#analyysi

Vaikka mulle on lätkäisty syntymässä papereihin F, en koe että mua olisi sosialisoitu tytöksi. Leikin pentuna poikien kanssa ns. poikien leikkejä. Pojat ymmärsi mua, niiden kanssa sai olla kulmikas ja vähän vittumainen ilman että se pilasi välejä. Tyttöys ei koskaan varsinaisesti resonoinut mulla, eikä multa ole sen performointia odotettu ennen varhaisaikuisuutta. En osannut oikein olla tyttöjen kaveri ennen teini-ikää, enkä silloinkaan ymmärtänyt heidän maailman sääntöjä. Nyt ymmärrän, mutten osaa enkä halua pelata niiden sääntöjen mukaan. Se on tehnyt mun ystävyyksistä naisten kanssa parempia ja terveempiä.

Transmaskuliinisuus konseptina tuntuu mulle vieraalta, koska en koe transitioituneeni maskuliinisuuteen, vaikka transmies olenkin. Maskuliinisuus ei ole ollut mulle koskaan mieheyden mittari, pikemminkin päinvastoin: kaikki ihailemani miehet ovat olleet hyvin androgyynejä ja rikkoneet normeja. Se rohkeus on ollut minulle osoitus miehisyydestä. Transfemmeys terminä tuntuu jollain tapaa läheiseltä; kaikki naiseuden suorittaminen on aina tuntunut roolin vetämiseltä, nyt vaan osaan nauttia siitä kun en ole enää sosiaalisesti tai paperilla nainen. Se on leikkiä. Maskuliinisuuden suorittaminen ei tunnu yhtään sen luontevammalta. Se että olen mies, on mulle sisäinen tunne, tieto siitä mitä olen - ei asia joka määrittää mun ilmaisua, kehoa saati käyttäytymistä. Olen aina ollut sellainen kuin olen, ei se muutu sillä että mun papereissa lukee nyt F:n sijaan M. Eikä mun ei-binäärisyyskään, fluidius, androgyynisyys tai miksi sitä haluaakaan kutsua, siitä muuksi muutu.

Hovimäki-sarjaa esitettiin Suomen televisiossa vuosina 1999-2003. Kyseessä on siis jo parikymmentä vuotta vanha sarja. Miltä sen representaatiot näyttävät 2020-luvun näkökulmasta?

Uskonnolliset vähemmistöt: Heti ensimmäisestä jaksosta alkaen meno on läpikotaisin luterilaista. Voimme toki olettaa että venäläiset hahmot kuten ruhtinas Ignatiew, Volodja ja Aleksander von Platen, ovat uskonnoiltaan ortodokseja, mutta sitä ei näytetä millään tavalla. Toisella kaudella käsitellään jonkin verran herätysliikkeitä, mutta koska ne kuuluvat luterilaisen kirkon sisälle, "vähemmistö" ei välttämättä ole oikea termi. Islam mainitaan sivulauseenomaisesti kolmannella kaudella, ja siitä käytetään vanhaa termiämuhammettilaisuus. Katolilaisuutta, juutalaisuutta ym. ei mainita.

Etniset/rodulliset vähemmistöt: Tässä sarjassa kenelläkään ei ole edes vahvaa rusketusta.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt: Sarjassa ei mainita samaan sukupuoleen kohdistuvaa halua, saati sitten muita poikkeamia cisheteroudesta.

Vammaiset ja vammautuneet: Mielenkiintoinen kohta, koska aluksi muistelin että tässä kaikki hahmot ovat täysissä sielun ja ruumiin voimissa vanhuuden vaivoja lukuunottamatta, mutta eipä kuitenkaan: Magnus sokeutuu ensimmäisen kauden lopulla, ja se myös johtaa hänen kuolemaansa. Eikä siinä kaikki: toisella kaudella nähdään alaraajojensa liikuntakyvyn menettänytAaron Seppä. Näyttelijä halvaantui onnettomuudessa ennen kuvauksia, ja uudelleenroolittamisen sijaan näyttelijän vamma sisällytettiin käsikirjoitukseen. Aaron toimii koko kauden ajan Hovimäen seppänä apuvälineitä käyttäen. Pajalle hän kulkee hevoskyydillä, ja seisomisen apuna hänellä on kainalosauvat. Aaron on hyvä esimerkki hahmosta joka on vammautunut, mutta jonka hahmo ei ala ja pääty vammaan.

