoneet ”monimuotoisuuden”, ”osallisuuden” ja ”tasa-arvon” varjolla voimakkaita mekanismeja ajatusten ja keskustelun hallitsemiseksi ja toisinajattelun marginalisoimiseksi pahana.
Hän siteeraa professoria, joka asuu nykyään (Yhdysvaltojen) keskilännessä: ”Olen syntynyt ja kasvanut Neuvostoliitossa, ja olen suoraan sanottuna hämmästynyt siitä, miten samankaltaisia jotkut näistä kehityskuluista ovat kuin Neuvostoliiton propagandan toimintatapa.” Toinen professori, joka on kotoisin Tšekkoslovakiasta, kertoi, että vuosia sitten ystävät alkoivat hiljentää ääntään ja katsoa olkansa yli, kun he ilmaisivat konservatiivisia näkemyksiään.
Tämä kehitys ei rajoitu pelkästään Amerikkaan. Niitä tapahtuu kaikkialla lännessä. Allensbach-instituutti, arvostettu saksalainen mielipidetutkimuslaitos, kysyy saksalaisilta säännöllisesti, ”kuinka vapaasti he voivat nykyään ilmaista poliittisia mielipiteitään Saksassa vai onko parempi olla varovainen”. Kun 1990-luvulla noin 70 prosenttia saksalaisista sanoi voivansa ilmaista mielipiteensä vapaasti julkisesti, tämä luku on laskenut nopeasti viime vuosina. Vuonna 2023 luku oli vain 40 prosenttia.
Dreherin kirjoittaessa kirjansa (vuonna 2020) sananvapauden rajoittaminen ei perustunut suurelta osin lakeihin ja valtiolliseen valvontaan vaan paljon hajautetumpaan eliitin valvontajärjestelmään. Monet eliitit ovat omaksuneet radikaalin edistyksellisen agendan, jota nykyään kutsutaan laajalti ”wokeismiksi” (jota käytän tässä paremman termin puuttuessa), ja käyttävät vaikutusvaltaansa tiedotusvälineisiin, yliopistoihin ja kansalaisjärjestöihin ajaakseen agendaansa ja pakottaakseen sen meille muille.
Monet ovat huomauttaneet, että länsimaisissa yhteiskunnissa, joissa kristinuskosta on tullut marginaali-ilmiö, wokeismi on syntynyt kristinuskon korvikkeeksi. Wokeismilla on monia uskontojen piirteitä, ja se on itse asiassa syvästi juurtunut kristilliseen moraaliin. Ilman kristillistä myötätuntoa viattomia väkivallan uhreja kohtaan ja vaatimusta suojella heikkoja ei olisi syntynyt wokeismia, kuten historioitsija René Girard on vakuuttavasti väittänyt.
Sen sijaan, että kysyttäisiin ja tutkittaisiin, kuka todella on epäoikeudenmukaisen kohtelun tai väkivallan uhri ja tuen tai suojelun tarpeessa, herätetty ideologia luo kiinteitä uhrien kategorioita, jotka perustuvat sukupuoleen, sukupuoleen ja ihonväriin. Ei ole väliä, onko musta ihminen rikas ja vaikutusvaltainen. Hän on rasismin uhri ihonvärinsä vuoksi. Valkoiset miehet ovat rikoksentekijöitä, koska he ovat valkoisia.
Sen sijaan, että kysyttäisiin, mitä voidaan tehdä niiden auttamiseksi, jotka kantavat epäoikeudenmukaista taakkaa, jotta heillä olisi parempi elämä, wokeismi vaatii pääasiassa syyllisten rankaisemista kategorioiden mukaan: valkoiset, heteroseksuaalit, miehet. Jos he syyllistyvät rikokseen käyttämällä väärää sanaa tai ilmaisemalla väärän ajatuksen, he ovat vaarassa menettää työpaikkansa tai joutua sosiaalisten ja ammatillisten verkostojensa hyljeksimiksi. Kielen ja peruuttamiskulttuurin valvominen ei paranna millään tavalla syrjäytyneiden köyhien, naisten tai mustien ihmisten elämää. Sen sijaan se näyttää ennen kaikkea auttavan eliittiä tuntemaan itsensä moraalisesti ylemmäksi.
Vaikka heränneet väkijoukot ovat jo luoneet hyvin toimimattoman pelon ja epäluottamuksen kulttuurin koko länteen, tämän ideologian byrokratisointi on se, joka aiheuttaa eniten vahinkoa. DEI:n (monimuotoisuus, tasa-arvo ja osallisuus) nimellä useimmat länsimaissa toimivat instituutiot ovat nyt ottaneet woke-ideologian käyttöön siten, että ennalta määritettyihin uhrikategorioihin kuuluvien ihmisten rekrytointi ja sisäinen ylennys asetetaan etusijalle henkilön ammatillisten taitojen ja työhön soveltuvuuden sijaan. Absoluuttinen tasa-arvotavoite tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että organisaation tulisi heijastaa niin sanottujen marginaaliryhmien edustusta koko yhteiskunnassa.
Vaikka saamme tietää DEI:n tuhoisien vaikutusten täyden laajuuden vasta pitkällä aikavälillä, on jo nyt selvää, että nämä ohjelmat heikentävät vakavasti instituutioitamme ja länsimaisten talouksien kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla.
Siinä missä kristillinen moraali oli hyvän voima, wokeismi on täysin toimimaton ja kulttuurisesti tuhoisa.
Vaikka tämä kehitys edustaa selvästi jo eräänlaista totalitarismia — sitä voisi kutsua pehmeäksi totalitarismiksi — jolla on hyvin kielteisiä seurauksia yhteiskunnan toiminnalle ja monien ihmisten hyvinvoinnille ja toimeentulolle, wokeismi oli vasta alkua, ja sen jälkeen asiat ovat pahentuneet tavalla, jota en olisi voinut kuvitellakaan edes viisi vuotta sitten.
Autoritäärinen koronaregiimi
SARS COV 2 -virus muutti pelin länsimaissa — pandemia vaikutti tietenkin useimpiin yhteiskuntiin maailmassa, mutta keskityn länsimaihin, koska siellä tapahtui dramaattisin muutos: Emme enää pidä kansalaisvapauksiamme pyhinä oikeuksina, vaan olemme periaatteessa pitäneet niitä toissijaisina keväästä 2020 lähtien.
Pehmeän totalitarismin outo orgaaninen dynamiikka, joka oli levinnyt ensin Yhdysvalloista ja sitten koko Eurooppaan, oli nyt muuttunut valtiojohtoiseksi, erittäin autoritääriseksi agendaksi koko lännessä.
Yhtäkkiä perustuslaillisista kansalaisvapauksista ja -oikeuksista tuli toissijaisia suhteessa uuteen ehdottomaan yhteiskunnalliseen tavoitteeseen eli tartuntojen ja kuolemantapausten määrän vähentämiseen. Käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä vuosisatoja vanhat oikeudelliset perinteemme kompromissien hallitsemiseksi ja erilaisten etujen tasapainottamiseksi menettivät merkityksensä, ja sen sijaan karanteeneista, kasvomaskeista ja sosiaalista etäisyyttä edistävistä määräyksistä tuli yleisesti hyväksytty viisaus, jota ei voitu kyseenalaistaa.
