Valheet ja muut totuudet

Herää kysymys, että mistä ne ryhmät sitten oikein muodostuvat, jos eivät yksilöistä? Valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri Päivi Nerg koetti Twitterssä rauhoitella keskustelua:

”Yksilödataa sisältävästä aineistosta tilastollisin menetelmin estimoidaan tutkimuseettisen periaattein anonymisoidusti kertoimet, jotka kuvaavat tekijöitä jotka vaikuttavat terveyspalveluiden käyttöön.”

Otetaan vielä onnen toivotukset sisältävä valtakunnan johtavan tilastomaahisen Osmo Soininvaaran tiivistys kapitaatiosta:

”THL käyttää parasta mahdollista laillisesti saatavilla olevaa tietoa potilaiden yksilöllisen hinnan määräämiseksi. Päädytään regressioanalyysiin, jossa kustannus k lasketaan tarvetekijöistä X (vektori) regressioyhtälöllä y = f(X) + Ꜫ Toivotan onnea THL:n tutkijoille. Ovat tosi hyviä, jos saisivat 70 % varianssista selitetyksi. Loput varianssista jää jäännöstermiin Ꜫ, mikä tarkoittaa, että jäljelle jäävä keskihajonta on puolet alkuperäisestä.”

No huh, hyvä että selkis. Jos nyt kuitenkin yritän itse. Keskusta pyörittävä yritys ei siis saisi suoraan tietää, kuinka paljon kustakin ihmisestä maksetaan. Mutta niin kutsutut tarvetekijät, jotka vaikuttavat hinnan muodostumiseen, tulevat julkisiksi.

Joten kuka tahansa voi niiden perusteella tehdä omat laskelmansa. Niin potilas itse kuin keskusta pyörittävä yritys. Eli epäsuorasti kuka tahansa saa tietää, kuinka paljon kustakin ryhmästä ja siten sen jäsenestä maksetaan. Tilastoja ynnäämällä aluekohtaiset kapitaatioluvut saa suhteellisen tarkastikin. Yhä tuntuu ylivoimaiselta ymmärtää, että ryhmät muodostuvat yksilöistä, ja jos leimaan jonkin ryhmän, leimaan jokaisen yksilön siinä ryhmässä. Ymmärrän, että lääketieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan erilaisia ryhmityksiä, itsekin kuulun vapaaehtoisena kahteen eri seuranta- ja tutkimusryhmään, mutta ne ovat täysin anonyymejä, niillä ei ole varsinaista kohtaamispintaa kuten potilaalla ja terveysasemalla. Toki niitäkin rekistereitä koskevat samat turvallisuusriskit ja taloudellisen hyödyn tavoittelut, mutta niitä ei ole luotu siksi, että joku toimisi eettisemmin.

Myöskin tällaisten rekisterien liiketoiminnallisen hyödyntämisen houkutus tulee ottaa huomioon. Saarikon ministeriö on myös esittänyt lakia ”sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä”, jossa manitaan, että ”Sosiaali- ja terveystiedoista ja niiden käytöstä syntyy uutta liiketoimintaa, tuotteita ja palveluja.” Eli kuinka pitkä on askel siihen, että näitä rekisteritietoja myydään tai suorastaan varastetaan, kannattaako kaikkia munia laittaa samaan koriin?

Jos tässä nyt tulee mieleen, ettei vilunkipeliä voi välttää, niin muistuttaisin, että koko kapitaatiota on kehitelty vilunkipelin välttämiseen, on jo myönnetty, että toimintaa ollaan siirtämässä sellaisiin käsiin, jotka eivät ole kovinkaan eettisen tason pelureita. Puhumattakaan siitä, että näinä massadatan haavoittuvuuden aikoina en ole ihan varma, että onko jättimäisten rekisterien luominen ihan järkevää, ellei käytetyn teknologia turvallisuus ja tosiaalta lainsäädäntö ole mukana samassa tahdissa. Jatketaanko työttömien ja vähäväkisten pisteytyksellä, jotteivät yksityiset sosiaalipalvelut jätä heitä oman onnensa nojaan, koska se pilaisi voittomarginaalit? Entä koulusektori? Oppilaathan pisteytetään jo joka kevät! Nerokasta ja helppoa. Nyt vain pitää laskea kouluarvosanolle jokin hintakerroin. Jokainen yksityistettävä ala taitaa tarvita omat kapitaatiorekisterinsä.

Jos ja kun se sote tulee, käärmettähän on ajettu pyssyyn jo yli kymmenen vuotta, niin sen pitäisi olla sellainen, ettei terveyspalvelun tarjoajalla edes ole mahdollisuutta "poimia rusinoita pullasta", eli valikoimaan potilaansa. Ne on velvoitettava hoitamaan potilaat sitä mukaan kuin he vapaasti valitsemastaan ovesta sisään tulevat. Eikös tämä ollutkaan ”valinnanvapausmalli” siten, että potilas valitsee hoitopaikkansa, ei päinvastoin? Jos se ei kelpaa, niin sitten voi vaihtaa alaa.

Ei voi olla niin että yhteiskunnan tulee taipua yksityisen palvelusektorin tarpeisiin, varsinkaan sen ilmiselviin haittoihin, vaan sen tulee sopeutua yhteiskunnan tarpeisiin. Jos tavoitteena on todellakin parempi potilaan palvelu, niin miksei terveystaloille makseta potilaitten antaman pisteytyksen mukaisesti? Eikös yksityisellä sektorilla se asiakas ole aina oikeassa? Taitaa vain mennä jo hieman sekaisin tässä, että ketkä ovat asiakkaita, ketkä palveltavia ja ketkä maksajia.

Jos olisin terveysjätin johtajana, niin haalisin aluekohtaiset tiedot noista pisteytyksistä, en siis tarvitsisi edes yksilöitten dataa, vaan kaupunki- ja kuntakohtaiset tilastot, ja siten hinnoittelisin jokaisen alueen erikseen tulevaa hintakilpailua silmälläpitäen. Tai sitten matalamman moraalin terveystalon johtajana haalisin kaikki korkean pisteytyksen potilaat, joista olisin laskenut saavani eniten rahaa, ja sitten jättäisin heidän hoitonsa retuperälle. Tämänhän on huomannut jo lääketieteen emeritusprofessori Martti Kekomäkikin Duodecimin artikkelissaan: ”Jos Suomen historiasta halutaan etsiä vastinetta kapitaatiokorvaukselle, on vaivaishoidon soveltama huutolaisjärjestelmä osuva esimerkki: mitä vähemmän syötit huutolaispoikaa, sen enemmän jäi taskuusi rahaa hänen huolenpidostaan.” Ja nämä kaltoinkohdellut potilaathan voivat sitten äänestää jaloillaan naapurikuntaan tai kauemmas, jos hoito ei miellytä. Jos menettäisin asemani, voivottelisin sitä Bahamalla siihen asti, kunnes saisin uuden terveystalon pystyyn.

Pitäiskö työttömälle maksaa vähän enemmän, jottei tämä esimerkiksi valehtelisi? Jotta heillä olisi enemmän insentiiviä olla tekemättä eettisesti arveluuttavia tekoja? Ei, heitä rangaistaan sellaisesta. Yhtähyvin potilaita kalleuden mukaan valikoivia terveystaloja voisi rangaista. Paitsi ettei voi, ne toimivat alalla, jolla on oltava kyky jatkaa toimintansa ja selkeä kriisivalmius. Terveystaloja ei voi noin vain ajaa konkurssiin, varsinkin, jos kyse on vain muutamasta jättiyrityksestä, joiden kaatuminen vaarantaisi koko kansallisen terveydenhuollon.

Tällaisesta ”yksityistämisestä”, eli verovaroin kustannetusta, mutta yksityisesti hallinnoidusta ja voitot kotiuttavasta toiminnasta ovat varoittavan esimerkkinä rapakon takana suosituksi tuleet nk ”charter”-koulut. Vaikka moni niistä on toiminut moitteettomasti ja hyvin tuloksin, on sekaan mahtunut lukuisia, jotka ovat vain haalineet saatavilla olevat verodollarit, menneet siitä missä aita on matalin ja sitten ajaneet itsensä konkurssiin jättäen oppilaat kesken kauden ilman minkäänlaista opinahjoa. Tässä taitaa olla se suurin insentiivi yksityisille toimijoille tunkea Suomen julkisen sektorin ”alihankkijaksi”, rahaa tulee varmasti ja jos mokaa, niin konkurssiin ei oikein voi joutua, tai ainakin se on kovin vaikeata, sillä jo Suomen perustuslaki takaa terveydenhoidon kaikille kansalaisille.

Lopuksi tulisi ottaa huomioon, että Suomessa, tosin vapaaehtoisesti, lääkärit vannovat nk "lääkärinvalan", jossa sitoutuvat lääketieteen etiikkaan. Jo se vala velvoittaa toimimaan eettisesti ja oikeudenmukaisesti, ja tämä tarkoittaa siis sitä, "että kaikille ihmisille tulee taata yhtäläinen mahdollisuus saada tarvittavaa hoitoa ja koska olemassa olevat resurssit ovat välttämättä rajalliset, ne tulisi jakaa niitä tarvitsevien ihmisten kesken noudattaen oikeudenmukaisuuden periaatetta". Me siis nyt alamme pisteyttämään potilaita ja maksamme terveysfirmoille siitä, jotta ne noudattaisivat lääkärien etiikkaa.

Kaiken kaikkiaan ongelma on paljon syvempi ja jyrkästi poliittinen - mitkä yhteiskunnalliset palvelut kannattaa yksityistää ja mitkä ei. Olen aina ollut sitä mieltä, että miltei kaikki voi, kunhan tärkeimmille sektoreille jätetään ainakin yksi voittoatavoittelematon valtio-omisteinen toimija, joka pelastetaan kriisin sattuessa veronmaksajien varoilla, ja muut toimijat ovat aidosti yksityisiä, eli eivät tarvitse rahaa yhteiskunnalta. Joku voi sanoa, että se vääristäisi kilpailua, sellainen turvaverkko, mutta sellainen turvaverkko on jo olemassa yksityisen sektorin "liian isoja kaatumaan" yrityksille ja julkisella puolella strategisesti tärkeillä aloilla, kuten energiantuotannossa ja poliisin ja palolaitoksen kohdalla, joten on vain järkevää, että se turvaverkko asetellaan sellaisten yritysten alle, jotka tuottavat yleistä hyötyä ja joista kansalaiset ovat suoraan vastuussa ja jota he omistajina valvovat. Se ei ole täydellinen malli, tulevaisuutta on vaikeata ennustaa, myös valtion yhtiön johdossa voi olla kaikenmaailman huijareita. Mutta yhden valtio-omisteisen yrityksen valvominen luulisi olevan helpompaa kuin kokonaisen sektorin. Yksityisellä sektorilla voivat sitten pelata pelejään markkinoitten näkymättömän käden hellässä hoivassa ilman sosialismin turvaverkkojen vääristävää pelkoa.