Kielivähemmistöt: Sarjassa puhutaan suurimmaksi osaksi suomea. Kontekstista on kuitenkin selvää, että Lindhofien kotikieli on ruotsi, ja moniin ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien hahmojen rooleihin on tarkoituksellisesti valittu suomenruotsalaisia näyttelijöitä suomenruotsalaisten aksenttien autenttisuuden vuoksi. (Jos satuitte katsoessa miettimään miksi nimet Ulla ja Ruth kuulostavat joidenkin hahmojen lausumana enemmän "Yllalta" ja "Rythilta", niin tässä syy. ) Varsinaista ruotsin kieltä kuullaan kuitenkin vain satunnaisesti, ja sen sijaan katsojien annetaan ymmärtää, että nyt hahmot puhuvat "oikeasti" ruotsia vaikka kuulemme suomea. Esimerkiksi kolmannella kaudella Ester sanoo Carl Magnukselle suomeksi, että olisi hyvä jos tilanhoitaja puhuisi suomea niin että työväki ymmärtää, ja neljännellä kaudella Signe sanoo suomeksi, ettei ymmärtänyt suomenkielisestä teatteriesityksestä mitään. Onko tämä representaatiota vai ei? Vieraista kielistä taidetaan kuulla useimmin ranskaa, toki myös venäjää, englantia ja hieman saksaa.

Köyhät/muu kuin keskiluokka: DVD:n kannessa ja romaanien takakansiteksteissä sarjan mainostetaan kertovan Lindhofien ja Seppien suvuista,mutta ollaanpa realisteja: tarina kertoo joka kaudella enemmän Lindhofeista. Ne Seppä-hahmot jotka saavat eniten ruutuaikaa ovat myös niitä jotka ovat siirtyneet ylempään säätyyn: Ester, Erkki ja Katri. Tämä voidaan perustella sarjan tavoitteella kertoa katsojille historiasta: politiikka, kulttuuri ja talous ovat olleet paljolti taloudellisen eliitin ja keskiluokan hallinnassa, ja siksi ei riitä että sarja kertoo vain talonpoikaisväestöstä. Lisäksi viljelyyn ja vuodenkiertoon perustuvasta elämästä ei välttämättä synny tarpeeksi draamaa pidemmän päälle. Mielenkiintoista kyllä, ns. normaalin keskiluokkaista elämää sarjassa näytetään suhteessa niukemmin, varsinkin sarjan alkupuolella. Lindhofit ovat aatelia eli erittäin etuoikeutettuja ja Sepät torppareita eli rahvasta. Aivan köyhimpiä kansanosia ei heitäkään paljon näy: esimerkiksi kaupunkikohtauksissa ei taida näkyäyhtään kerjäläistä, eikä ns. "loisia" tai muuta tilatonta työväkeä kuvata kartanomiljöössä. Torpparielämän arkea kuvataan jonkin verran jokaisella tuotantokaudella, ja Sepän perheen kautta päästään näkemään miten yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset ovat näkyneet rahvaan elintavoissa. Hyvänä esimerkkinä tästä on kohtaus kolmannella kaudella, jossa näytetään että Seppienkin pöydässä päiväruokaa nautitaan omista kupeista eikä yhteisestä astiasta.

Siinä olivat merkittävimmät vähemmistöryhmät. Kun nyt kerran aiheessa ollaan, niin käsitellään vielä bonuksena suurin vähemmistö eli naiset.

Kuten luokkavähemmistökohdassa, myös tässä voidaan todeta, että sarja kertoo enemmän miehistä kuin naisista. Hovimäen kartanon miespuolinenperillinen on jokaisella kaudella keskeinen hahmo, ja samoin Sepän torpan asukkaiden elämään kuuluu keskeisesti se, että sepän pojasta koulutetaan seppä jatkamaan isänsä työtä. Toisaalta sarjassa kuvataan laajasti naisten tekemää työtä, esimerkiksi kynttilänvalantaa, kudontaa ja kätilöintiä. Monessa kohdassa ja kohtauksessa käy ilmi, että naisten työ, vaikka "näkymättömämpää" onkin, on perheiden hyvinvoinnin kannalta yhtä tärkeää kuin miesten työ. Kolmannella kaudella Sepän torpan taloudenhoito uhkaa mennä hunningolle, kun torpassa ei ole aikuista naista vastaamassa naisten töistä. Naisten tärkeys narratiiville käy mielestäni kauniisti esille kolmannen kauden neljännen jakson lopussa, kun Wilhelm palaa seikkailuiltaan kotiin. Koko suvun naisväki on kokoontunut saliin surupuvuissa: he ovat pitäneet kartanon pystyssä ja organisoineet hautajaiset jamuut käytännön järjestelyt sillä välin kun herra Hovimäen perillinen on viiletellyt pitkin maita ja mantuja. Myös ensimmäisen kauden loppupuolella korostetaan sitä, että naiset jatkavat arjen pyörittämistä sodan aikanakin ja miesten poissaollessa.