Kaikilla länsimailla oli pitkälle kehitetyt pandemiasuunnitelmat, mutta ne jätettiin huomiotta ilman mitään loogista selitystä. Sen sijaan toteutettiin hyvin radikaaleja toimia, joista suurin osa ei sisältynyt pandemiasuunnitelmiin. Ainoastaan Ruotsi piti kiinni pandemiasuunnitelmastaan, ja nyt on selvää, että se oli maa, joka aiheutti vähiten haittaa kansalleen kaikista länsimaista.
Valtavirran tiedotusvälineet, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, seurasivat hallitusta ja tukahduttivat kaiken virallisesta politiikasta huomattavasti eroavan mielipiteen.
Vaikka suurin osa tiedotusvälineiden harjoittamasta toisinajattelun tukahduttamisesta oli itse aiheutettua, länsimaiden hallitukset puuttuivat voimakkaasti siihen, mitä sosiaalisen median yritykset, kuten Facebook ja Twitter (nykyisin X), sallivat julkaista alustoillaan. Twitter Filesin perusteella tiedämme, että Yhdysvaltain hallitus kertoi Twitterille jatkuvasti, mitkä tilit oli estettävä ja mitkä viestit kiellettävä. Britannian hallitus perusti Counter Disinformation Unitin, joka ”välitti tietoja” Facebookin ja Twitterin kaltaisille yrityksille ”kannustaakseen julkaisujen nopeaa poistamista”.
Suuri osa Covid 19 -pandemian aikana disinformaatioksi leimatusta tiedosta osoittautui kuukausia myöhemmin todeksi tai ainakin uskottavaksi hypoteesiksi. Esimerkiksi pandemian ensimmäisenä vuonna Facebook ja Youtube estivät laboratoriovuoto-hypoteesin puolesta puhuvan sisällön ja poistivat kiellon vasta, kun valtamedia päätti, että se oli uskottava ja lopulta jopa erittäin todennäköinen hypoteesi selittämään, miten virus oli alun perin syntynyt.
Noam Chomsky sanoi kerran kuuluisasti: ”Fiksu tapa pitää ihmiset passiivisina ja tottelevaisina on rajoittaa tiukasti hyväksyttävien mielipiteiden kirjoa, mutta sallia hyvin vilkas keskustelu tämän kirjon sisällä — jopa rohkaista kriittisempiä ja toisinajattelevia näkemyksiä. Tämä antaa ihmisille tunteen, että käynnissä on vapaata ajattelua, vaikka koko ajan järjestelmän oletuksia vahvistetaan keskustelun laajuudelle asetettujen rajoitusten avulla.” Tämä kuulostaa hyvin tarkalta kuvaukselta siitä, mitä pandemian aikana tapahtui.
Monet toimittajat ovat edelleen sitä mieltä, että kaiken kaikkiaan oli perusteltua kieltää tietyt ajatukset julkisesta keskustelusta pandemian aikana ja kulkea käsi kädessä hallituksen kanssa sen sijaan, että se olisi joutunut vastuuseen ja kritisoinut sitä siellä, missä se sitä ansaitsi. He uskovat, että se oli yleisen edun mukaista. Mutta hyvistä aikomuksista huolimatta sensuuri oli ja on kauhea ajatus. Monet pandemian aikana toteutetuista katastrofaalisista toimenpiteistä olisi voitu välttää tai ainakin niitä ei olisi voitu pitää yllä niin pitkään, jos eriäviä mielipiteitä olisi kuultu, ja niitä oli paljon. Kokonaisvahingot olisivat varmasti olleet pienemmät.
Yhteiskunnallisen median ja valtamedian sensuuri, joka on täysin ristiriidassa länsimaiden vapaan yhteiskunnan omakuvan kanssa, oli keskeinen tekijä yhteiskuntiemme suurten enemmistöjen onnistuneessa manipuloinnissa. Toinen avaintekijä oli se, että niin monet julkisuuden henkilöt, poliittiset johtajat ja journalistit vainosivat järjestelmällisesti kaikkia niitä, jotka olivat eri mieltä karanteenijärjestelmän kanssa, ja panettelivat ja monissa tapauksissa vainosivat heitä.
Joitakin maailman arvostetuimpia tiedemiehiä parjattiin yhtäkkiä covid-kieltäjiksi tai salaliittoteoreetikoiksi, koska he olivat eri mieltä karanteenikonsensuksen kanssa. Esimerkiksi Saksassa tuli pandemian aikana tavalliseksi, että hallituksen virkamiehet ja toimittajat leimasivat hallituksen politiikkaan epäilevästi suhtautuvat henkilöt ”koronan kieltäjiksi” tai suoremmin sanottuna ”kovidiooteiksi” ja rinnastivat heidät äärioikeistolaisiin ja salaliittoteoreetikoihin.
Eri puolilla länttä ihmisten oli monien kuukausien ajan hyvin vaikeaa ja monissa tapauksissa mahdotonta käyttää perustuslaillista oikeuttaan osoittaa mieltään hallituksen politiikkaa vastaan. Mielenosoitukset leimattiin usein vaarallisiksi massamielenosoituksiksi ja kiellettiin. Jos ihmiset uskaltautuivat osoittamaan mieltään, heitä kohdeltiin usein vakavina rikollisina, ja poliisi hakkasi heitä usein pienistä rikkomuksista, kuten siitä, että he eivät pitäneet asianmukaista sosiaalista etäisyyttä. Samaan aikaan, kun Black Lives Matter -mielenosoitukset puhkesivat kesällä 2020, hallitukset Pohjois-Amerikassa ja muualla ottivat ne vastaan ilman suuria rajoituksia. Tässä tapauksessa rasismin vastaiset moraaliset perusteet olivat tärkeämpiä kuin virallinen yksimielisyys siitä, että ulkoilmassa oli suuri tartuntariski.
Koko lähestymistapa Covid-pandemiaan oli erittäin autoritaarinen, se loukkasi vakavasti monia perustuslaillisia oikeuksia, kuten sananvapautta, kokoontumisvapautta ja liikkumisvapautta, loi pelon kulttuurin ja oli epäinhimillinen erityisesti vanhuksia kohtaan, jotka jätettiin usein yksin kuolemaan, ja lapsia kohtaan, jotka eivät olleet vaarassa saada virusta mutta joutuivat kantamaan hyvin raskasta taakkaa. Tilanne paheni entisestään, kun viranomaiset alkoivat asettaa rokotetut ja rokottamattomat vastakkain ja loivat valtavan yhteiskunnallisen kuilun, joka jatkuu tähän päivään asti.
Noitavaino alkoi syksyllä 2021, kun oli jo selvää, että eri rokotteet eivät suojanneet tartunnalta tai suojasivat vain rajoitetusti, eivätkä ne näin ollen voineet auttaa luomaan laumaimmuniteettia väestössä. Rokotuskampanjan alusta lähtien oli myös selvää, että niin sanotut mRNA-rokotteet eivät itse asiassa olleet lainkaan tavallisia rokotteita, vaan kokeellisia geeniterapiaruiskeita, joille oli myönnetty hätäluvat kaikkialla lännessä. Koska nämä niin kutsutut rokotteet olivat täysin uusia, niiden pitkäaikaisturvallisuus oli täysin tuntematon, eikä niiden teho ollut ainakaan niin hyvä kuin alun perin luvattiin. Vakavien tutkimusten puutteesta huolimatta tiedämme nyt, että mRNA-rokotteiden vakavien haittavaikutusten riski on epätavallisen suuri, eikä tähän selvästikään sisälly pitkän aikavälin riskejä.