Terveydenhoidon yksi kansallinen päämäärä on myös yleisen terveyden parantaminen, joka johtaisi siis pienempään terveydenhoidon tarpeeseen. En oikein näe kasvua sellaisilla aloilla, joilla tämä onnistuu, eli ei ole voittoa ja kasvua tavoittelevan terveysalan yrityksen edun mukaista parantaa kansalaisten yleistä terveydentasoa. Sama ongelma on kaikilla aloilla, jota tähtäävät jonkin ongelman hävittämiseen. Esimerkiksi alkoholin ja rahapelien ongelmakäyttäjät muodostavat alan yritysten tuloista suhteettoman suuren osan ja sellaisina ovat elintärkeitä ”tulonlähteinä”. Mikään ei estä pitkäaikaissairaita ja vanhuksia muodostumasta tällaisiksi sammoiksi yksityisille terveysjäteille, ei edes tämä kovin kehuttu kapitaatio.

Joku toinen taas voi sanoa, että sellaistahan tässä juuri rakennellaan, että on yksityisiä ja julkisia toimijoita samalla sektorilla. Jos ne ”yksityiset” terveysfirmat eivät saisi verovaroista suurinta tai edes merkittävää osaa tuloistaan, voisin niitä ehkä yksityisiksi kutsua. Eli ongelma on siinä, että terveydenhoito tullaan "yksityisissäkin" keskuksissa kustantamaan verovaroin, eli verovaroin kustannetaan terveysyrityksen toimintaa, jonka ensisijainen päämäärä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen, ei parantaa sairaita. Myös julkisen terveydenhuollon lähes tahallinen alasajo on luonut tilanteen, jossa yksityisen sektorin lääkäripalveluja suositaan. Tätäkin prosessia voi hieman miettiä, että miksi niin on tehty, kenen etua sillä on palveltu.

"Mutta onhan niitä täysin yksityisiä sairaaloita ja lääkäreitä, vieläpä maailman huippuja, jotka toimivat ilman yhteiskunnan tukea!" Nimenomaan ja se on aivan oikein, että on. Mutta toistan: sotessa ei ole sellaisista terveyspalveluista kyse, noiden aidosti yksityisten sairaaloiden ja lääkäreiden ei tarvitse pisteyttää potilaitaan, ainoastaan laskuttaa ja mojovasti sittenkin.

Sotessa on kyse verovarojen siirrosta yksityisten yritysten taseeseen, yksityisen sektorin subventiosta. Terveyspalveluita ei varsinaisesti yksityistetä, ne maksetaan yhä verovaroin, mutta niiden hallinnointi ja voitot yksityistetään. Enkä ymmärrä, mitä siitä on hyötyä, jos siten vaarannetaan toiminnan eettisyys voitontekemisen kustannuksella, varsinkin alalla, jossa se eettisyys on ensiarvoisen tärkeätä? Tai siis ymmärrän, että siitä on hyötyä noiden yritysten osakkeenomistajille.

On monia aloja, joilla valtion kontrollia ja byrokratiaa voisi vähentää, mutta tässä sotessa kyse on siitä, että julkinen kontrolli ja byrokratia siirretään yksityisiin käsiin ja niitä ei siis poisteta tai edes vähennetä, vaan jopa lisätään - potilas muuttuu omistaja-asiakkaasta pisteytettäväksi tuotteeksi, joka vieläpä maksaa koko viulun. Kun vielä koko sote-sopan keittely tuntuisi olevan leikkikoululaisten käsissä, niin mitä siitä voi oikein edes tulla? Ja tällaisen uskotaan sitten tehostavan ja parantavan palveluja demokratian ja avoimen yhteiskunnan arvojen mukaisesti, vaikka sitten perustuslain mukaiset palvelut vaarantaen, lääkärinvalat sivuuttaen ja yhteiskunnan yleiset eettiset periaatteet hinnoitellen.

Soten liha ja veri! Halleluja, sokeat oppii näkemään ja rammat kävelemään!

Jos tekstistä ottaa pois anakronismit, niin se kävisi runkona Akateemisen Karjala Seuran vuosijuhlan puheeseen 1930-luvulla, mutta ottaessaan historiallisen, sub specii aeterni-näkökulman hän lisää soppaan omaa historiantulkintaansa: tämä historia oli näin, koska tämä päätelmä todistaa sen. Pyrin sivuuttamaan Ehrnroothin tulkinnan sisällissodan syistä, sen kulusta ja seurauksista niiltä osin kuin on mahdollista ilman, että kolumnin karikot tulevat silti selkeästi näkyviin.

Jari Ehrnrooth: ”Muistan tarkalleen sen päivän, jona aloin arvostaa Mauno Koivistoa. Hän oli antanut 80-vuotishaastattelun ja arvioi siinä, että jos punaiset olisivat voittaneet vuonna 1918, Suomesta olisi tullut osa Neuvostoliittoa. --- Se oli selväjärkinen lausunto, josta seuraa loogisesti, että alkuperäistä nimeään nyt arkaileva kapinankukistussota oli kuin olikin kansallisen itsenäistymisemme ja yhteiskunnallisen vapautemme turvannut vapaussota.”

Ottamatta kantaa Ehrnroothin puutteelliseen logiikan ymmärrykseen, niin mietittäänpä tätä ilmaisua Vapaussota. Sisällissota siis päättyi siihen, että vieraan vallan armeija marssi pääkaupungin läpi voitonparaatissa. Sitä ei tapahtunut edes hävityn Jatkosodan jälkeen. Vapaussodan voiton hinta oli kova, se johti yhteisrintamaan Hitlerin Saksan kanssa. Edustiko monenkirjava valkoisten armeija sitten liberalismia? Mutta minulle on kyllä aivan sama, mitä nimeä Suomen sisällissodasta kukin käyttää, enemmän se kertoo lausujastaan kuin siitä sodasta. Itseasiassa uskon, että jos punaiset olisivat voittaneet, sotaa olisi kutsuttu virallisessa Puna-Suomessakin Vapaussodaksi. Ja Ehrnrooth olisi siitä nimestä varmasti näreissään.

Olisiko Suomesta tullut osa Neuvostoliittoa, jos 1918 olisi käynyt toisin? Fifti-sixti. SKDL oli suurimpana puolueena eduskunnassa 1946-48 ja 1958-62, mutta Suomesta ei tullut kansandemokratiaa. Jos olisikin tullut, niin nyt ainakin olisimme jo Natossa ja uskoisin Jari Ehrnroothinkin olevan yhteiskunnallisesti merkittävämmässä asemassa kuin nyt. (Tuossa ihan mielenkiinnosta kokeilin Ehrnroothin metodia ja vetelin mutu-pohjalta historiallista analyysia siitä, mitä olisi voinut tapahtua - joten se olisi tapahtunut. Tämähän on kätevä tapa luodata historiaa!)

”Karl Marxin sosialismi lähtee siitä, että olemassaolo määrää tietoisuutta ja siksi olosuhteet tasaamalla voidaan taata sama hyvinvointi kaikille. Lopputuloksena on kaikkitietävä ja elämää standardoiva valtio, jota ihmiset palvelevat mykkien rakenteiden tahdottomina tulkkeina.”

Esittäessään tulkintaansa marxilaisesta sosialismista ja sen historiallisesta dialektismista Ehrnrooth viittaa Neuvostoliittoon (ja Kiinaan), joka oli siis nimellisesti marxilaisen sosialismin parannellun muodon eli marxistis-leninistinen yhteiskunta, mutta hän ei viittaa mihinkään Marxin filosofian lauseeseen. Hän itse toki nojaa Hegeliin ja Marxiin nähdessään historian loogisena välttämättömyytenä, mutta vain niiltä osin, joilta se häntä itseään miellyttää.

Ongelma on siinä, että Neuvostoliitossa ei varsinaista marxismia oikeastaan koskaan otettu käyttöön. Ensinnäkin Leninin siihen tekemät muutokset olivat melkoisen rajuja, keskushallinto ja puolue-eliitti tuotiin takaisin, vaikka marxismi nousi juuri niitä vastaan, ja oppositiota alettiin vainota, vaikka Marx ja Engels molemmat uskoivat sosialismin saavuttavan ja pitävän valta-asemansa avoimen demokraattisin keinoin ja opposition, vaikkakin heikon ja olemattoman, säilyttäen, ja sitten tapahtui siirtymä lopullisesti totalitarismiin Stalinin aikakaudella, jolloin selkein kommunismista irtaantuminen tapahtui tietenkin kommunistien vainoissa ja heidän massateloituksissaan. Neuvostoliitossa kommunisteja teloitettiin paljon enemmän kuin Suomessa punavankeja. Stalin siis puhdisti niin oikean kuin vasemmankin laidan vastustajistaan. Ehrnrooth kutsuu tätä varmaankin ei vääryydeksi, vaan ”neutraalisti tarkasteltuna vallan vakiinnuttamiseksi kovin keinoin”, kuten suomalaisten punavankien massateloitusten kohdalla.

Itse ainakin koen, että viimeistään stalinismi erosi marxilaisuudesta niin paljon, ettei enää voi edes sosialismista puhua. Emme me usko, että DDR:kään oli demokraattinen yhteiskunta vaikka se niin jopa nimessään julisti, miksi uskoisimme sen siis Neuvostoliitonkaan kohdalla? Siksi koska laittavat Marxin ja Engelsin kuvat näkyviin paikkoihin ja nimeävät itsensä sosialistiksi? Sekö on se todiste? Pääomaa ei aiottu edes kääntää venäjäksi, mutta sitten ajattelivat sen olevan niin vaikeaselkoinen, ettei perusiivana ymmärtäisi siitä kuitekaan mitään, eikä huomaisi, että ollaan hieman eri tiellä. Hyvin vertautuu katoliseen kirkkoon ja Raamattuun, joka tarkoituksella peiteltiin latinankielellä, etteivät tavalliset kristityt voineet lukea, mitä se Jeesus oikeasti opetti, piti vain ”uskoa kuten kirkko uskoo”. Ehrnrooth ja kaltaisensa pitävät yhä meteliä tästä Marxin ja erilaisten nimellisesti marxilaisten totalitarismien yhteydestä, koska ehkäpä pelkäävät ihmisten oikeasti ottavan selvää, mitä se partasuinen saksalaisekonomi oikein lausui. (Ja sanottakoon nyt, etten ole marxisti, vaikka pidänkin hänen kapitalismin kritiikkiään suht kuranttina, en jaa hänen tulevaisuuden visiotaan kovinkaan realistisena.)