Hovimäki on muuten myös sikäli kiinnostava sarja, että se selkeästi pyrkii olemaan mahdollisimman isoa yleisöä kiinnostava, ja kuitenkin sen kerronnassa on mukana naisille suunnatun kirjallisuuden/viihteen piirteitä. Selvimmin tämä näkyy toisella tuotantokaudella, jossa Esterin ja Carl Magnuksen välinen dramaattinen rakkaustarina on selkäranka, jonka ympärille koko tarina rakentuu. Tekijät ovat siis olettaneet, että tämä melodramaattisia piirteitäkin saava juoni kiinnostaa kaikkia katsojia sukupuolesta riippumatta. Jos Hovimäki olisi tehtyaikaisemmin tai puolet sen käsikirjoittajista ei olisi ollut naisia, voi olla että se olisi ollut huomattavan miesvaltaisempi tarina.

Tarkastellaan tätä lukujen avulla. Tarkistin jokaisen tuotantokauden seitsemännen jakson lopputeksteistä montako puheroolia mies- ja naishahmoilla on. Ensimmäisen kauden seitsemännessä jaksossa on 15 miesosaa ja 8 naisosaa, toisen kauden 7. jaksossa 9 miesosaa ja 11 naisosaa, kolmannen kauden 7. jaksossa 21 miesosaa ja 11 naisosaa, 4. kauden 7. jaksossa on sekä mies- että naisosia 14. Luvut kallistuvat enemmän miesvaltaisiksi, vaikka vaihtelua esiintyy jaksosta riippuen.

Mitä jäi käteen?

Aloitetaanpa taas nimestä. Päin nousevan Suomen rantaa on hyvin nimetty. Viimeisessä jaksossa ollaan vielä kymmenen vuoden päässä Suomen itsenäistymisestä, mutta ajatukset itsenäisyydestä ovat olemassa. Sarjassa nähdään miten monin tavoin Suomea ja sen kulttuuria tietoisesti rakennettiin, ja myös niitä yhteiskuntaluokkien välisiä ristiriitoja, jotka sitten itsenäisyyden alussa eskaloituvat niin verisesti. Jaksojen nimet ovat lyhyitä mutta kuvaavia.

Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan hyviä. Nostan erityisesti esille Martina Roosin, joka heittäytyy vanhapiika-Marien rooliin kiitettävällä tarmolla ja taidolla, sekä Mikko Bredenbergin, joka tuo Toivon rooliin juuri oikeanlaista nuoruuden idealismia ja palavasieluisuutta. Hänen rinnallaan Sami Markus jää ikävä kyllä usein laimeaksi nuoren Väinön roolissa. Vivahteikkaimman roolisuorituksen tekee kuitenkin Tapani Kalliomäki, joka pääsee Felixin roolissa esittämään tunnetiloja laidasta laitaan. Toisin kuin sankarillinen Magnus ensimmäisellä kaudella, Felix on huomattavasti vaihtelevampi hahmo. Hän on sarkastisen uhmakas auktoriteetien edessä, riehakas toveriensa seurassa, lempeä Ruth-serkun kanssa ja aggressiivisen käskevä alempiaan kohtaan. Felix on krapulainen, kiihkeä, uhmakas, kärsimätön, sairasteleva ja pidätetyn rauhallinen - usein monia näistä samassa jaksossa.