Kaikesta tästä huolimatta ja selvästi Nürnbergin säännöstön vastaisesti niitä, jotka oikeutetusti pelkäsivät näiden ”rokotteiden” haittavaikutuksia ja päättivät olla ottamatta rokotteita, ahdistettiin useimmissa länsimaissa, ja monet jopa pakotettiin ottamaan rokotteet, jos he eivät halunneet menettää työpaikkaansa. Usein oli mahdotonta mennä minnekään ilman rokotepassia.
Monet julkisessa elämässä toimivat ihmiset harjoittivat ilkeää kiihotusta rokottamattomia vastaan. Maailman lääkäriliiton puheenjohtaja Frank Ulrich Montgomery sanoi tunnetusti: ”Tällä hetkellä on päällä todella rokottamattomien tyrannia, joka hallitsee kahta kolmasosaa rokotetuista ja määrää meille kaikki nämä toimenpiteet.” Kun hän sanoi tämän marraskuussa 2021, hänen on täytynyt tietää, että hänen väitteensä perustui täysin valheeseen. Mutta monet muutkin sanoivat tuolloin samanlaisia vastenmielisiä asioita. He kohtelivat osaa väestöstä kuin heillä olisi spitaali.
Tämän hysterian huipulla talvella 2021/2022 sanasta ”rokottamaton” tuli julkisessa keskustelussa synonyymi sanalle ”likainen ja vaarallinen”. Joillakin saksalaisilla joulumarkkinoilla pystytettiin aitoja estämään rokottamattomien pääsy tietyille alueille.
Monien virkamiesten ja julkisuuden henkilöiden käyttämä kylmäverinen demagogia oli hyvin samankaltaista kuin Euroopan menneisyyden totalitaaristen hallintojen käyttämä, ja se oli niin menestyksekästä, että useimmat tavalliset ihmiset eivät vieläkään ymmärrä, mitä todella tapahtui. Läheskään kukaan syyllisistä ei ole sittemmin osoittanut minkäänlaisia merkkejä aidosta katumuksesta sanomiensa ja tekemiensä iljettävien asioiden vuoksi.
Mutta ehkä häpeällisin esimerkki pandemian aikana vallinneesta autoritaarisuudesta tapahtui tuossa ihanassa maassa nimeltä Kanada. Yksi maailman arvostetuimmista liberaaleista demokratioista keskeytti kaikkein perustavanlaatuisimmat kansalaisoikeudet ja muuttui autoritaariseksi, kun Kanadan pääministeri Trudeau vetosi vuoden 2022 alussa hätätilalakiin lopettaakseen kanadalaisten rekkakuskien laajan mutta lähes täysin rauhanomaisen mielenosoituksen rekkakuskeja koskevaa Covid-rokotemääräystä vastaan. Trudeau perusteli sitä sillä, että rekkakuskit edustivat ”mielipiteitä, joita ei voida hyväksyä”. Kanadan hallitus jäädytti protestoijien pankkitilit ja esti heidän luottokorttinsa vedoten terrorismin vastaiseen lakiin. Tuhannet lahjoittajat, jotka olivat yrittäneet tukea rekkakuskeja rahankeräyssivuston kautta, joutuivat Kanadan viranomaisten taloudellisiin vastatoimiin. Kaksi vuotta myöhemmin kanadalainen tuomioistuin on julistanut hallituksen toimet perustuslain vastaisiksi. Tuolloin kuitenkin lähes kaikki länsimaiset tiedotusvälineet, hallitukset ja kansalaisjärjestöt vaikenivat tästä äärimmäisen vakavasta kansalaisvapauksien loukkauksesta. Itse asiassa on todennäköistä, että suurin osa länsimaalaisista ei ole koskaan kuullut Kanadan rekkakuskien protesteista, koska eliitti-instituutiomme ovat päättäneet teeskennellä, ettei niitä koskaan tapahtunut.
Useimmat ihmiset ovat menneet eteenpäin pandemian jälkeen eivätkä halua enää puhua karanteeneista, pakollisista kasvomaskeista, pakollisista rokotteista ja rokotepasseista. Tämä ei kuitenkaan ole päättynyt luku, kertaluonteinen tapahtuma, joka hoidettiin huonosti mutta joka ei toistu. Itse asiassa on varsin todennäköistä, että sama toimenpidevalikoima otetaan esiin seuraavalla kerralla, kun uusi virus ilmaantuu, tai jopa vastauksena kausi-influenssaepidemian puhkeamiseen. Lähtötilanne on muuttunut. Hallitukset ovat oppineet, että ne voivat selvitä äärimmäisestä autoritaarisuudesta, ja ne käyttävät näitä valtuuksia jatkossakin silloin, kun ne kokevat sen hyödylliseksi.
Taistelu demokratian vihollisia vastaan
Jos pandemia oli käännekohta, joka johdatti meidät länsimaiset kansalaiset uuteen laajamittaisen sensuurin kulttuuriin ja valtavirran tiedotusvälineisiin, jotka marssivat hallitusten tahdissa ja raportoivat tosiasioista niin, että ne sopivat niiden ennalta määrättyyn narratiiviin, niin sen jälkeen on tapahtunut näiden välineiden vakiinnuttamista ja täydellistämistä.
Pandemia on kadonnut otsikoista, mutta kriisistä kertova narratiivi ja kaiken moralisointi eivät ole kadonneet. Julkista keskustelua on sittemmin hallinnut yleinen narratiivi, jonka mukaan käymme elämämme taistelua niin kutsuttuja demokratian vihollisia vastaan. Se on tarina taistelusta hyvien — niiden, jotka eivät kyseenalaista dogmeja ja eliitin konsensusta kiistanalaisimmissa kysymyksissä, kuten maahanmuutossa, ilmastonmuutoksessa, karanteeneissa, sukupuoli-ideologiassa, Ukrainassa tai Gazassa — ja toisella puolella olevien pahojen — niiden, jotka uskaltavat kyseenalaistaa dogmeja tai olla niistä perusteellisesti eri mieltä — välillä. Tämä narratiivi merkitsee, että emme enää väittele siitä, kenellä on paremmat argumentit. Sen sijaan ne, jotka ovat eri mieltä, nähdään automaattisesti pahoina, ja heidän motiivinsa kuvataan ilmeisen huonoina.
Tämä taistelu kohdistuu useimmiten nimenomaisesti viime aikoina vahvistuneisiin kansallisiin populistipuolueisiin sekä niiden äänestäjiin ja kannattajiin. Se ei kuitenkaan ole suinkaan eksklusiivista. Jos satut olemaan väärällä puolella jossakin edellä mainituista kysymyksistä, on vaarana, että joudut vakavan kunnianloukkauksen kohteeksi. Nykyään esimerkiksi Saksassa jokainen, joka ilmaisee liikaa tukeaan Gazan kansalle, on vaarassa tulla leimatuksi antisemitiksi ja syrjäytyä välittömästi kohteliaasta yhteiskunnasta.
En epäile yhtään, etteivätkö monet poliitikot, toimittajat ja muut julkisuuden henkilöt uskoisi täysin ajamaansa narratiiviin. Täydellinen vakaumus siitä, että on olemassa paha vihollinen, joka on kuitenkin määritelty epämääräisesti, joka on yhä vahvempi ja joka on lyötävä demokratian pelastamiseksi sen sijaan, että sitä kuunneltaisiin ja siitä keskusteltaisiin, saa heidät uskomaan vakaasti, että kaikki keinot vihollisen torjumiseksi ovat oikeutettuja, olipa kyse sitten julkisesta kunnianloukkauksesta, hyljeksinnästä, sensuurista tai jopa rikosoikeudellisesta syytteeseenpanosta.