”Liberalismi lähtee siitä, että tietoisuus on vapaata ja siksi yksilö omistaa itsensä ja elämänsä ja määrää sitä tahtonsa mukaan. Lopputuloksena on vapauden ja valistuksen yhteiskunta, jossa yksilöt kunnioittavat toistensa valintoja noudattamalla velvollisuusetiikkaa, joka takaa keskinäisen vapauden ehdot.”

Tässä Ehrnrooth esittelee filosofiaansa, ja siihen ei oikein muuta voi sanoa, kuin että olen eri mieltä. Liberalismi voi johtaa vapauden ja valistuksen yhteiskuntaan. Ja se voi olla johtamatta siihen. Siinä ei ole mitään historiallista hegeliläistä tai muutakaan determinismiä – haiskahtaa siis hieman jopa marxilaiselta dialektiikalta! Kutsumme usein liberalismin edustajiksi myös sellaisia filosofeja ja ajattelijoita, jotka omistivat orjia ja argumentoivat orjuuden puolesta. Minua sellainen semantiikka ei haittaa, kyseessä oli eksklusiivinen liberalismi, vapaudesta tietylle ryhmälle, aivan kuten antiikin Ateenaa kutsuttiin demokraattiseksi, vaikka äänestää sai vain vapaat miehet yhteiskunnan enemmistön ollessa naisia ja orjia.

Eräs pitkän linjan EU-virkamies sanoi minulle kerran, että ”oli systeemin nimi mikä tahansa, hyvin menee, jos olet huipulla”. Tämä on se totuus, sen systeemin nimeksi voi ottaa minkä tahansa sen hetken suositun ismin ja ratsastaa sillä vallan huipulle. Ja olla vapaampi ja tasa-arvoisempi kuin muut. Hinnan heidän vapauksilleen ja oikeuksilleen maksaa aina joku muu. Vastuuta jaetaan aloittaen alhaalta, alkaen ensimmäisestä “vapaamatkustajasta”, ensimmäisestä työttömästä ja köyhästä, palkintojen jako alkaa aina ylimmältä portaata.  Hän ja kaltaisensa unohtavat, ketkä ovat maailman historian sivu niitä voittoja ja suuromaisuuksiakin suojelleet, kaikenmaailman köyhät ja “vapaamatkustajat”.

Tällaista vapautta Ehrnroothkin kannattaa, hänelle ei tuota vaikeuksia tarkastella mielipteensä vuoksi vangittuja ja murhattuja neuraalisti, vapauden ihanteet ja niiden aiheuttaman ylevöittävän tunnetilan sivuuttaen – joskus joukkomurha on kuin onkin tehokasta vapauden tavoittelua. Samoin voi sanoa entisen itäblokin maista, että niissä vallitsi eksklusiivinen sosialismi, eliitistä pidettiin huolta, se oli myös suhteellisen vapaa.

”Näitä kahta lähtökohtaa ei voi sovittaa yhteen ja siksi sosialismin ja liberalismin liitto on mahdoton. Ennen pitkää toisen on väistyttävä.”

Sosialismin ja liberalismin ihanteet ovat yhteensovitettavissa. Oikeudenmukaisuus ja vapaus. Ne ovat itseasiassa toisissaan kiinni. Ei voi olla toista ilman toista. Vapauden mukana tulee aina vastuu. Vastuuta mitataan ainoastaan oikeudenmukaisuudella. Oikeuden on oltava sama kaikille, eli tasa-arvoinen. Neuvostoliitossa pyrittiin nostamaan oikeudenmukaisuus ylimmäksi vapauden kustannuksella, USA:ssa toimitaan päinvastoin. Kummankin ylevät tavoitteet ovat epäonnistuneet surkeasti. Ihmiskunta ei ole vapaa, niin kauan kuin on yksikin orja maailmassa, se ei ole oikeudenmukainen, niin kauan kuin tasa-arvo ei toteudu.

”On loogista jos historian tässä vaiheessa aletaan korkeasti koulutetun keskiluokan piirissä nähdä vapaamatkustus ja toisten kustannuksella eläminen rakenteelliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, josta on päästävä eroon.”

On selkeätä, ettei Ehrnrooth puhu kaikkien ihmisten, eikä edes kaikkien suomalaisten, vaan korkeastikoulutettujen suomalaisten puolesta, luokkayhteiskunnan puolesta. Hän on uusliberlismin joutsenlaulu, uskoakseni jo mennen ajan haamuja. Hänen siipensä katkeavat siihen oikeistoradikalismin pyörremyrskyyn, jota hän itse on hyödyllisenä hölmönä ollut liikkelle laittamassa. Hän on uudestisyntynyt chamberlain, joka tekee liiton menneiden haamujen kanssa torjuakseen toisia haamuja ja heiluttaa paperia kädessään ja julistaa voitonriemuisena ”rauha meidän aikanamme!”

Vapaus, jota Ehrnrooth esittää, ei ole ainoastaan ristiriidassa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kanssa, vaan myös demokratian. Ehkä Ernrooth hakee demokratian tulkintansa DDR:stä ja sen nimellisestä ”demokratiasta”, en tiedä. Demokratiassahan vähemmistön edustajat joutuvat, käyttääkseni enrtoothilaista retoriikkaa, “enemmistön diktatuurin riistämäksi”. Hän ei huomaa, että hän antaa tämän yksilön vapaudenkin ihanteen muuttua neutraalisti tarkasteltavaksi pakkokeinoksi, jos kyseessä on hänen kanssaan erimieliset kansanosat.

Josta pääsemmekin takaisin Ehrnroothin paljastavimpaan ja vaarallisimpaan kommenttin, johon olen tässä viittaillut jo monta kertaa. Massamurhiin voi suhtautua neutraalin tyynesti, jopa rationaalisesti.

”Se mikä yleisinhimillisessä jälkikäteismoralisoinnissa vaikuttaa pahuudelta, paljastuu neutraalissa analyysissa vallan vakiinnuttamiseksi kovin menetelmin. Sotilaallisesti katsoen kapinallisten ammuttaminen ja kannattajien vangitseminen on toimenpide, joka eliminoi uuden aseellisen konfliktin mahdollisuuden. --- Ei siis ole mitään poikkeuksellista siinä, että Suomessa voittanut valkoinen valta varmisti turvallisuustilanteen kovilla rangaistustoimilla. Ne myös tehosivat lannistaessaan punakaartilaisen ääriliikkeen ja sen kannattajat. --- Tunnepolitiikan kannalta voidaan todeta, että rangaistustoimien pelotevaikutus eliminoi arkaaisen vihan rohkaisevan vaikutuksen vallankumoushaikailuja elättelevissä proletaarisissa mielenmaisemissa. Vallankumouksen jatkaminen, johon Venäjälle paenneet Yrjö Sirolan ja Otto Ville Kuusisen kaltaiset kommunistit pyrkivät, jäi Suomessa vaille vastakaikua.”

Näin Ehrnrooth nojaa yksilön vapauteen, näin hän on yksilön vapauden puolustaja. Proletaari on paha vihassaan, työväenliikkeellä on moraalinen vastuu sodan uhreista, jopa valkoisten suorittamista kostomurhista, joita voi katsella neutraalisti!? Massamurhat olivat tehokkaita?! Tämänkaltainen asenne on juuri se murhan oikeutuksen asenne, joka johti myös punaterroriin, Stalinin miljooniin uhreihin, Hitlerin Saksan keskitysleireihin ja lukuisiin muihin historian ja nykyhetken hirmutekoihin. Ehrnrooth ei eroa stallareista, jotka neutraalisti suhtautuivat Stalinin terroriin historiallisesti tehokkaana pakkokeinona. ”Yksi kuollut on tragedia, miljoona kuollutta on tilasto.”

Tämä asenne löytyy niin oikealta kuin vasemmaltakin, niin ylhäältä kuin alhaaltakin. Ehrnrooth ei tajua tai on tahallaan ymmärtämätön siitä, että jokaista massamurhaa on perusteltu neutraalisti ja rationaalisesti, ja hänen kaltaisensa ovat näissä karkeloissa olleet aina mukana. ”Juutalaisten puhdistaminen on hygieeninen toimenpide, emme voi antaa tunteillemme tässä valtaa”, ”jos emme likvidoi kapitalisteja, he vaarantavat valta-asemamme”, ”jos emme likvidoi kommunisteja, he vaarantavat valta-asemamme” jne. Yhtälailla on tuomittava vuoden 1918 punaisen terrorin murhat, vaikka ehkä niitäkin voi tarkastella ”neutraalisti”, talonpoikain ja herrain valtapelin siirtoina, ”jos emme olisi tehneet näin, olisi voinut tapahtua noin”. Mutta historiapa ei tuomitse sen mukaan, mitä olisi voinut tapahtua, vaan mitä tapahtui.

Murhasta on kertakaikkisesti kieltäydyttävä, niin menneiden murhien kuin tulevienkin, niitä ei missään tapauksessa tule rationalisoida, tai samalla rationalisoi itsensäkin lahtipenkkiin – jos murha voi olla oikein ja perusteltu, niin kuka tahansa voidaan murhata oikein ja perustellusti. Murhalle on sanottava ei. Se vaatii rohkeutta jopa tänä päivänä, sillä yhä ”konekiväärin käyttöä on helpompi opettaa kuin hyveitä”. Jos emme kieltäydy murhasta, niin ihmiskunta on vain oikeudettomien pyöveleitten johtama orjajoukko, irvikuva niistä ihanteista, joita se sanoo edustavansa.

”Rauhankyyhkyt eivät laskeudu hirsipuihin.” - Albert Camus

(lisätty 9.4. HS:n artikkeli vastaa (?) epäsuorasti Ehrnroothille...)

Otan esimerkiksi vain yhden hänen väitteistään, jokaisen voi käydä läpi miltei samalla ajatuksella: "Dominointi antaa suuren hetkellisen tyydytyksen, siksi ihmiset harrastavat sitä jatkuvasti." Väite ja selitys. Mutta antaako dominointi "suuren hetkellisen tyydytyksen", mitä se edes merkitsee? Harrastavatko ihmiset sitä jatkuvasti? Mihin tämän väitteen ja sen selityksen totuus edes perustuu? Siihenkö, että sen lausuu psykologi? Empiiriseen tutkimukseenko – miten tunteita tutkitaan empiirisesti? Siihenkö, että se tuntuu totuudelta? Hän liikkuu myös yksityisen ja yleisen välillä sujuvasti, mutta virheellisesti. Millloin radikaalit eivät puhu koko ryhmän puolesta, vaatiessaan toisenlaista kielenkäyttöä, ja toisaalla he tekevät niin, opettaessaan historiaa. Onko historianopetus miesvihamielistä, jos se opettaa, että historia on suurelta osin miesten muovaamaa, niin hyvässä kuin pahassa? Jos markkinat todella määräävät, mitä yksilöllä on siihen sanomista, markkinathan ovat kollektivismin eräs ilmentymä? Ja jos naiset todella määräävät markkinoita 80%, niin eikö ole aivan sama, mitä miehet päättävät tai valitsevat, onko tästä tosiseikasta valittaminen lumihiutaleen sulamiskipuja? Argumenttiensa ja näkemystensä väärinkäytöstä hän ei edes ole tietoinen!? Jne. Petersonin argumentointi on täynnä reikiä ja ristiriitaisuuksia, sen havaitakseen ei tarvitse olla akateemikko ja toisaalta akateemikkokin voi sulkea silmänsä noilta puutteilta. Se on psykologiaa, ei maailman tosilause.