Neljännellä kaudella näkyy myös selkeästi käsikirjoittaja Kirsti Mannisen kädenjälki, mitä tulee Felixin, Ruthin ja Oton väliseen kolmiodraamaan. Manninen on suomalaisille kirjanystäville paremmin tuttu nimellä Enni Mustonen, jolta ilmestyy kirja per vuosi-tahtia vahvoista naisista kertovia historiallisia ja nykyaikaan sijoittuvia romaaneja. Mustosen/Mannisen tuotannolle on tyypillistä juonikuvio, jossa päähenkilöllä, osaavalla ja itsenäisellä nuorella naisella (Mustosen naispäähenkilöiltä menee harvoin sormi suuhun), on kaksi sulhaskandidaattia. Aluksi sankaritar on viehättynyt hurmaavasta, hieman pahapoikamaisesta miehestä, ja tarinan ajankohdasta riippuen joko seurustelee/on kihloissa tämän kanssa tai rakastaa tätä kaukaa. Jossain vaiheessa sankaritar tajuaa, kenties kivuliaastikin, että heidän ei ole mahdollista saada yhdessä vakaata tulevaisuutta, joten hän kääntää katseensa siihen kunnolliseen mieheen, josta lukija on jo sadan sivun ajan tiennyt että tämä on "se oikea", ja jonka kanssa hän sitten tarinan lopussa päätyy naimisiin. Nimenomaan Mustoselle/Manniselle on tässä juonikuviossa tyypillistä, että väärä mies ei välttämättä ole ilmiselvästi "paha poika", vaan esimerkiksi aatteiltaan liian radikaali, henkisesti kypsymätön tai sitten sellainen, joka veisi sankarittaren pois kotikonnuiltaan. Oikea mies taas on se, jonka kanssa sankaritar voi tehdä työtä yhdessä yhdessä ja jakaa tavallisen arjen. Ruthin viimeinen repliikki sarjassa ("Ei sinun tarvitse kantaa minua käsivarsillasi. Minä haluan tehdä työtä sinun rinnallasi.") onkin Mustosta/Mannista tiivistetyimmillään.

Neljäs kausi on oma suosikkini kaikista Hovimäen tuotantokausista, vaikka näin uudelleenkatselun jälkeen voin todeta että ensimmäinen kausi oli lähes yhtä hyvä. Tarinan aikajana on yhdeksän vuotta, mikä mahdollistaa sopivan tiiviin tarinankerronnan ilman turhia aikahyppyjä tai taukoja. Neljännellä kaudella ollaan kutkuttavasti vanhan ja uuden rajapinnalla. Uudet teknologiat kuten puhelin ja rautatie muuttavat maailmaa, mutta toisaalta vanhan maailman rakenne ja järjestys määräävät yhä ihmisten elämää monin tavoin. Myönnettäköön tosin, että joskus käsikirjoittajien into viedä hahmot osaksi historiaa saa tällä kaudella saa jopa koomisia piirteitä. Koko Suomen tunteman Hyökkäys-maalauksen malli onkin Sepän Alma? Ja kun Bobrikov ammutaan, on yksi Lindhof valmiina oman salamurha-aikeensa kanssa ja toinen sattuu juuri siihen sairaalaan johon haavoittunut kenraalikuvernööri tuodaan? Aika överiksi menee.

Budjettisyistä viidettä kautta ei tehty. Kenties se onkin hyvä, sillä Hovimäki kuuluu menneisyyteen eikä radioiden ja autojen aikakaudelle. Viides kausi olisi muuten päätynyt uuteenvuoteen 1999/2000, jolloin Wilhelm Lindhofin jälkipolville vuonna 1899 kirjoittama kirje avataan ja luetaan. Magnus Haglund, Ruthin ja Oton lapsenlapsenlapsi ja Johanna Seppä, Väinö Sepän lapsenlapsenlapsi, ostavat yhdessä rappiolle joutuneen Hovimäen kartanon ja alkavat kunnostaa sitä yhdessä. Eli olisi palattu siihen, mistä sarja alkoikin.

Meiltä et voi ostaa mitään, joten kaikki sivustolla kävijät ovat turvassa ja huijauksen mahdollisuutta ei ole olemassa.Sivustomme tarjoaa vain tietoa ja mahdollisuuden aloittaa menestyminen.Sivustomme ei myy mitään kenellekkään, joten sivustoltamme et voi tällä hetkellä ostaa mitään. Tässä hieman informaatiota ja tutkittua tietoa puolueettomista lähteistä SSL Sertifikaatti Voit tarkistaa…

Mitä jäi käteen?