Kiehtovinta ja pelottavinta on se, että kaikki tämä tehdään ”demokratian pelastamisen” nimissä, vaikka itse asiassa kyseessä on vaiheittainen ohjelma, jolla puretaan kaikki keskeiset osatekijät siitä, minkä kerran tunsimme länsimaisena demokratiana.
Tapa, jolla tämä ”taistelu demokratian puolesta” toteutetaan, on taistelu sitä vastaan, mitä on alettu kutsua ”vihapuheeksi”, ja pyrkimys poistaa ”disinformaatio”. Käytännössä näitä kahta käsitettä, jotka kuulostavat erillisiltä ongelmilta, käytetään rinnakkain. Todellisuudessa ne molemmat tarkoittavat, että ajatukset ja sanat, joista valtaapitävät eivät pidä, olisi poistettava julkisesta keskustelusta, mikä tarkoittaa useimmiten, joskaan ei yksinomaan, digitaalisia alustoja.
Viime tammikuussa Maailman talousfoorumin vuosikokouksessa puhunut Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen totesi, että ”väärän tiedon ja disinformaation” uhka maailmantaloudelle on suurempi kuin sota ja ilmastonmuutos. Von der Leyenin mukaan ratkaisu on, että yritykset ja hallitukset tekevät yhteistyötä väärän tiedon torjumiseksi.
Von der Leyenin puheen mukaisesti valtavirran tiedotusvälineet varoittavat jatkuvasti yleisöään vihapuheen ja disinformaation kasvavista vaaroista ja siitä, että lainsäätäjien ja lainvalvontaviranomaisten on toimittava päättäväisesti niitä vastaan. Tiedotusvälineet ovat yleensä melko epämääräisiä sen suhteen, mikä tarkalleen ottaen sanomisissa on niin vaarallista, mutta se, että tavalliset ihmiset kuulevat jatkuvasti näistä käsitteistä ja siitä, miten pahoja ne ovat, tekee ihmiset luultavasti vastaanottavaisemmiksi niihin puuttumiselle.
EU itse oli jo ottanut ison askeleen kohti sananvapautta rajoittavan visionsa toteuttamista suurilla digitaalisilla alustoilla, kun digitaalisia palveluja koskeva laki (Digital Services Act, DSA) tuli voimaan elokuussa 2023. DSA:ssa käytetään epämääräistä ja erittäin byrokraattista kieltä, ja siinä painostetaan alustayhtiöitä poistamaan tai vähentämään EU:n mielestä ”haitallisen tiedon” tai disinformaation vaikutusta. Tätä varten alustayhtiöiden on työskenneltävä ”ennakkotarkastuksen läpäisseiden tutkijoiden” kanssa, jotka EU on ennalta hyväksynyt.
Termi ’ennakkotarkastuksen läpäisseet tutkijat’ viittaa yleisemmin tunnettuihin faktantarkastusjärjestöihin, joista on tullut viime vuosina hyvin vaikutusvaltaisia. Vaikka jotkut saattavat edelleen uskoa, että faktantarkastusjärjestöillä on hyödyllinen rooli julkisen keskustelun parantamisessa ja valheiden ja valeuutisten vähentämisessä, todellisuudessa useimmat näistä järjestöistä itse asiassa pahentavat tilannetta omien, usein hyvin puolueellisten näkökulmiensa vuoksi. Neutraalin journalismin varjolla nämä järjestöt käyttäytyvät pikemminkin kuin aktivistit, jotka näkevät faktantarkistuksen keinona taistella poliittista vihollista vastaan. Lisäksi ajatus siitä, että voimme helposti erottaa valheet tosiasioista, on harhakuvitelma, varsinkin kun otetaan huomioon, että julkinen keskustelumme käsittelee usein hyvin kiistanalaisia kysymyksiä, jotka eivät ole läheskään ratkaistu. Se, että enemmistöllä on jokin näkemys, ei tarkoita, että se on totta.
Näillä EU:n ennakkotarkastamilla tutkijoilla, joilla on tärkeä rooli alustayhtiöiden auditoinnissa, on ennakoitavissa, että heidän poliittinen puolueellisuutensa on erittäin suotuisa EU:n poliittisten vallanpitäjien opinkappaleiden kannalta ja että tämä vaikuttaa siihen, mitä pidetään haitallisena tai disinformaationa.
Saadaksemme syvällisemmän käsityksen siitä, miten voimakas globaalista faktantarkistamisesta ja vääristelyn vastaisesta teollisuudesta on tullut ja mitkä ovat sen seuraukset, meidän tarvitsee vain katsoa tapaustutkimusta Global Disinformation Indexistä (GDI), jonka brittiläinen heterodoksinen mediatalo Unherd on hiljattain julkaissut loistavasti tutkittuna.
Vuonna 2018 perustettu brittiläinen yritys aloitti toimintansa tavoitteenaan häiritä verkossa tapahtuvan disinformaation liiketoimintamallia estämällä loukkaavien julkaisujen rahoitus. Alun perin he määrittelivät disinformaation ”tarkoituksellisesti vääräksi sisällöksi, joka on suunniteltu harhauttamaan”. Kuten edellä on todettu, tämä on sinänsä ongelmallista, mutta sittemmin järjestö on laajentanut määritelmää kattamaan ”kaiken, mikä käyttää ‘vastakkaista narratiivia’ — tarinoita, jotka voivat olla faktisesti totta, mutta jotka asettavat ihmiset toisiaan vastaan hyökkäämällä yksilöä, instituutiota tai ‘tiedettä’ vastaan”, kuten Unherd kertoo.
Mainostajat ympäri maailmaa käyttävät GDI:tä. Mediayhtiöt, jotka saavat indeksissä alhaiset pisteet, kamppailevat mainonnan houkuttelemisesta verkkosivuilleen. Näin kävi Unherdille. Koska Unherd on julkaissut useiden laadukkaiden kirjoittajien tekstejä, jotka suhtautuvat kriittisesti valtavirran narratiiviin trans-ideologiasta, GDI katsoi, että se julkaisee ”LGBTQI+-vastaisia kertomuksia” ja levittää siten disinformaatiota. Mielenkiintoista on, että GDI:tä rahoittavat osittain Britannian hallitus, Euroopan unioni, Saksan ulkoministeriö ja Yhdysvaltain ulkoministeriö.
Tämä esimerkki havainnollistaa niitä voimia ja piilevää dynamiikkaa, jotka ovat yhä enemmän toiminnassa pitääkseen julkisen keskustelumme kapeissa ideologisissa rajoissa ja rangaistakseen kaikkia, jotka yrittävät irrottautua näennäisestä konsensuksesta. Ja mikä tärkeintä, länsimaiset hallitukset ovat aktiivisesti mukana rahoittamassa näitä toimia.