Jos nämä Petersonin mielipiteet tuntuvat totuuksilta, niin koko tarinointinsa saattaa myös sitten tuntua "mestarilliselta argumentoinnilta". Peterson viljelee tulkinnanvaraisia ilmaisuja ja sitten käy ylimieliseksi, kun niitä ilmaisuja pyritään tulkitsemaan. Se toki antaa myös mahdollisuuden suhtautua opponenttiin hieman alentuvasti, joka on myöskin omiaan saamaan lujaa yhteenkuuluvuuden tunnetta heidän joukossaan, jotka ovat samaa mieltä lausutuista "totuuksista". Toki on hämmentävää, että selkeästi ryhmäänsä voimaannettuaan hän kuitenkin selväsanaisesti kritisoi ryhmäidentiteettiä ja identiteettipolitiikkaa. Mikä tahansa määrittelee joukon. Individualistitkin muodostavat ryhmän. Konformistisuus on uusindividualismin trendikkyyttä. (Siinäpä petersonilainen lause! Ja ihan totta. En sano mitään, ainoastaan havainnoin. Lukko kii, kauppa kii, ei voi enää perua!)

Mutta kyllähän someen kaikenlaista mahtuu, niin alt-rightia kuin leftiäkin, niin militantteja feministejä kuin militantteja maskulinistejakin, ja heidänkin taustallaan oleva aktivisimi voi johtaa miljoonien ihmisten kuolemaan. Kuvaavaa on kuitenkin se, että hänen seuraajansa suhtutuvat häneen kuin Mestariin, pelastavaan enkeliin. Aikamme on kypsä tällaisille keppostelijoille ja profeetoille. Tämänkaltainen filosofia ja elämänopin levittäminen on tuttua kautta historian ja sen on mielestäni parhaiten formuloinut B. Russell kirjassaan Filosofiaa jokamiehelle:

”[Tämä] tarkoitukseton eteenpäinmeno ja takaisinpaluu - kaikki mitä tieteellä on esitettävänä - ei ole kuitenkaan tyydyttänyt filosofeja. He ovat väittäneet keksineensä kehityksen kaavan, joka osoittaa, että maailma on vähitellen muuttumassa heidän mielensä mukaiseksi. Tämänlaatuisen filosofian resepti on yksinkertainen. Ensinnä filosofi tutkii, mitkä nykymaailman seikat tuottavat hänelle eniten mielihyvää ja mitä eniten mielipahaa. Valikoituaan sen jälkee huolellisesti tosiasioita hän vakuuttaa itselleen, että maailmankaikkeus on yleisen lain alainen ja tämä laki johtaa maailmantapahtumista siihen suuntaan, että hänelle mieluisat asiat lisääntyvät ja vastenmieliset vähenevät. Kun hän on formuloinut tämän keksimänsä kehityksen lain, hän kääntyy yleisön puoleen ja julistaa: "Sallimus on määrännyt, että maailman täytyy kehittyä siten kuin minä olen sanonut. Ne jotka tahtovat olla voittavalla puolella eivätkä halua ryhtyä hyödyttömään sotaan väistämättömyyttä vastaan, liittyvät minun kannattajiini.” Ketkä tällöin väittävät vastaan, heidät tuomitaan epäfilosofisiksi, epätieteellisiksi ja ajastaan jälkeenjääneiksi. He taas, jotka ovat yhtä mieltä hänen kanssaan, tuntevat itsensä voitonvarmoiksi, koska maailmankaikkeus on heidän puolellaan. Voittava puoli esiintyy samalla myös hyveen kannattajana - syistä, jotka jäävät jokseenkin epäselviksi. “

Ja jos katsotaan tuon linkatun haastattelun "I gotcha!" hetkeä, jolloin Newman putoaa ja sekoaa sanoissaan, niin kyseessä on toimittajan oma moka, hän on valmistautumaton ja antaa tunteittensa viedä. Siis toimittaja mokaa, Peterson ei "voita". Esimerkiksi Newman sanoo, että "radikaalifeminstit toivovat palkkaeron poistamista", vaikka sitä ymmärtääkseni toivovat kaikki feministit. On ero siinä, tekeekö pelaaja maalin vai päästääkö maalivahti kiekon sisään. Hänen argumentaationsa on heikkoa, siinä missä Petersonin huttua. Peterson ei varmaankaan uskonu onneaan siitä, että Newman sählää noinkin pahasti.

Ja siis se "gotcha" kohta. Newman tiedustelee Petersonilta, etteikö häntä huoleta ottaa riskiä ja loukata jotakuta käyttämällään kielellä, niin Peterson kysyy eikö Newman itse ota riskiä siitä, että hän loukkaa Petersonia, ikään kuin analogisena se, että yksi ryhmä vaatii kutsumaan itseään tietyillä sanoilla, koska muut ovat heistä loukkaavia. Mutta. Kyseinen ryhmä on ilmoittanut, että se kokee tietynlaisen kielenkäytön loukkaavaksi, eli kyseessä ei ole enää "riskin otto", vaan tietonen loukaus, jos siis toiveen tiedostaen yhä tekee niin. Jos emme tiedä, otamme riskin. Jos tiedämme, emme ota riskiä. Ihmisiä loukkaavat eri asiat. Helvetin simppeliä. Newman jopa saa tämän sanotuksi, mutta moka oli siis häen alkuperäisessä kysymyksessään olleen sovittelevassa ”riski”-ilmaisussa. Ja tätä sitten paukutetaan ympäri nettiä ikään kuin voitonmerkkinä, "mimmillä meni jauhot suuhun"!? En voi käsittää. Vähän kuin iloitsisi sitä, että ”Peterson vei sokealta lapselta tikkarin - mestarillisella sorminäppäryydellä”!

Peterson on uuden ajan profeetta eli elämänohjeita tarjoileva "mestari", kulttihenkilö, guru, jolla on tohtorin arvo. Hän on hämmentävän kuuluisa ja viitattu ottaen huomioon hänen viestinsä sisällöttömyyden ja toisaalta sen sisällöttömyyden vanhakantaisuuden. Ehkä hän on taitava agitoinnissaan siten, että tietynlaisilla maailmakuvilla, sellaisilla jotka on jätetty nykyaikana oman onnensa nojaan, varustautunut ihminen saa niistä itselleen voimaa, löytää niille sanoille merkityksen. Peterson näennäisesti rationalisoi eräänlaisen konservatiivisen maailmankuvan, hän saa tietyt menneiden aikojen perusarvot tuntumaan tosilauseilta. Mutta ne eivät ole sen enempää tosilauseita kuin tulevaisuutta projisoivat progressiivisetkaan visiot, joita vastaan Peterson selkeästi hyökkää. Siinä on hänen toinen vahvuutensa – on selvää, mitä hän vastustaa.

Mutta mielestäni hän ei ole mitenkään taitava tempussaan, ehkä hän on vilpitön, eikä kyse edes ole tempusta, se voisi olla se tekijä, joka ratkaisee. Tuomitessaan postmodernismin hän on mielestäni oikeassa, mutta hän ei siirry meta- tai uusmodernismiin (koska kokee niiden olevan jo postmarxilaisuuden pilaamia?) vaan regressoituu takaisin postmodernismia edeltävään kauteen, esimerkiksi samoin kuin Trump tai Putin. Hän ei propagoi vaan agitoi tosissaan. Argumentointi on huttua, kylläkin, mutta se ei tunnu menoa haittaavan.

Eikä Stiller ole yksin vakavine pohdiskeluineen. Itse en oikein edes ymmärrä moisten kysymysten merkityssisältöä. Ehkäpä juuri ”synkkyyden kulttuuri” tekee suomalaiset onnellisiksi? Kaikkein synkimmät hirttävät itsensä pois tilastoista? I kid, I kid. Pitääkö jonkin barometrin tulos “hyväksyä”? Mitä tässä edes tarkoitetaan sillä ”hyväksymisellä”? Että se tulos on ylipäätään saatu? Onko se tahallisesti valheellinen? Koska se ei vastaa omaa näkemystä, sen voi jättää siksi ”hyväksymättä”? Noh, eiköhän ainakin Stiller ole tässä hieman kieli poskessa liikkeellä, joten tämänkaltainen retorinen kikkailu sallittakoon. Joten vastaan hänen kysymykseensä, kyllä, suomalaisten on nyt pakko olla onnellisia, vaikka sitten hampaat irvessä ja itku kurkussa!

Näin ulkosuomalaisena pieni huomio tästä ja sitä edeltäneestä "Suomi on maailman onnellisin maa" uutisoinnista. Vaikka onkin totta, että myös Suomessa joutuu maksamaan jotain koulunkäynnistä, otetaan opintolainaa, maksetaan lääkkeistä, on sitä-ja-tätä kauheata ja epäoikeudenmukkaista, niin tällaisten seikkojen esiintuominen tuon, vaikkakin hieman epämääräisen "onnellisuusbarometrin" julkaisun jälkeen, vaikuttaa muiden maiden kansalaisten silmissä lähinnä siltä, että lentokoneen ykkösluokasta tulee joku turistiluokkaan ja sanoo painokkaasti "tämä shamppanja ei ole riittävän viileää, vaikka niin brosyyrissä sanotaan ja luvataan!" Vaikka se skumppa olisikin lämmintä ja joutuisimmekin koulukirjoista maksamaan, niin siitä manitseminen saattaa tässä kontekstissa vaikuttaa toisista hieman hemmotellun kakaran kitinältä, vaikka suomalaiset (ja varmasti kaikki muutkin) ymmärtävät, ettei Suomi ole täydellinen ja että parantamisen varaa on.