Aloitetaan taas nimestä: tällä kertaa tekijät ovat valinneet selkeän kuvaavan nimen: Oolannin sodasta nalkävuosiin. Funktionaalista mutta tylsää. Jaksojen nimissä on puolestaan panostettu senkin edestä: on viittauksia suomalaisiin lyriikoihin ja muutenkin jaksojen nimet ovat kauniita.

Kahdella ensimmäisellä kaudella tarinaa on kerrottu lähinnä Lindhofit vastaan muu maailma-asetelmasta. Luonnonilmiöt, historian kulku ja Sundeliukset ovat asettaneet kapuloita päähenkilö-Lindhofien rattaisiin. Kolmannella kaudella sen sijaan siirrytään "iso perhe ja sen sisäiset konfliktit"-asetelmaan. Perheen jäsenillä on erilaisia tavoitteita ja prioriteetteja, ja se aiheuttaa kitkaa hahmojen välille. Samantyyppisellä linjalla jatketaan myös neloskaudella. Kausi alkaa Esterin ja Carl Magnuksen aviohuolilla, sitten siirytään kuvaamaan sekä Carl Magnuksen ja Wilhelmin että Esterin ja Marien välisiä jännitteitä. Joku saattaa muuten olla sitä mieltä, että Carl Magnus on tarpeettoman kusipäinen ihminen kolmoskaudella. Kenties, mutta käsikirjoittajat eivät nyhjäisseet hahmonkehitystä tyhjästä: näimme kyllä jo toisella tuotantokaudella, että Carl Magnuksen heikkouksia ovat päätöksentekemisen ja vaikeiden asioiden välttely sekä kauniit nuoret naiset.

Ehkäpä turhan intensiivisen Lindhof-draaman takia tällä kaudella huomasin mieltyväni kovasti Sepän perheeseen ja heidän draamankaariinsa. Erkistä sai sen kuvan, että kun hän ei piipahtele Hirvikoskella lahjoittamassa rahaa yhteishyödyllisiin hankkeisiin ja muutenkin osallistumassa kuntaelämään, hänellä on kiinnostava ja matkusteleva elämä jossain muualla. Sepän lapset Antti, Katri ja välillä Juhokin saivat tarpeeksi ruutuaikaa omine ongelmineen, ja Matin ja Matildan suhde oli yksi kauden kohokohtia.

Kolmannella kaudella käy myös viimeistään ilmi, että tekijät ovat mieltyneet sykliseen tarinankerrontaan. Kaikilla kausilla toistuvat samat elementit, jotka esitetään hieman eri tavalla kontekstista ja hahmoista riippuen. Hovimäellä on aina nuori isäntä, jonka pitää ottaa edeltäjänsä jälkeen ohjat käsiinsä ja vastuu kartanosta. Kartanossa on myös aina nuori nainen, joka jollakin tavalla hangoittelee perinteistä naisen asemaa vastaan. Ensimmäisellä kaudella on Johanna, joka menee naimisiin rakkaudesta eikä rahasta, toisella kaudella Ulla opettaa torpanlapsia lukemaan ja työskentelee myös tyttökoulussa ennen avioitumistaan, kolmanella kaudella Marie haaveilee taiteilijaopinnoista ja taiteilijuudesta, ja neljännellä Ruth opiskelee yliopistossa. Hovimäen sepällä on aina kaksi poikaa, joista toinen seuraa isänsä jalanjäljissä sepän toimessa ja toinen päätyy toisenlaiselle elämänpolulle. Ensimmäisellä kaudella ovat Aaron ja Iisak, toisella Erkki ja Matti, kolmannella Antti ja Juho ja neljännellä Toivo ja Väinö. Jos viides kausi olisi tehty, siinä olisi todella palattu "tarinan alkuun": Ei muuta kunniaa-romaanin mukaan vuonna 1999 Lindhof-sukuinen Magnus ja Seppä-sukuinen Johanna ottavat haltuunsa rappiolla olevan Hovimäen kartanon aikomuksenaan tehdä siitä menestystarina.