Länsimaiset hallitukset ovat myös tehostaneet suoria toimiaan kriminalisoidakseen vihapuheeksi tai viharikokseksi katsomansa teot. Skotlannissa tuli hiljattain voimaan uusi laki viharikoksista ja yleisestä järjestyksestä. Irlannin hallituksella on valmisteilla oma uusi vihapuheita koskeva lakiehdotus. Kaikkien näiden pyrkimysten ongelmana on se, että vaikka niiden tarkoituksena on rangaista selkeästi määritellystä kiihkoilusta, todellisuudessa näissä laeissa ei pystytä määrittelemään mitä viha on, ja laista tulee helppo väline kaikkia niitä vastaan, jotka ovat eri mieltä vallitsevan järjestelmän kanssa.
Länsimaissa rakennettavat viharikosten vastaiset rakenteet eivät eroa siitä, mitä entinen Itä-Saksan valtion turvallisuusministeriö, joka tunnetaan yleisesti Stasin nimellä, teki kansalaisilleen. Kaikkialla valtio, poliisi ja niiden kansalaisjärjestöjen liittolaiset laativat listoja ihmisistä, jotka ovat sanoneet asioita, joiden väitetään olevan feminisminvastaisia, rasistisia, HLBTI+-vastaisia jne. Toistaiseksi vain osa listoilla olevista ihmisistä on joutunut kohtaamaan seurauksia tosielämässä, mutta jo pelkästään se, että näiden listojen olemassaolo sallitaan, pitäisi olla erittäin huolestuttavaa.
Saksassa uusi itsemääräämisoikeuslaki, jonka mukaan lapset voivat vaihtaa virallista sukupuoltaan 14-vuotiaasta lähtien ja sen jälkeen kerran vuodessa, sisältää myös lainkohdan, jonka mukaan aikaisemman sukupuolen ja aikaisempien etunimien paljastaminen tai tutkiminen on laitonta. Lain rikkomisesta voi seurata jopa 10 000 euron sakko. Kun otetaan huomioon, että tällaiset lait ovat erittäin kiistanalaisia ja että suuri osa yhteiskunnastamme vastustaa niitä, nämä ankarat rangaistukset ovat erityisen ongelmallisia. Käytännössä laki päättää, kuka on nainen ja kuka mies, ja kaikki, jotka kyseenalaistavat tämän määritelmän, voidaan asettaa syytteeseen ja määrätä suuret sakot.
Myös Saksassa eräs Bundesliigan jalkapalloseura sai hiljattain 18 000 euron sakon, koska fanit olivat ripustaneet banderollin, jossa luki ”Musiikkityylejä on monia, mutta sukupuolia vain kaksi”. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että bannerin katsottiin loukkaavan trans-ihmisiä.
Monet asiat voivat olla loukkaavia joillekin ihmisille, mutta mitä enemmän sanoja ja ajatuksia kielletään ilmaisemasta julkisesti, sitä totalitaarisemmaksi yhteiskuntamme ilmapiiri muuttuu. Ja joka tapauksessa viha, olettakaamme, että se on todellista vihaa, joka on kielletty, ei katoa, vaan menee maan alle, jossa sitä on paljon vaikeampi haastaa.
Suurin osa tästä dynamiikasta on hyvin samankaltaista kaikkialla lännessä, mutta hysteerinen ajatus siitä, että taistelemme elämämme puolesta pelastaaksemme demokratian äärioikeiston uhalta, saavutti Saksassa uuden huippunsa tämän vuoden tammi- ja helmikuussa (2024).
Vaikka pidän edelleen hyvänä asiana sitä, että oman sukupolveni saksalaisia on perinpohjaisesti koulutettu oman menneisyytemme kauhuista ja siitä, miten varmistetaan, ettei mitään sellaista enää koskaan tapahdu, tällä herkkyydellä ja itsetietoisuudella on myös kääntöpuolensa: näemme liian helposti uuden natsihallinnon haamuja. Se tarkoittaa myös sitä, että meitä voidaan helposti manipuloida luulemaan, että natsit ovat ottamassa jälleen vallan.
Saksan sisäministeri Faeser ja perheasiainministeri Paus pitivät 13. helmikuuta merkittävän lehdistötilaisuuden. Ajattelin, etten voi uskoa korviani. Faeser aloitti sanomalla, että demokratia oli vaarassa oikeistopiirien toiminnan vuoksi ja että siksi äärioikeiston vastaisia toimia oli vahvistettava.
Sitten hän ja Paus ehdottivat, että rikoslain käyttäminen ääriainesten syyttämiseen ei riitä ja että ”viha internetissä tapahtuu myös rikosoikeudellisen kynnyksen alapuolella”. Paus sanoi: ”Monet demokratian viholliset tietävät tarkalleen, mitä sananvapaudella tarkoitetaan”. Ja Faeser lisäsi: ”Valtiota pilkkaavien on kohdattava vahva valtio”. Molemmat ehdottivat, että valtio voisi vastedes ryhtyä täysin mielivaltaisiin toimiin toisinajattelijoita vastaan. Ja jos Faeseriä tulkitaan kirjaimellisesti, kuka tahansa koomikko tai satiirikko, joka pilkkaa hallitusta, voisi nyt odottaa valtion kostotoimia.
Mutta kuten saksalainen kirjailija ja toimittaja Ijoma Mangold asian ytimekkäästi ilmaisee,
Valtio ei ole yhteisten uskomusten yhteisö, vaan sen voimankäytön monopolia perustellaan yhdellä ainoalla tarkoituksella: kansalaisten vapauden turvaamisella. Ja tähän kansalaisten vapauteen kuuluu aina myös vapaus valtiosta itsestään. Siksi kansalaisoikeudet ovat puolustautumisoikeuksia valtiota vastaan — tämä perustavanlaatuinen oivallus, joka juontaa juurensa kansalaisyhteiskunnan alkuajoista, on nykyään unohdettu.
Tätä lehdistötilaisuutta edelsi kuukauden mittainen hyvin organisoitu ja menestyksekäs mobilisointi, jossa suuri osa Saksan väestöstä vastusti sitä, mitä he pitivät oikeiston hyökkäyksenä demokratiaa vastaan.
Marraskuussa 2023 pidetty kokous, johon osallistui noin 20 oikeistolaisesti suuntautunutta ihmistä, joista joitakin pidettiin äärioikeistolaisina, kuvattiin salaliittolaisten salaiseksi kokoukseksi, jossa suunniteltiin miljoonien maahanmuuttajataustaisten ihmisten karkottamista. Tammikuussa Correctiv-niminen tutkiva mediaorganisaatio, joka on myös faktantarkastusorganisaatio, julkaisi tutkivan raportin kokouksesta ja yhdisti sen taitavasti Wannsee-konferenssiin, jossa natsit suunnittelivat vuonna 1942 niin sanotun ”juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun” yksityiskohtia, juutalaisten joukkokarkotuksia ja lopulta juutalaisten kansanmurhaa saksalaisten toimesta, vaikka kokouksella ei ollut mitään tekemistä tuon hirvittävän konferenssin kanssa lukuun ottamatta sitä tosiasiaa, että nämä kaksi kokousta pidettiin maantieteellisesti melko lähellä toisiaan.
Julkaisupäivänä tiedotusvälineiden reaktio oli valtava, ja kaikki korostivat yhteyttä natsien joukkokarkotuksiin. Viikkoa myöhemmin Berliinissä esitettiin ihmeellinen näytelmä tutkimuksesta, ja kaksi viikkoa myöhemmin miljoonat saksalaiset kokoontuivat yhteen sen jälkeen, kun hallitus ja kansalaisjärjestöt kutsuivat koolle mielenosoituksia oikeistolaista uhkaa vastaan. Liittokansleri Scholz sanoi: ”Haluan tehdä selväksi, että äärioikeistolaiset hyökkäävät demokratiaamme vastaan. He haluavat tuhota sosiaalisen yhteenkuuluvuutemme.