Kakkossijastakin on tullut niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa olla äänestämättä suosikkiaan, jos tällä ei ole mahdollisuuksia. Kaikki psefologit ennustivat Sauli Niinistölle selvää voittoa, mutta monet rummuttivat Haaviston äänestämisen tärkeyttä, jottei Väyrynen saisi toiseksi eniten ääniä ja ehkäpä jopa jotenkin ujuttautuisi toiselle kierrokselle. Jossa kuitenkin häviäisi Niinistölle. Kuten jokainen ehdokkaista. Eli sellainen, joka ei äänestä ensimmäisellä kierroksella Haavistoa, syyllistyisi ääniä jakamalla siihen, että ”kakkossijalle” yltäisikin Väyrynen eikä Haavisto. Jakamalla viher-vasemmiston ääniä, sillä tuskin nämäkään haikailivat perussuomalaisten perään. Jopa totutusti vankka tilastojen ja todennäköisyyksien puolustaja Osmo Soininvaara loihesi lausumaan syitä, joiden perusteella toinen kierros on hyvinkin mahdollinen, vaikka tilastot kertoivat toisin.

Mutta miksi ihmeessä tulisi hätäillä siitä, kuka on ”kakkonen”? Tilastot, gallupit ja psefologian jumalta olivat jo puhuneet. Sauli Niinistö säilyttäisi asemansa Suomen tasavallan presidenttinä kaikissa mahdollisissa skenarioissa. Olivatko vaalit siis turhat? Lopputuloksen kannalta mitä ilmeisemmin tai ainakin ne olivat ennemminkin jo lausutun ”totuuden” sinetti. Osoitus siitä, että olemme demokratia ainakin näiltä osin, kansalla on yhä ”pyhä oikeus valita joku, jonka joku muu on jo valinnut ja usein ruhtinaallisesti palkinnut”, kuten Ambrose Biercen Saatanan Sanakirja asian ilmaisee. Mutta mieluummin kuin sanoisin, että tällaiset vaalit, varsinkin henkilövaalit, joissa vain yksi tulee valituksi, ovat turhia, niin esitän, että gallupit ja psefologien ennustukset jollakin tapaa kiellettäsiin joksikin aikaa ennen vaaleja. Tai ainakin niihin utlisi liittää varoituksia ja slevennykisä niiden suhteesta demokratiaan ja todellisuuteen.

Ymmärrän hyvin, että urheilussa ja siihen liittyvässä vedonlyönnissä, jonka piiristä parhaat psefologit tulevat, on tällaista pohdintaa ja todennäköisyyksien laskentaa, koska halutaan voittaa rahaa. Ja se raha otetaan usein heiltä, jotka lyövät vetoa tunteella, oman suosikkijoukkueensa puolesta. Vaaleissa tulisi aina äänestää omaa suosikkiaan, ei sitä, jolla on paremmat mahdollisuudet voittaa tai peräti ”varmoja voittajia”. Eikä sitä omaa suosikkiaan näe kyselyistä tai ennusteista, vaan asiasisällöistä, psefologia on täysin turhaa tässä mielessä. Gallupit ja psefologia auttavat ennenkaikkea heitä, jotka äänestävät rahalla, jotka haluavat tietää, keiden kampanjoihin kannattaa sijoittaa, heitä, jotka näkevät demokratian vain yhtenä osana liiketoimintaa, vedonlyöntinä kansanvaltaa vastaan.

Tuotannon tasolla saatamme antaa lahjamme käyttöön aloilla, joilla käytetään teollisesti tuotettua lihaa tai maitoa. Kokoamme elektroniikkaa, jonka raaka-aineiden hyödyntämisessä on myös aiheutettu kurjuutta ja kärsimystä, jopa sotia. Rakennamme ja sisustamme taloja yhdessä alipalkattujen siirtolaistyöntekijöiden kanssa edullisista epäselvissä olosuhteissa tuoteteuista elementeistä. Valmistamamme auto on säädetty siten, että sillä huijataan päästörajoituksia valvovia viranomaisia.

Palveluissa on paljon samaa, mutta siihen tulee lisäksi ongelma siitä, ettemme aina tiedä, keitä palvelemme, voimme epäsuorasti palvella vaikkapa naisten ahdistelijaa tai murhaajaa. Joskus tiedämme, että teemme mainoksia vaikkapa edellä mainitun kaltaiselle autojätille, joka on syyllistynyt massiiviseen petokseen. Voimme olla siviilipalveluksen eettisistä syistä valinneita, jotka nyt työskentelemme firmalle, joka lobbaa hävittäjälentokoneita ja tekee niille mainosvideoita. Voimme vastustaa turkistarhausta, mutta asiakkaamme haluaakin turkiksia kuvauksiinsa tai sisustaa niillä asuntoaan.

Kuluttajina teemme lukemattomia valintoja joka päivä, ostammeko luomua vai teollisesti tuotettua ruokaa, tuodaanko se kaukaa vai läheltä, missä ja miten käyttämämme vaatteet on valmistettu, lennämmekö kaukomaille vai menemmekö junalla lähelle lomailemaan, onko lomakohteemme sotilasdiktatuuri vai vapaa demokratia. Tietokoneemme ja älypuhelimemme ei ainoastaan aiheuta kärsimystä, murhia ja jopa sotia valmistumisprosessinsa vuoksi vaan myös niiden jätehuolto on useinmiten eettisesti kestämätöntä. Lempiartistimme voikin olla äärimielinen agitaattori ja suosikkijalkapalloilijamme veronkiertäjä, joka mainostaa yhtälailla veroja kiertävää ja työläisiään riistävää kansainvälistä vaatemerkkiä ja niin edelleen.

Kulutushyödykkeiden eettisiä tuotantoketjuja on lähes mahdotonta hallita, erilaisia sertifikaatteja ja merkintöjä on niin paljon, ettei edes niiden paikkansapitävyydestä voi tietää, ellei tosiaan ota itse selvää. Helpompaa ja yleensä ainoa mahdollisuus on luottaa tuoteselostukseen, ja siirtää siten vastuu toisaalle, tuotantoa vavoville viranomaisille. Tämä on toinen syy sille, miksi meistä halutaan mieluummin kuluttajia kuin osallistuvia aktiivisia kansalaisia.

Pääasiallisin syy lienee se, että näinä globalisaation aikoina olemme tajunneet viimein, että demokratian peruskivi, ”yksi ihminen, yksi ääni”, johtaa siihen, että me länsimaalaiset olemme maailman vähemmistö, mutta markkinoilla valtarakenteet muodostuvat siitä, kuinka paljon meillä on varaa kuluttaa – rikkaalla on enemmän ”ääniä” kuin köyhällä, markkinoilla me rikkaat voimme yhä käyttää suhteetonta valtaa. Voimme yhä matkustaa kaukomaille elääksemme kuin pohatat edes viikon pari. Voimme yhä ostaa uuden älypuhelimen joka vuosi. Voimme yhä vaihtaa vaatekertamme lähes kuukausittain. Voimme syödä edullista lihaa ja suklaata.

Pääsemmekin yhteiskuntamme merkittävimpään työkaluun. Rahaan. Se on tuikitarpeellinen vaihdantatalouden väline. Väline, jolla on itseisarvo, mutta jota ei oikeastaan ole edes olemassa kuin symbolinaan, käteisenä ja sinä äänenä, joka luottokortinlukija päästää. Raha on olemassa, koska uskomme ja luotamme siihen. Se ei enää ainoastaan suostu välineeksi, vaan haluaa monistaa itseään, siitä on tullut sen pääasiallisin arvo. Voittomarginaalin maksimoiminen, pääoman kasvattaminen vaikka sitten ”keinotekoisesti”, on ensisijainen päämäärä, joka peittää alleen hyödykkeiden ja palveluiden tuotantoprosessien muut vaiheet. Setelillä, joka on taskussani, on voitu tukea niin Maailman Luonnosuojelusäätiötä kuin maksaa lapsiprostituoiden parittajalle, sillä on voitu ostaa nälkäiselle ruokaa tai maksaa asekauppiaalle. Raha liikkuu, jos ei aina vapaasti, niin vastustamattomasti. Rahanpesusta, rikollisjärjestöjen taloudenpidosta ja lukuisista muista petoksista ja rikoksista huolimatta suuret finanssilaitokset jatkavat – ovat liian suuria kaatumaan saatika kaadettaviksi. Rahavirtojen valvonta olisi kuitenkin tehokkain tapa suitsia veronkiertoa, suurrikollisuutta ja jopa terrorismia, mutta siihen ei ryhdytä, koska ne rahavirrat ovat myös liian isoja kuivatettaviksi, koska niissä samoissa virroissa kulkeutuvat myös meidän ropomme.

Joten mikä neuvoksi, varsinkin meille tavallisille tallaajille, joilla ei ole edes vähäisimpiä mahdollisuuksia tutkia veroparatiiseja, globaaleja tuotantoketjuja ja logistiikkaa ja sen semmoisia seikkoja? Joilla ei ole yksinkertaisesti varaa ostaa kalliimpia, kestävämpiä ja usein terveellisempiä tuotteita ja palveluita? Jotka olemme suoraan tai epäsuorasti syyllisiä lukemattomiin vääryyksiin toimintamme ja valintojemme seurauksena? Miten torjumme tämän todellisuuden ja sen synnyttämän epätoivon?

Useinmiten muodostamamme maailmankuvamme tarjoaa meille eräänlaisen helpotuksen – aina löytyy jokin seikka, jota voimme kannattaa ja toisaalta jokin seikka, jota voimme vastustaa. Huomaamme, että on asioita, joista emme pidä, oli se sitten eläinrääkkäys tai tyylittömyys, feminismi tai sovinismi, demokratia tai fasismi ja niin edelleen. Edellä mainituista syistä, lähes mistä tahansa inhmillisestä toiminnasta voi löytää joko suoran tai epäsuoran linkin vääryyteen ja epäeettiseen toimintaan, joten ne voi sellaisiksi perustella, jopa siten että saa opponentin ainakin vaikuttamaan ristiriitaiselta. Me emme siis useinkaan puolusta tai vastusta yhtä ainoata asiaa, vaan asiarypästä, verkottuneen yhteiskunnan osia, jotka valikoimme mielivaltaisesti omien mieltymyksiemme mukaan.