Roolisuoritukset olivat kautta linjan sangen hyviä. Erityiskiitosta annan Arttu Ratiselle Johan Ingbergin roolissa ja Marjaana Maijalalle Katri Sepän roolissa, jotka loistavat erityisesti viimeisessä yhteisessä kohtauksessaan. Myös Antti Majanlahti äreän ja vastahankaisen mutta lopulta hyväsydämisen Matti Sepän roolissa oli kerrassaan mainio. Paavo Westerberg esittää hyvin nuorta, idealistista Wilhelmiä, mutta sarjan loppupuolella kihlakunnantuomarin ja kuntakokouksen puheenjohtajan roolissa hän on viiksistä huolimatta pikkuisen liian "babyface" ollakseen aivan uskottava. Westerbergillä ei löydy samaa luontaista karismaa, jota Tapani Perttu tuo rooliin neljännellä kaudella.

Kirjasarjan ja tv-sarjan eroista mainitsen sen verran, että siinä missä sarjassa Matilda esitetään ylipainoisena, romaanissa hän onkin tavattoman pitkä nainen. Sarjassa häntä verrataan ikävästi sikaan, kirjassa taas todetaan että "Ihan kuin Honka-Matti olisi vetänyt hameen päälleen". (30) Ja kun Matilda sanoo tiukasti sepälle että torppaan pitäisi saada aikuinen nainen arkea pyörittämään, saadaan tällainen tekstinpätkä: "-Onhan [lehmät] aina saatu astutetuksi, seppä mutisi ja tunsi äkkiä olonsa oudon epämukavaksi tuon ison ja vahvan naisen katseen alla. Mitä se häntä nyt toljottaa, yläviistosta velä ja häpeämättä, vaikka oli pelkkä naisihminen." (141)

Etukäteen en odottanut kolmoskautta yhtä innokkaasti kuin ensimmäistä ja toista, mutta kun pääsin sisään draamaan, se osoittautui aivan hyväksi tarinaksi. Kausi kattaa sarjan pisimmän ajanjakson, vuodesta 1851 vuoteen 1869, ja siksi sen rakenne onkin hieman erilainen verrattuna edellisiin kausiin. Kolmannen ja neljännen kauden välillä on myös sarjan pisin aikaero, melkein 30 vuotta. Tämän "tauon" aikana ehtii romaaniversioiden mukaan tapahtua kaikenlaista, kuten:

Ester matkustaa Pietariin serkkunsa ruhtinas Ignatiewin vieraaksi ja päätyy viettämään siellä lopun elämäänsä, ensin ruhtinaan vieraana ja sitten hoitajana tämän halvaannuttua, ja lopulta tämän perijänä.

Erkki tekee huonoja kauppoja ja päätyy konkurssin partaalle. Hän saa Johanilta syöpädiagnoosin ja eräänä päivänä hän lähtee sepän torpalta harhailemaan ja häviää suolle, kuten äitinsäkin aikanaan. Wilhelm pelastaa konkurssipesästä tulitikkutehtaan osakkeet itselleen, Vladimirinkadun asunnon Esterille ja Hirvikosken maakaupan Juholle, kaikki muu menee velkojille.

Paul opiskelee Saksassa rautatieinsinööriksi ja palaa Suomeen rakentamaan rauteteitä. Hän avioituu Signe-nimisen kauppiaantyttären kanssa ja he saavat kaksi lasta, Lennartin ja Ruthin.

Antti Seppä avioituu Maijansa kanssa ja hänestä tulee Hovimäen uusi seppä kun Matti kuolee vanhempana keuhkokuumeeseen. Heillä on kolme lasta, Alma, Toivo ja Väinö.

Marie jää Hovimäkeen hoitamaan kartanon emännyyttä ja hänen tyttärtään Lillistä kasvaa musikaalinen nuori nainen.

Vava ei enää palaa Suomeen, vaan viettää loppuelämänsä kylpypaikoissa.

Sepän ottopoika Elias osoittautuu lahjakkaaksi nuoreksi pojaksi, joka opiskelee Helsingissä aina maisteriksi asti ja työskentelee työväenlehdessä.

Axel Ingberg jää lopulta leskeksi ja muuttaa lapsiensa Johanin ja Sofian luokse Hirvikoskelle, koska ei korkean ikänsä vuoksi enää selviä yksinään.

Mitä jäi käteen?

Aloitetaanpa taas nimestä. Keisarin auringon alla on sekä kaunis että kuvaava, ja se linkittyy hyvin ensimmäisen tuotantokauden nimeen, joka oli siis Ruotsin vallan iltarusko. Pikku kansakunta sopeutuu elämään erilaisen mahdin ja vallan alla, ja ottaa ensimmäisiä askeliaan kohti sekä suomalaisuutta että teollistumista.