Mitä kokouksessa tarkalleen ottaen keskusteltiin, tiedetään vain osittain. Osallistujat kiistävät väitteet, joiden mukaan joku kokouksessa olisi ehdottanut Saksan passin omaavien henkilöiden pakkokarkottamista. Vaikka keskustelu tässä yksityisessä kokouksessa saattoi olla ruman sävyistä, se ei kuitenkaan ollut AfD:n kokous, se ei ollut salainen, eikä siellä ilmeisesti keskusteltu joukkokarkotuksia koskevasta yleissuunnitelmasta. Kokouksen merkitystä liioitellaan huomattavasti, ja Correctivin julkaisun ajankohta vaikuttaa suunnitellulta. Järjestöllä tiedetään olevan hyvät yhteydet hallituspiireihin, ja se saa runsaasti valtion rahoitusta, ja vaikuttaa epäilyttävältä, että julkaisu julkaistiin kuusi viikkoa varsinaisen kokouksen jälkeen ja että sillä haluttiin sopivasti harhauttaa yleisö pois hallituksen syvällisestä kriisistä.
Tammikuussa tyytymättömyys Saksan vasemmistohallitusta kohtaan korkeiden energiakustannusten, huonosti suunnitellun ilmastonmuutospolitiikan ja laittoman maahanmuuton suuren määrän vuoksi oli saavuttanut uuden huippunsa. Oikeistopopulistinen AfD hyötyi tästä tyytymättömyydestä ja nousi joissakin mielipidemittauksissa ennennäkemättömään 23 prosenttiin. Myös maanviljelijöiden mielenosoitukset, joita väestön enemmistö kannatti, olivat saavuttaneet huippunsa, mikä lisäsi painetta hallitusta kohtaan.
Koko hysteria oli tekopyhää myös siksi, että Scholz itse oli vaatinut joukkokarkotuksia sen jälkeen, kun Hamas oli hyökännyt Israeliin 7. lokakuuta, ja monet arabitaustaiset ihmiset Saksassa lähtivät kaduille osoittamaan tukeaan Hamasille. Scholz sanoi tuolloin haastattelussa: ”Meidän on vihdoin karkotettava laajamittaisesti”.
Ajatus siitä, että kaikki keinot ovat oikeutettuja poliittisen vihollisen torjumiseksi, ei kuitenkaan koske vain Saksaa. Huhtikuun puolivälissä Brysselin pormestari yritti kovasti perua Brysselissä pidettävän suuren kansalliskonservatismikonferenssin väittäen, ettei hän voinut taata turvallisuutta vasemmiston mielenosoituksia vastaan. Todellisuudessa on todennäköisempää, että hän piti uhkana Brysselin maineelle sitä, että aidosti konservatiivinen konferenssi järjestettiin menestyksekkäästi hänen kaupungissaan.
Pormestarin painostuksesta useat tapahtumapaikat olivat irtisanoneet sopimuksensa järjestäjien kanssa. Viime hetkellä Brysselin Claridge-yökerho suostui isännöimään konferenssia. Seuraavassa on esimakua siitä, mitä seuraavaksi tapahtui:
Pormestarin lakeijat uhkailivat toistuvasti Claridge-klubin tunisialais-belgialaista omistajaa Lassaad Ben Yaghlanea pakottaakseen hänet perumaan konferenssin. He hinasivat hänen autonsa pois, uhkailivat hänen perhettään ja sanoivat, että he ottaisivat tapahtumapaikan toimiluvan pois, jotta hän menettäisi liiketoimintansa. He pakottivat konferenssin turvajärjestelyistä huolehtineen yrityksen irtisanomaan sopimuksensa. Samoin toimittiin catering-palveluja, kuten astiat ja ruoat, tarjoavien yritysten kanssa. He uhkasivat katkaista konferenssipaikan sähköt.
Viime hetkellä, myöhään illalla, tuomioistuin teki pormestaria vastaan päätöksen, ja konferenssin toinen päivä järjestettiin suunnitelmien mukaisesti.
Tämä ei ollut äärioikeistolaisten konferenssi, kuten valtavirran tiedotusvälineet esittävät. Se oli konservatiivien konferenssi, jossa keskusteltiin muun muassa EU:n demokratiavajeesta ja Euroopan sääntelemättömän maahanmuuton ongelmasta. Se, että tällaista kokousta ei pitäisi sallia EU:n ja liberaalin demokratian suojelemiseksi, on viime kädessä täysin epädemokraattinen ja, sanoisin, totalitaarinen uskomus.
Mutta uusi normi, jonka mukaan ihmisiltä, joiden ajatuksista ei pidetä, evätään oikeus puhua, ei koske vain konservatiiveja ja oikeistolaisia. Berliinissä huhtikuun puoliväliin suunniteltu Palestiinakongressi oli vasemmistoaktivistien, poliitikkojen ja älymystön korkean profiilin kokoontuminen. Poliisi perui sen väitetysti estääkseen ”antisemitististen ja väkivaltaa ylistävien lausuntojen” uhan. Kreikan entiseltä valtiovarainministeriltä Yanis Varoufakisilta oli aiemmin virallisesti kielletty puhuminen konferenssissa, ja nyt häneltä on kielletty pääsy maahan kokonaan.
Kaikki nämä ilmiöt ovat osa yhä vapaamielisemmäksi käyvää sensuurin ja ajatusten valvonnan järjestystä, jossa kaikki vallitsevan poliittisen mielipiteen vastaisuus pyritään tukahduttamaan.
On selvää, että kaikki nämä toimet eivät ratkaise mitään niistä todellisista ongelmista, jotka saavat ihmiset kapinoimaan nykyistä järjestelmää vastaan. Ne vain polarisoivat yhteiskuntaa entisestään ja tekevät todennäköisemmäksi sen, että oikeiston äärimmäisin versio saa lopulta yliotteen.
Itse asiassa en usko, että monet poliittisista ja yhteiskunnallisista johtajista, jotka ovat vastuussa kaikista näistä toimista, ovat edes etäisesti tietoisia siitä, miten epäliberaalia ja epädemokraattista heidän toimistaan on tullut ja miten heidän toimintansa luo perustan totalitaariselle hallinnolle.
Epäliberalismi ei välttämättä johdu pahoista aikeista ja pahoista motiiveista. Se voi syntyä salakavalasti poliittisen kulttuurimme suuntauksista, joita monet ihmiset eivät ymmärrä tai ymmärtävät vain puoliksi. Näyttää siltä, että länsimaissa olemme menettäneet todellisen moniarvoisuuden arvostuksen.
Analysoitaessa sitä, miksi kaikki tämä tapahtuu nyt, ei voida erottaa sitä tosiasiaa, että vasta toissapäivänä koko ihmiskunta alkoi olla yhteydessä toisiinsa internetin, sosiaalisen median ja älypuhelinten välityksellä. Ennen internetin aikakautta meillä oli yleisradiokausi, jolloin eliitit hallitsivat kerrontaa, mutta se mahdollisti enemmän moniarvoisuutta kuin nykyinen mediamaisema. Osittain verkkotilausmallien ja maksumuurien vuoksi useimmat verkkomediat alkoivat olla yleisönsä vangitsemina, ja niiden raportoinnista tuli paljon puolueellisempaa.