Joten merkitsen seikkaa, jota vastustamme tässä A:ksi. Ja merkitsen kannattamani asian tässä B:ksi. Mutta pannahinen, sama menetelmä sopii myös seikkoihin joita kannatamme! Vaikka itse jätämme sujuvasti huomiotta B:n yhtäläiset ongelmat, joku toinen kiinnittääkin juuri niihin huomionsa. Ne voi aivan samalla tavalla kääntää nihkeiksi teoiksi ja haluiksi, koska minkä tahansa inhimillisen toiminnan voi liittää epäeettisyyteen. Eli vaikka minä kannatan tiettyjä asioita (B) ja vastustan toisia (A), joku voi tehdä täysin päinvastoin, koska harvat asiat ovat mustavalkoisia ja perusteemme ovat painotuksissa. Tämä on omiaan aiheuttamaan epämiellyttävää oloa, epävarmuutta oman maailmankuvan suhteen ja käsien hikoilua - kognitiivista dissonanssia. Ohitamme sen liian usein olankohautuksella ja miltei yhtä usein mielikuvalla toisella tavalla ajattelevasta, että tämä olisi yksinkertaisesti väärässä, tyhmä ja/tai ristiriitainen, luomme hänestä ehkä olkinuken, jossa liioittelemme hänen näkemyksiään tehden niistä karikatyyrin ”heittaajasta”, ”trollista”, ”kaiken vastustajasta” tai sitten spesifisemmin ”eläintenrääkkääjästä”, ”kukkahattutädistä”, ”kommarista” tai ”natsista”. Usein emme edes yksilöi häntä, joka on karvamme nostanut pystyyn, vaan luomme hänestä joukon, joka on epämääräinen ja siten helpompi syyttää yleisellä tasolla. ”Ne-ja-ne on sellaisia-ja-sellaisia” ja ”mikä niitä oikein vaivaa?” Harvoin kuitenkin hyväksymme, jos joku käyttää samaa metodia meihin, huomaamme heti olevamme yksilöitä, eikä jokin joukko edusta meitä ja maailmankuvaamme, varsinkaan jos se joukko herättää negatiivisia tunteita.

Parempi menetelmä olisi kysyä henkilöltä suoraan, että millä perustein tämä toinen on päätynyt näkemyksiinsä. Sillä toki on mahdollista, että hän on väärässä, tyhmä ja/tai ristiriitainen, mutta se harvoin tulee esiin muutamasta lauseesta, eikä ikinä vain yhdestä. Tämä menetelmä on vain koko ajan vaikeampi, helppo se ei ole koskaan ollutkaan, vaikka somen puolustajat pyrkivät korostamaan, että internet antaa mahdollisuuden erimielisten kommunikaatiolle, niin sitä tapahtuu yhä harvemmin ja kun se tapahtuu, niin se on enemmän sarja ohitsehuutelua ja erillisiä monologeja. Emme siis kysy suoraan, vaan menemme omaan yhteisöömme, kuplaamme, jossa moni jo valmiiksi ajattelee kuten minä, joilla on samat oletusarvot kuin minulla, joten saan heiltä helpotuksekseni samankaltaisia johtopäätelmiä ja ennakkoluuloja kuin minullakin on – olen siis normaali. Ja mitä luultavammin oikeassa. Ei ole mitään tarvetta kysyä siltä, joka esitti pöyristyttävän poikkeavan mielipiteen juuri tuolla toisaalla, saattaisin jopa joutua piinallisen pitkään ja perusteelliseen dialogiin asiasta, joka on minulle ja kanssani samaa mieltä oleville täysin selvä, enkä ole edes kovin tottunut käymään sellaisia keskusteluja, koska, noh, omassa kuplassani mielipiteitäni ei haasteta.

”Ken synnitön on heittäköön ensimmäisen kiven” sanoi se Nasaretin lotniekkakin. (Vanha karvainen kansa tietää, että ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.) Tämä tosin on ikävän tulkinnavarainen neuvo. Siinä, missä itse näen sen eräänlaisena muistutuksena siitä, ettei kukaan meistä ole synnitön, että olemme kaikki erehtyväisiä, niin auktoriteetti käyttää sitä myös hyväkseen vaientaakseen toisinajattelijoiden ja kriitikoiden äänen. Saatamme jopa kokea, että koska minä syön lihaa, en voi aktiivisesti vastustaa teollista lihantuotantoa, en voi kritisoida hiilipäästöjä, koska lennän vuosittain lomalle  tai koska minulla on uusi älypuhelin, en voi vastustaa lapsiorjien käyttöä. Tämän absoluuttisena ilmentymänä on joidenkin rikollisjoukkioiden intitiaatioriitti, jossa uuden jäsenen on murhattava joku ja siten hänen veriyhteytensä on ilmeinen, enää ei ole paluuta, olet yhtä ja samaa puuta.

Ei ole ristiriidatonta ihmistä. Kukaan ei ole viaton. Kaikki olemme erehtyväisiä. Mutta myös etuoikeutettuja. Sillä voimme sanoa "kyllä" tai "ei". Mutta se etuoikeus vaatii myös rohkeutta, rohkeutta olla yksilö, rohkeutta tunnustaa, että vaikkemme voikaan ratkaista kaikkia maailman ongelmia, se ei estä meitä yrittämästä ja aloittamasta jostain. Se, ettemme voi ratkaista kaikkia aiheuttamiamme ongelmia, ei voi johtaa siihen, ettei meidän tulisi edes yrittää ratkaista niistä joitain tai edes yhtä. Passiiviset olkienkohauttelijat antavat pois jopa tuon ainoan etuoikeutensa. ”Aktiivisille olkienkohauttelijoille” eli nihilisteille ihmiset ovat joko hyväksikäyttäjiä tai -käytettäviä, joille sopii nauraa ja virnistellä. On aivan sama mitä mieltä käsiensä levittelijät ovat lihansyönnistä, turkistarhauksesta, kapitalismista, sosialismista, kidutuksesta, sodista ja sen sellaisista asioista, jos he eivät tee asialle mitään, heidän mielipiteellään on vaikutusta vain ja ainoastaan heidän oman päänsä sisällä, pienen maailmansa sopukoissa. Alentuessaan vähättelemään ja pilkkaamaan muita heistä tulee myös henkisiä riistäjiämme.

Ensimmäinen lause on eettinen arvostelma. Se kertoo, mikä on väitteen esittäjän eettinen näkemys vapaudesta. Mutta se ei kerro fyysisestä maailmasta mitään, sillä vapaus on metafyysinen käsite – kaikki eettiset arvostelmat ovat luonteeltaan metafyysisiä ja yksilöpsykologiaan nojaavia. Toinen väite koskee makua, estetiikkaa, ja vain esittäjänsä suhteen, arvostelu on henkilökohtainen, myös psykologinen. Emme voi rationaalisesti sanoa, että ”mansikkahillo on hyvää, koska tuo henkilö pitää siitä”. Voimme toki pitää joidenkin ihmisten makua ja jopa eettisyyttä niin arvossa, että se antaa meille kimmokkeen ottaa asiasta selvää. Jos koemme nämä henkilöt tai ryhmät peräti auktoriteeteiksi, meillä voi olla kognitiivinen vinouma, joka saa meidät yhtymään heidän näkemyksiinsä huolimatta omasta kokemuksestamme, tämä voi toimia myös toisinpäin, uskomme että muut totta kai jakavat meidän näkemyksemme. Kolmas on väite, joka koskee minä- ja osittain myös maailmankuvaa, joka sisältää koko joukon sekä psykologisia asenteita että tosimaailman lauseita – ”puolustaessamme sitä, emme puolusta vain yhtä lausetta, vaan lauseiden rypästä” (L.W.).

Yksikään väitteistä ei ole objektiivinen ”maailman tosi lause”, niitä ei voi verifioida eikä falsifioida, kuten esimerkiksi ”vesi kiehuu 100 asteessa” tai ”huuhkajan latinankielinen nimi on bubo bubo”. Meidän tulee uskoa, että väitteiden esittäjällä on samanlainen semantiikka, mitä tulee jokaiseen käytettyyn ilmaisuun, sekä siihen, että väitteiden esittäjä puhuu totta. Toki voimme sanoa, että sehän on dialogin lähtökohta, että oletamme osallistujien olevan rehellisiä, mutta kovin usein käy niin, ettei implisiittisesti syntyneitä ennakkoluuloja saa karistetuksi sitten enää millään vakuuttelulla, implikaation poistavaa ”en tarkoittanut tuota” ei otetakaan enää huomioon rehellisenä korjauksena, vaan selityksenä, ”seivauksena”. (Lauseiden loogisuudella ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä, sillä yksittäinen looginen lause on merkityksetön kontradiktio tai tautologia – logiikka ei ota kantaa yksittäisen lauseen totuusarvoon.) Tekomme ovat tosiseikkoja, ne ovat tapahtuneet, eivätkä voi enää tapahtua toisin. Mutta jo niiden motiiveilla voi spekuloida.

”Autan ihmisiä, koska olen altruisti.” ”Autat ihmisiä, jotta saat hyvän olon itsellesi.” ”Hän auttoi minua tietämättään.”

Mikä siis neuvoksi, jos haluamme päätellä yksittäisistä luonnollisen kielen lauseista tai keskustelun pätkistä, millainen ihminen on ”ihmisenä”? Usein annamme jo ulkoisten, esteettisten seikkojen määritellä ihmisiä. Liitämme esteettisen eettiseen. Jos joku on resuisesti pukeutunut, likainen ja haisee, hän on varmaankin laitapuolen kulkija, joku jolla on vähän ihmisarvoa, jos ollenkaan. Jotkut tuntevat olonsa tyytyväisiksi vain ollessaan merkkivaatteiden ympäröimä. Jos kuuntelee tietynlaista musiikkia kuuluu joukkoon, on siksi “hyvä tyyppi”. Jos joku uskaltaa sanoa, ettei pidä kyseisestä musiikista, jotkut menettävät malttinsa ja kokevat kritiikin syytökseksi itseään ja ihmisarvoaan kohtaan. Negatiivinen arvostelma saatetaan kokea jopa oman itsensä korottamisena. “Kuka tuo oikein luulee olevansa!?” Törmäsin jälleen kerran tähän erään ystäväni arvosteltua kuuluisan suomalaisen koomikon standup-rutiinia. Hän sai niskaansa syytöksiä kateudesta, itsensä korottamisesta jalustalle, toisten päälle sylkemisestä ja ylipäätään siitä, että esitti negatiivista kritiikkiä. “En pidä siitä, kun ihmiset kertovat somessa mistä eivät pidä” oli eräskin kommentti yksinkertaistetussa itsensäkieltävässä muodossaan.

Kyseessä on normaali psykologinen reaktio. Oma maailmankuva koetaan uhatuksi, koska yksi, siis yksi sen osanen on asetettu kyseenalaiseksi jonkun, useinmiten puolituntemattoman henkilön toimesta. Somessa reaktio saa vielä joukkopsykologisia piirteitä, koska useinmiten dialogiin osallistuu nopeasti kahtiajakautunut joukko, hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta jotka tässä kohtaa ovat samaa mieltä asiasta, “se-ja- se on hyvä/huono”.

Mutta onko meillä mitään todellista syytä kokea, että esteettiset seikat määrittelisivät meitä ihmisinä? Tekeekö se, että pitää, tai ei pidä, jostakusta koomikosta, musiikkityylistä, elokuvasta, mansikkahillosta jne, meistä parempia tai huonompia ihmisinä? Ei tee. Mutta sen kaltaiset seikat luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta, sosiaalisia siteitä, ja ne ovat uhattuina. Monelle riittää se, että hänen kanssaan samaa mieltä on suurempi joukko, kun “erimielisiä”. ”Sehän tarkoittaa, että olen oikeassa! Ja hyvä ihminenhän on sellainen, joka on oikeassa. Ergo, olen hyvä ihminen.”

Huomionarvoista on se, että “hänellä on hyvä maku” merkitsee yhtäkuin “hänen ja minun makuni ovat tässä kohtaa yhteismitalliset”. Sosiaalisen median erilaiset rajoittimet auttavat tällaisten ”kuplien” muodostumisessa, ja alamme vähä vähältä tulla yliherkiksi erilaisille näkemyksille ja mielipiteille, jopa erilaisille mauille. Ne alkavat tuntua hyökkäyksiltä henkilöämme kohtaan.

Tämä korostuu siirryttäessa eettisiin arvostelmiin, sillä olemme silloin samassa kategoriassa, jossa myös oma eettisyytemme punnitaan. Onko ihminen kommunisti? Kokoomuslainen? Vegetaristi? Onko hän ateisti? Uskossa? Onko hän rasisti? Antifasisti? Tällaiset seikat useimmat meistä, kaikkein pinnallisimpia lukuunottamatta, koemme olevan persoonallisuutemme ytimessä, jos esteettiset seikat ovat siis pintaa, nämä ovat viimekädessä niitä asioita, jotka luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta arvottavatko ne meitä tosiaankin ihmisinä?

Itse olen taipuvainen uskomaan, että loppupeleissä teot määrittävät arvomme, mutta niiden ollessa kokonaisuutena yleensä hämärän peitossa varsinkin motiiviensa osalta, tyydyn siihen, että jokaisella meistä on tieyt oikeudet ja vapaudet, tietty ihmisarvo, jota on vaikeata määritellä kaikkia tyydyttävästi, mutta jotka on jotenkuten listattu ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Mutta samalla koen myös, että sanamme ja ajatuksemme määrittävät meitä myös. En usko kategoriseen imperatiiviin, eli siihen, että tekomme olisivat oikeudenmukaisuuden mitta, vaan uskon, että ihmisinä voimme myös tehdä asioita, joiden koemme olevan väärin, muutenhan sitä ei katuisi ikinä mitään.

Onpa tosin heitä, jotka eivät koe yhteiskunnan vahvojakaan normeja omakseen, jotka uskovat olevansa oikeutettuja rotusortoon, murhaamaan, ahdistelemaan naisia, jopa pedofiilit ovat yhdistyneet saadakseen näkemyksensä sitä kautta lailliseksi. Eli voimme nähdä, ettei edes ilmiselviltä tuntuvat säännöt ja lait ole universaaleja, eli kaikki eivät koe niitä samoin. Tämä on se seikka, jota kutsun maailmankuvani relativismiksi. Se relativismi ei tarkoita, ettenkö silti voisi arvostella murhan tai seksuaalisen ahdistelun hyväksyviä, tai tuomita niihin syyllistyviä, vaan se relativismi auttaa minua hahmottamaan maailmaa ilman, että minun tulee ajatella, etteivät kaikki ihmiset olekaan ihmisiä, saatika etteivät kanssani samaa mieltä olevat ja samalla tavalla ajattelevat ole sitä.

Edes se, että joku sanoo olevansa “hyvä ihminen” ei riitä todistamaan, että hän on sitä. Sama minkä tahansa referenssin kohdalla – oman itsensä tunteminen on itsekritiikin läpikäymistä. Minä pidän itseäni mm agnostikkona, mutta myönnän, että olen muutaman kerran elämäni aikana rukoillut korkeampia voimia, joiden olemassaolosta en siis ole varma. Vastustan rasismia ja olen feministi, mutta kerron joskus rasistisia ja seksistisiä vitsejä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat toivoneet siviilipalvelukseen vakaumuksellisista syistä, he eivät halua murhata ketään, mutta silti ovat valmiita kannattamaan palkka-armeijaa, eli maksamaan jollekulle, jotta nämä murhaisivat puolestaan. Tällaisia ristiriitaisuuksia ja kaksoisstandardeja löytyy pilvin pimein ja ne ovat meille kovin inhmillisiä. Joten mikä määrittelee meitä, mistä tiedämme millaisia ihmisiä olemme, mikä on meidän ihmisarvomme?

Samassa edellämainitussa debatissa tuli myös esiin sellainen näkemys, että juuri negatiivinen kritiikki on pahasta. Se ei itseasiassa kerrokaan mitään, se koettiin jopa itsensä jalustalle korottamiseksi, kateudeksi ja kohteen päälle syljeskelyksi. Negatiivisen makuseikan esiintuomisesta tehtiin eettisen tason vääryys, ”se ei paranna maailmaa”. Joskus se tuomitaan suoraan vihaksi, ”heittaamiseksi”. Huomionarvoista oli se, että näin kokeneet yleensä olivat täysin eri mieltä keskustelun avaajan negatiivisen kritiikin kanssa. Olisivatko he reagoineet siihen, jos asia olisi ollut heille yhdentekevä? Eivätkö he itse ymmärrä, että kritisoidessaan ystäväni negatiivista kritiikkiä, he itse toimivat juuri vastustamallaan tavalla, jopa siis implisiittisesti asettaen itsensä ylemmälle jalustalle, ”älä tee noin, tee näin”? Minä ainakin koen esitetyn vasta-argumentin kielteiseksi esitetylle argumentille, eihän se muuten olisi vasta-argumentti.

Tekeekö se sitten ihmisestä paremman kuin toiset, jos hän pidättäytyy negatiivisesta kritiikistä? Tai positiivisesta? Tekeekö se maailmasta paremman, jos pidättäydymme negatiivisesta kritiikistä? Tai positiivisesta? Miten voi koskaan parantaa työtään, jos ei ota negatiivista palautetta tosissaan? Miten silloin käsittää itsekriittisyyden? Kaiketi henkilökohtaisella tasolla esimerkiksi taiteilijana tai muussa ammatissa, jossa kohtaa helposti julkistakin kritiikkiä, on kätevää, jos suoralta kädeltä ohittaa negatiiviset mielipiteet. Mutta auttaako se omaa uraa ja parantamaan suoritusta, vai luoko se esimerkiksi ylivertaisuusvinoumaa? Haluammeko kuulla vain sykofanttien kuorolaulua vai kritiikkiä laajalla kirjolla? Ja vielä, jos tiedän jostakusta, ettei hän esitä kielteistä kritiikkiä julkisesti, niin voinko tulkita hänen vaikenemisensa sellaseksi? Itse koen sen näin, että negatiivisen asian negatiivinen kritiikki on positiivista.

”Jos teen näytelmän, josta kaikki pitävät, olen epäonnistunut. Jos kaikki vihaavat sitä, olen onnistunut jossakin. Jos se jakaa yleisön kahtia, olen onnistunut.” - Bertolt Brecht.

Totta kai on mukavampaa, jos ei saisi kielteistä kritiikkiä lainkaan. Siihenhän perustuvat sosiaalisen median erilaiset rajoittimet, bannit, blokit ja muut eksklusiiviset kytkimet - ”Facebook – disconnecting some (sic!) people.” Käyttäjä…, anteeksi tuotteen, eli meidän olostamme tehdään mukavampi, jotta meitä voisi tuotteistaa mahdollisimman tehokkaasti – ”parempia heiniä teuraille”. Ja tämä kognitiivinen vinouma, ettemme niinkään pidä negatiivisesta kritiikistä, on hyvin mainostajien, propagandistien, agitaattorien ja algoritmien suunnittelijoiden tiedossa, he hyväksikäyttävät inhimillisyyttämme maksimoidakseen voittonsa ja vahvistaakseen saarnaansa. Eikä se suinkaan ole ainoa psykologinen heikkoutemme, jota sillä tavoin hyväksikäytetään.

Olen myös saanut kuulla jäkikäteen, että jotkin sanani ja lähestymistapani ovat saaneet toisen ahdistumaan, ja se on tuntunut todella pahalta, jopa epäoikeudenmukaiselta syyllistämiseltä. (Pidän itseäni kuitenkin, uskokaa tai älkää, suhteellisen kohteliaana heppuna.) Mutta olen sellaisen väärinkäsityksen jälkeen aina niellyt karvaan kalkin ja jatkanut matkaani - selittelyt eivät taida siinä enää ketään vakuuttaa. Tässä luotan tapausten yleisyyteen, eli karkeasti jos sadasta samankaltaisesta lähestymisyrityksestä yksi tai kaksi tulkitaan ahdistavaksi, se ei riitä muuttamaan näkemystäni toimintani eettisyydestä. Tai siis luottaisin, olen tätä nykyä onnellisesti naimisissa itsenäisen, vahvan, älykkään ja uskallan sanoa että kauniin naisen kanssa. Joka on vieläpä kiihkeä feministi.

Olen saanut kuulla olevani natsi, stalinisti, anarkomarko, kukkahattutäti jne, koska tekstejäni, paljon useammin kuin puheitani, on tulkittu siten. Kun ensivaikutelma on tehty, oli se kuinka virheellinen hyvänsä, siitä on vaikea ravistaa itseään irti. Jopa silloin, kun kokee tulleensä väärintulkituksi - tämä inhimillinen, pragmaattinen taso selättää loogisen viestin merkityksen muotoutumisen tason - viestin tulkitsijalla tulee olla oikeus sanoa, että kokee tilanteen ahdistavaksi ja sitä näkemystä tulee kunnioittaa, vaikka kuinka ällistyttäisi. Oman egon kolhiintuminen ja väärinymmärretyksi tuleminen ovat kuitenkin pientä verrattuna siihen, jos toinen pelkää turvallisuutensa puolesta ja ahdistuu. (Olenpa jopa joutunut lähes lopettamaan itselleni tärkeän ystävyyssuhteen siksi, että selitys- ja auttamisyritykseni aiheuttivat ahdistusta ja unettomia öitä. Tässä ei kuitenkaan ollut kyse seksuaalisesta ahdistuksesta.)