Lisäksi sosiaalisen median algoritmit eivät kannusta moniarvoisuuteen eivätkä edistä järkevimpiä ajatuksia ja näkemyksiä vaan niitä, jotka herättävät eniten huomiota ja paheksuntaa. Algoritmit vahvistavat myös omia ideologisia näkemyksiämme, mikä johtaa ajan myötä äärimmäisempiin näkemyksiin ja episteemisiin suodatinkupliin.
Kaikki tämä on johtanut todelliseen merkityksellisyyskriisiin, jonka pitäisi syystäkin huolestuttaa meitä. Jopa sellaisten ihmisten, jotka ovat täysin tietoisia kaikista näistä dynamiikoista, on tullut paljon vaikeammaksi selvittää, mikä on totta kuin vaikkapa 20 vuotta sitten.
On myös totta, että ihmiset käyttäytyvät usein huonosti verkkomaailmassa ja sanovat asioita, joita he eivät ehkä sanoisi oikealle ihmiselle, varsinkin jos tilit ovat anonyymejä, mutta vaikka ne eivät olisikaan anonyymejä, sosiaalinen media rohkaisee aggressiiviseen käyttäytymiseen.
Tämä ei oikeuta toimittajia ja mediaorganisaatioita asettamaan narratiivia etusijalle ja välittämään totuudesta vain, jos se sopii narratiiviin, mutta se selittää, miksi näin tapahtuu. Harvalla on rohkeutta kapinoida vallitsevia voimia vastaan, useimmat mukautuvat uuteen dynamiikkaan jo pelkästään välttääkseen työpaikkojensa ja tulojensa menettämisen.
Vaikka internet ei olekaan sellainen utopistinen maailma, jossa tiedon vapaa kulku on mahdollista, josta internetin ensimmäiset pioneerit unelmoivat, se on selvästi muuttanut vallan dynamiikkaa ja demokratisoinut tiedon ekologiaa. Työväenluokka on ainakin toistaiseksi hyötynyt mahdollisuudesta osallistua ainakin jossain määrin tähän uuteen tietomaailmaan.
Trump ei esimerkiksi olisi voittanut presidentinvaalia vuonna 2016, ellei hänellä olisi ollut (tuolloin) yli 11 miljoonaa seuraajaa Twitterissä. Twitterin ansiosta hän pystyi kommunikoimaan suoraan seuraajiensa kanssa ilman suodattimia. Suodatin, jonka perinteiset lähetystoiminnan harjoittajat asettavat poliitikkojen ja heidän yleisönsä väliin, olisi tehnyt hänen voitostaan paljon vaikeampaa — tai ehkä mahdotonta — ilman Twitteriä.
Kuten yhdysvaltalainen kirjailija ja akateemikko Michael Lind kuvaa kirjassaan The New Class War, työväenluokka oli 1970-luvulta lähtien menettänyt vaikutusvaltaansa politiikkaan ja kulttuuriin kaikkialla länsimaissa. Työväenluokan tyytymättömyys yhä vaikutusvaltaisempaan urbaaniin liberaaliprogressiiviseen eliittiin on ollut viime vuosina kansallisen populismin eli niin sanotun äärioikeiston menestyksen taustalla oleva voima.
Yhä useammat tavalliset ihmiset kokevat, että monet viime vuosien poliittiset tapahtumat eivät ole olleet heidän etujensa mukaisia ja että suurimmalla osalla siitä, mistä julkisuudessa keskustellaan, ei ole mitään tekemistä heidän arkielämänsä todellisuuden kanssa. He kokevat, että uusi eliitti, joka pyrkii määräämään edistyksellisen ideologiansa kaikille hallitsemiensa instituutioiden kautta, on jättänyt heidät taloudellisesti huomiotta ja holhonnut heitä kulttuurisesti.
Koko vihapuhetta ja väärän tiedon vastaisia lakeja sekä sensuuria yleensä koskeva ohjelma on suurelta osin vastaus viime vuosien oikeistolaiseen työväenluokan kapinaan, joka uhkaa yhä enenevässä määrin liberaalien ja edistysmielisten valta-asemaa.
Kaupunkien eliitti elää nykyään etäistä elämää ja toimii eri maailmassa kuin useimmat tavalliset ihmiset. Eliitti pitää tavallisten ihmisten avoimia kansallisen isänmaallisuuden osoituksia mauttomina ja vastenmielisinä, ja heidän uskonnollisiin näkemyksiinsä suhtaudutaan epäluuloisesti ja halveksuen.
Eliitti ei luota hallitsemiinsa ihmisiin. He tuntevat olevansa moraalisesti ylivertaisia, joten he voivat perustella itselleen, ettei heidän tarvitse ottaa huomioon tavallisten ihmisten etuja ja näkemyksiä. Kuten amerikkalainen filosofi Matthew Crawford toteaa:
Ajatus yhteisestä hyvästä on väistynyt kansalaisten karsinoinnin tieltä moraalisen hierarkian mukaisesti. Päättäjäluokka on huomannut, että se nauttii taivaan mandaattia, ja sen myötä se saa tiettyjä lupia, tiettyjä vapautuksia demokraattisista tunnontuskista. Luparakenne rakentuu epäkohtien politiikan ympärille. Hyvin yksinkertaisesti: Jos kansakunta on pohjimmiltaan rasistinen, seksistinen ja homofobinen, en ole sille mitään velkaa. Enemmänkin, omatunto vaatii minua hylkäämään sen.
Mitä vaikeampaa hallitusten ja yleensä eliitin on valvoa työväenluokkaa perinteisin keinoin, kuten julkisen yleisradiotoiminnan avulla Euroopassa, sitä enemmän ne turvautuvat sosiaalisen median alustoilla tapahtuvaan karkeaan sensuuriin ja hyvin järjestettyihin kampanjoihin, kuten Saksassa Correctivin tapauksessa.
Toinen syy siihen, miksi tämä epäliberalismi on syntymässä nyt, on se, että digitaaliaikana hallitusten on paljon halvempaa ja helpompaa valvoa massoja kuin aikaisempina analogisina aikoina. Kiinan hallitus on täydellistänyt kansansa digitaalisen valvonnan. Tapa, jolla länsimaiset hallitukset ja eliitti-instituutiot valvovat yhä enemmän keskustelua, muistuttaa yhä enemmän kiinalaista tapaa, kuten myös kiinalainen toisinajattelija Ai Weiwei valitti, joka ironisesti etsi pakopaikkaa kiinalaista totalitarismia vastaan Euroopasta vuosia sitten.
Covid-pandemia osoitti, kuinka nopeasti länsimaiset hallituksemme voivat muuttua autoritaarisiksi, ja se oli myös hetki, jolloin kävi selvemmäksi kuin koskaan, että suuri osa länsimaisista yhteiskunnista arvostaa nyt turvallisuuttaan enemmän kuin kansalaisvapauksiaan. Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen merkki länsimaiden uudesta turvallisuuskulttuurista. Turvalliset tilat kampuksilla olivat varoitusmerkki jo vuosia sitten. Koko sukupolvi on nyt kasvatettu ajatukseen, että puhe voi olla väkivaltaa, sen sijaan, että tehtäisiin selvä ero todellisen fyysisen väkivallan ja esimerkiksi rumien sanojen välillä.