Miksi tämä naisten ahdistelu ja feminismi ylipäätään sitten ovat vaikeita asioita joillekin miehille, jopa sellaisille, jotka eivät koskaan ole ketään ahdistelleet? Koska etuoikeutetussa asemassa oleva kokee etuoikeutensa menettämisen syrjintänä, jopa vaikkei sitä etuoikeutettua asemaa käyttäisi. Ehkä miehet kokevat, että naiset tarvitsevat heidän suojeluaan ja tämä kaikki osoittaisi, että siinä on epäonnistuttu surkeasti? Demokratian, vapauden ja tasa-arvon vaatimus kohdistuu aina ylöspäin, haluamme samat oikeudet ja vapaudet kuin hallitsijoillamme on, mutta suommeko ne samat oikeudet allamme ryömiville palvelijoillemme..? Alistetun kapina koetaan epäoikeudenmukaisena syytöksenä - "mitä nuo orjat valittavat, minähän ruokin heitä ja annan katon pään päälle?" Sorrettujen muuttuminen sortajiksi on ollut yksi ihmiskunnan historian hämmentävimpiä tapahtumia, ja sellaista varmaankin myös pelätään - jos sorretulle annetaan valtaa, hän ehkä kostaa kokemansa vääryydet yhtä sattumanvaraisesti kuin on ne saanut kärsiä.

Eli itselleni ei tuota vaikeuksia reagoida #metoo kampanjaan - se ei itseasassa muuta käyttäytymistäni mitenkään, halveksin yhä miehiä, jotka alistavat naisia ja olen yhä feministi. Yhä aion puuttua syrjivään toimintaan, rakenteisiin ja puheeseen, jos koen siihen olevan aihetta.

On myös todettava, että kun tutustuin tähän keissiin, niin törmäsin myös "all men" syytökseen, ja Etelä-Afrikassa kampanja onkin #menaretrash. Toki tämä antaa mahdollisuuden myös uhriutua myös sellaisille naisille, jotka sitä haluavat, esimerkiksi käynee tässä Aziz Ansarin tapaus, jossa ainakin päällisin puolin kömpelö ja tökerö lähentely on yhtäkuin seksuaalinen häirintä. (Tässä SNL:n komediallinen ote arkaan aiheeseen.) Tässä on se ongelma, että tämä some on niin perseestä, että päällekkäisyydet erilaisten kuplien kesken aiheuttavat ristiaallokkoa mitä erilaisimmista keskusteluista, joissa erilaisilla kielipeleillä ladatut vaahtopäät lainehtivat semantiikan karikoille. Aina keskustelun jatkuessa mukaan löytyy myös ääriajattelua, ja sitten ne yksilöt on helppo poimia yleisiksi esimerkeiksi siitä millaisia "feministit", "vasurit", "persut", "homot" jne ovat.

“Äärimmäisinä aikoina äärimmäiset näkemykset voittavat” sanoi Margaret Atwood taannoin haastattelussa, jossa toi esiin #metoo kampanjan nostattaman ääri-ilmiön hänen ystävänsä jouduttua loppujen lopulta vahvistamattomien syytösten kohteeksi, eli ehkä paljon merkitsevämpi seuraus kuin semantiikan rikkoutuminen, on ollut laillisen järjestelmän mureneminen. #Metoo osoitti, että se järjestelmä on rikki, sen asenteet kallellaan patriarkaalisen järjestelmän hyväksi, mutta mitä tilalle? Kampanjan militanteimmat agitaattorit tuntuisivat ohittavan laillisen prosessin kokonaan ja siirtyvän noitajahdeista tuttuun “syyllinen, jos syytetään” doktriiniin, ja jos tätä kritisoi syyllistyy vähintäänkin raiskaajien puolustamiseen. Tämän ovat huomanneet jo monet huolestuneet feministitkin, jotka on sittemmin pakotettu puolustamaan näkemystään oikeusvaltion periaatteiden kannattajina.

Eikä se #metoo-kampanjan väärinkäyttökään suinkaan tapahdu loppujen lopuksi naisten ehdoilla niin kauan kuin elämme patriarkaalisessa yhteiskunnassa, näistä kiihkeän militanteista feministeistä tulee “hyödyllisiä hölmöjä”, miesten välisten valtakamppailujen välineitä. Esimerkiksi käynee Paul Haggisin kohtaama nimettömien syytösten kampanja – hänhän on ollut skientologien hyökkäysten kohteena siitä lähtien kun erosi lahkosta ja alkoi sen näkyvimmäksi kriitikoksi. Myös lukuisia poliitikkoja ja liike-elämän vaikuttajia on syösty vallasta näillä syytöksillä, olivat ne tosia tai eivät, niin monesti näissä tapauksissa syytöksiin liekkejä puhaltelevat viisveisaavat uhrien oikeuksista, kunhan saavat vahingoitettua vastustajiaan.

Onko sillä eroa, jos tukee naisten kamppailua siksi että se on oikein, tai siksi että siitä on jotain hyötyä itselle? Mielestäni siis on. Toki voi nähdä, että molemmat syyt painavat asenteessa, eli ne eivät ole välttämättä toisensa poissulkevia. Esimerkiksi Turkka oli sitä mieltä, ettei ohjaajan tule hakeutua naisnäyttelijän kanssa sänkyyn. Ainakaan ennen ensi-iltaa. Eikä hänen perustelunsa ollut se, että "se on seksuaalista häirintää" vaan se, ettei sen jälkeen nauti samanlaista kunnioitusta näyttelijöiden silmissä ja ohjaaminen vaikeutuu. Ikävin lieveilmiö taitaa kuitenkin olla ne some-algoritmit jotka nyt raksuttavat #metoo demografioita erilaisiin mainoskampanjoihin...

Semanttinen selvennys tähän väliin. Feminismi ei ole sovinismin yhteismitallinen vastakappale. Sovinismi on yhden ryhmän äärimmäisyyksiin menevää käyttäytymistä jotakin tosta ryhmää kohtaan. Nykyisin sillä merkitään lähinnä sukupuolisovinismia, joka siis on miesten suosimista. Feminismillä tarkoitetaan vaatimusta sukupuolten välisestä tasa-arvosta, nykyisellään korostetaan myös naisten itsenäistä kulttuuria ja patriarkaalisten rakenteiden kritiikkiä. Se sai nimensä historiallisista syistä, jos syntyhetkillä olisi ollut ilmaus “seksismi”, niin puhuisimme nykyisin “antiseksismistä”. Feministinen liike on kokenut monta tulemista, nyt on menossa käsittääkseni jo “neljäs aalto”, mutta feminismin perusta on yhä sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Ei naisten ylivallassa tai miesvihassa.

#Metoo kampanja on siitä merkityksellinen, että se esitti maailman myös rodullistettuna ja luokkatietoisena. “Me too” liike on vanha, vanhempi kuin nämä weinstein ja spacey skandaalit, sen aloitti Tarana Burke vuonna 2006, mutta kyseessä oli lähinnä köyhän afro-amerikkalaisen yhteisön liike. “Me too” nousi maailman tietoisuuteen vasta, kun se käsitettiin myös anglo-amerikkalaisen hyvin toimeentulevan naisen ongelmaksi. Yhä #metoo kampanja keskittyy julkisuuden hahmoihin, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, USA:n kongressissa tai Europarlamentissa Suomessa ei ole ollut ensimmäistäkään tapausta ja mikä lieneekään #metoo tilanne mm tärkeiden kauppakumppaniemme Venäjän, Kiinan tai Intian kohdalla? En hae tässä mitään whatabautismia, vaan korostan, että #metoo liikkeen tulisi olla maailmanlaajuinen ja läpinäkyvä, eikä keskittyä julkkiksiin ja poliitikkoihin ja uskoa sokeasti jokaiseen syytökseen, vaan lähteä liikkeelle siitä, että jo kouluissa ja kotona osattaisiin neuvoa ja opastaa nuoria ihmisten välisessä tasa-arvossa.

Itseasiassa törmäsin #metoo kamppikseen tietämättä mistä oli kyse, en ollut someillut sen alkupäivinä, mutta tiesin toki Weinsteinin ja sen nostattaman kohun, jota pidin, ja pidän yhä, tärkeänä, mutta samalla myös vahingollisena edellä mainituista syistä ja koska tuntui, että Weinstein nyt sitten kantaa koko alansa rakenteellisen naisten alistamisen ja kaltoinkohtelun, ja siten muut voivat pestä kätensä koko ongelmasta. Donna Karankin veti pakkia omista lausunnoistaan, joissa oli siis tukenut Weinsteinia. Mutta tekikö hän sen siksi, että ymmärsi olevansa väärässä, vai siksi, että hänen rättipuulaakinsa osakkeet dippasivat välittömästi lausuntojen jälkeen? Ja juuri oli tapaus, jossa elokuvaa jouduttiin kuvaamaan uusiksi, koska Kevin Spaceyn esittämän hahmon näyttelijä vaihdettiin, ja miesnäyttelijälle Mark Wahlbergille maksettiin näistä kuvauksista 1,5 miljoonaa ja naiselle Michelle Williamsille 1000 dollaria. Kohun jälkeen Wahlberg lahjoitti summan kokonaisuudessaan seksuaalisen ahdistelun uhrien Time’s Up järjestölle.

Tällaisen välttämiseksi ja erilaisten opportunistien ja urpojen harjoittaman jeesustelun häivyttämiseksi, on kuitenkin ja ennen kaikkea hyvä, että tämä #metoo kampanja näyttää kuinka laajasta ilmiöstä on kyse. Se ei siis ota kantaa laatuun, vaan määrään. Ja se määrä on aina ollut monelle hämärän peitossa. Ja uskallan väittää, että aktiivisen "hämärän". Aika moni selkeästi fiksu tyyppi on kovin hämmästynyt tästä ongelman laajuudesta ja sitäkin on vaikeata sulattaa.

Mitä nyt sitten pitisi tehdä, jottei tämä jää hashtagien hautausmaalle kaikkien muiden somekampanjoiden joukkoon vain kiihkeimpien meuhkaajien käsikassaraksi? Internetissä on niin kovin helppo olla sorrettujen puolella vääryyttä vastaan. Ja aivan liian helppoa olla olevinaan sorrettujen puolella uudenlaisella vääryydellä ratsastaen vastustajiaan sortaen. Voimme myös pohtia demokratiamme tilaa, naiset ovat yhteiskuntamme enemmistö ja silti aliedustettuja kautta linjan.

Joukossa on voimaa. Naisilla ei ole mitään tarvetta miesten solidaarisuudelle, se on toki hyvä asia ja sen kyllä ainakin minulta saatte, mutta näkisin mieluummin naisten keskinäisen solidaarisuuden kasvun kuin mitään muuta. Nyt olemme nähneet, että jopa tämä #metoo liikehdintä on aiheuttanut uudenlaista rakoilua naisten kesken. Pelkäänpä ennen keskinäisen solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden kasvua sukupuolten tasa-arvon merkitsevän lähinnä patriarkaalisten rakenteiden sisällä tapahtuvaa palkitsemisjärjestelmää, joka toteutetaan yhä miesten ehdoilla. Niin kauan kuin tyytyy murusiin pöydältä, niin kauan sitä murusia syö.

"Nainen on maailman neekeri." - Yoko Ono