Vuonna 2018 Jonathan Haidt ja Greg Lukianoff kirjoittivat uraauurtavassa kirjassaan The Coddling of the American Mind, että turvallisuuteen perustuva kulttuuri ja turvallisuusvanhemmuus luovat hauraita lapsia. He väittävät, että nykypäivän nuorten sukupolvi (Gen Z) on kasvanut ilman mahdollisuutta valvomattomaan ja strukturoimattomaan leikkiin, ja siksi heitä on estetty oppimasta lapsuuden kehityksen keskeisiä osatekijöitä, mukaan lukien kohtalaisen riskin ja pelon käsittelyä leikkien, kuten piiloutumisen, tutkimisen ja puihin kiipeämisen, avulla.
Kirjassa Haidt ja Lukianoff väittävät, että jos lapsilta evätään vapaus tutkia itseään, heiltä viedään tärkeitä oppimismahdollisuuksia, jotka auttavat heitä kehittämään erilaisia sosiaalisia taitoja, jotka ovat keskeisiä vapaassa yhteiskunnassa muiden kanssa elämisessä.
Yhteiskunta, joka heikentää lasten kykyä oppia näitä taitoja, kieltää heiltä sen, mitä he tarvitsevat sujuvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Tämän seurauksena sosiaalinen vuorovaikutus karkeutuu, mikä luo maailman, jossa konfliktit ja väkivalta lisääntyvät ja jossa ihmisten ensimmäinen vaisto on yhä useammin turvautua toisten osapuolten pakkokeinoihin ratkaistakseen ongelmat, jotka heidän pitäisi pystyä ratkaisemaan itse. (Steven Horwitz, siteerattu teoksessa The Coddling of the American Mind).
Ei siis ole sattumaa, että pandemian aikana juuri Z-sukupolvi vaati todennäköisimmin karanteeneja ja kasvomaskeja ja tunsi itsensä turvattomimmaksi, kun sosiaalisessa mediassa oli liikaa vihapuhetta.
Konservatiivinen kirjailija N.S. Lyons väittää, että jopa Yhdysvallat, yhteiskunta, jota ensimmäinen perustuslain muutos parhaiten suojaa sananvapauteen kohdistuvilta hyökkäyksiltä, ei ole lopulta immuuni sille, että yhä suurempi osa länsimaisista yhteiskunnista ”arvostaa nykyään turvallisuutta vapauden sijaan ja ylhäältä alaspäin suuntautuvaa valvontaa itsehallinnon sijaan”. Hän väittää, että tämä uusi sisäinen perustuslaki, ”Amerikan kansaa ohjaava henki”, voittaa lopulta kirjoitetun perustuslain. Tämä muutos on jo nähtävissä siinä, miten useat korkeimman oikeuden tuomarit näyttivät tulkitsevan ensimmäistä Yhdysvaltain perustuslain lisäystä äskettäisessä kuulemisessa, jossa käsiteltiin uraauurtavaa sensuurijuttua Murthy v. Missouri, jossa oli kyse siitä, voiko liittovaltion hallitus tehdä yhteistyötä sosiaalisen median yritysten kanssa rajoittaakseen systemaattisesti kansalaistensa viestintää.
Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä mainittakoon, että länsimaissa on meneillään yksinäisyyden epidemia, joka liittyy syntyvyyden ja perheiden perustamisen jyrkkään laskuun ja jota pahentaa se, että vietämme nykyään suurimman osan ajastamme pikemminkin ruudun ääressä kuin oikeiden ihmisten kanssa.
Lisäksi kristittyjen määrä on romahtamassa kaikkialla länsimaissa, ja uskonnon jättämä tyhjiö on johtanut merkityksellisyyden kriisiin.
Kliininen psykologi Mattias Desmet väittää, että merkityskriisi ja sosiaalinen eristäytyminen lisäävät masennusta yhteiskunnassa ja johtavat niin sanottuun ”vapaasti leijuvaan ahdistukseen”. Hän uskoo, että nämä olosuhteet tekevät ihmisistä alttiita propagandamanipuloinnille ja johtavat massojen muodostumiseen: Kun ihmiset löytävät kollektiivisesti syyn, joka antaa uuden merkityksen heidän elämälleen, he siirtyvät sosiaalisesta eristäytyneisyydestä massiivisiin sosiaalisiin yhteyksiin ja tuntevat käyvänsä sotaa kollektiivisen ahdistuksen aiheuttajaa vastaan.
Ihmiset, jotka kokevat individualistisen elämäntyylinsä täyttymättömäksi, kaipaavat orientaatiota ja yhteisöllisyyttä sekä pakoventtiiliä kertyneelle aggressiolle.
Tällaisessa tilanteessa mediassa julkaistulla voimakkaalla hätäilmoituksella voi olla yllättävä, jopa vallankumouksellinen vaikutus. Kun väestölle kerrotaan arvovaltaisesti, että yleinen uhka on toteutunut ja että sen voittaminen edellyttää päättäväistä ja ennen kaikkea kollektiivista toimintaa, monet tuntevat eksistentiaalista helpotusta ja sitoutuvat kiitollisina täysin ja täydellisesti annettuun suuntaan.
Desmet väittää, että juuri näin tapahtui pandemian aikana ja että niin sanottujen rokottamattomien vastainen propaganda saattoi olla niin tehokasta. Nämä mallit näyttävät toistuvan nyt, kun meidän pitäisi pelastaa demokratiamme äärioikeiston uhalta.
Desmet kuvaa hyvin samankaltaisia dynamiikkoja ja malleja kuin Hannah Arendt kuvasi uraauurtavassa kirjassaan Origins of Totalitarianism. Tarinan (mahdollisesti traaginen) ironia on siinä, että monet akateemikot ja tutkijat, jotka ovat tutkineet Hannah Arendtia ja totalitaarisiin järjestelmiin johtaneita kehityskulkuja, eivät näytä ymmärtävän sitä tärkeää opetusta, että totalitaariset järjestelmät voivat syntyä erilaisista ideologioista: Pinnallisten yhtäläisyyksien etsimisen sijaan meidän pitäisi etsiä totalitaristisia taipuvaisuuksia osoittavia malleja, kuten Desmet on tutkinut.
Tässä esseessä olen antanut joitakin esimerkkejä, jotka mielestäni osoittavat, että länsimaiset yhteiskunnat ovat etääntymässä liberaalin demokratian periaatteista ja sen sijaan siirtymässä lähemmäs totalitaaristen yhteiskuntien piirteitä. Olen esittänyt joitakin ajatuksia siitä, mikä voisi olla tämän dynamiikan taustalla. En väitä, että tämä analyysi on täydellinen, ja lukisin mielelläni kommenttejanne muista mahdollisista syistä.
Aioin kirjoittaa lyhyen loppuluvun ajatuksista siitä, mitä tehdä tilanteelle, jossa olemme nyt, mutta tajuan, että tämä essee on jo aivan liian pitkä, joten jätän sen toiseen kertaan.
Joka tapauksessa näen tämän keskustelun osana Protopia Labin toimintaa. Kannustan teitä tutustumaan uuteen verkkosivustoomme.
osa 1 https://michanarberhaus.substack.com/p/sleepwalking-into-totalitarianism
osa 2 https://michanarberhaus.substack.com/p/sleepwalking-into-totalitarianism-910
https://kapitaali.com/unissakavelya-totalitarismiin/