Siinä missä Suomen sota tarjosi ensimmäiselle tuotantokaudelle itsessään oivan draamallisen kehyksen, sijoittuu toinen tuotantokausi aikaan, jolloin Suomessa tapahtui aika vähän. Tarkoitan tällä sitä, että sotia ja muita konflikteja oli hyvin vähän. Paloihan se Turku kuitenkin ja edesautti Helsingin nousua tärkeään asemaan, ja kolera saapui ensimmäistä kertaa niemimaallemme. Ehkäpä siksi toisen tuotantokauden juonikuviot ovatkin itsessään aika dramaattisia, käyttäisin jopa sanaa saippuasarjamainen. Huomasin tämän käytännössä kun aloin kirjoittaa jaksotiivistelmiä: en voinut samalla tavalla jättää hahmoja ja heidän tekemisiään viitteellisiksi, koska pienetkin tapahtumat olivat seuraavien jaksojen kannalta tärkeitä. Yritin saada aikaan selkeän juonikuvauksen, ja siksi jätin pois lopulta aika vähän. Muutama pienempi hahmo kuitenkin aika vähille maininnoille. Pahoittelut siis Victoria-tädille, Sepän Matille ja Karoliina-piialle: olitte mukana monessa jaksossa mutta jäitte tärkeämpien hahmojen varjoon.

Toisen tuotantokauden hallitsevaksi juoneksi nousi rakkaustarina Carl Magnus Lindhofin ja Ester Annantytär Sepän välillä. Aion kirjoittaa siitä myöhemmin lisää, joten jääköön tässä nyt maininnan tasolle. Tekijät paitsi käyttivät ensimmäiseltä tuotantokaudelta tuttuja hahmoja hyvin, myös tuovat tarvittaessa lisää uusia kasvoja tarinaan. Annan erikoiskiitosta nuorten Esterin ja Carl Magnuksen esittäjille, jotka suoriutuivat rooleistaan mainiosti nuorista ijistään huolimatta. Oma suosikkini kauden tapahtumista oli Ullan ja Axelin rakkaustarina, jossa oli juuri sopivasti romantiikkaa, kaihoa ja ikävää sekä kodinonnea. Tällä katsomiskerralla kiinnitin tavallista enemmän huomiota Hannan hahmoon. Hannallahan on epäkiitollinen asema olla lähinnä esteenä Carl Magnuksen ja Esterin välisessä rakkaustarinassa, mutta hänessä on traagiset puolensa. Miten paljon hänen heikkoudestaan on fyysistä (lääkäri oli sanonut hänen kuolemansa jälkeen että hänen sydämensä oli "aivan loppu"?) ja miten paljon henkistä, seurausta kovasta kotikasvatuksesta ja herkästä luonteesta?

Toiselta kaudelta löytyy myös enemmän kritisoitavaa kuin ensimmäiseltä, ainakin omasta katsomisnäkökulmastani. Aloitetaan pienimmästä: Esterin isoäitiä esittävä pienoismuotokuva medaljongin sisällä ei näytä aidolta 1700-lukulaiselta miniatyyriltä. Se näyttää selkeästi, ja se onkin tietysti, siltä että se on maalattu nuorta Esteriä näyttelevän Heidi Heiskasen kuvan mukaan. Guuglailkaa kuvia oikeista 1700-luvun miniatyyrimuotokuvista niin näette mitä tarkoitan. Ester ei ei kauden alkupuolella ole kovinkaan kiinnostava hahmo: hänen tehtävänsä juonen kannalta on lähinnä olla täydellinen "naapurintyttöhahmo", joka rakastaa Carl Magnusta ja jonka perään Carl Magnus puolestaan haikailee. Jotain kaipausta nähdä muutakin maailmaa kuin Hirvikoski hänellä on, mutta sekin liittyy enemmän Carl Magnukseen kuin henkilökohtaiseen kaukokaipuuseen. Vasta kauden toisella puoliskolla, ruustinnana, leskiruustinnana ja laiminlyötynä vaimona Ester muuttuu enemmän itsenäiseksi ja kiinnostavaksi hahmoksi.

Lisäksi käsikirjoittajat jättivät hiukan liian innokkaasti pois juonen kannalta turhaksi muuttuneita hahmoja. Sundeliuksien kohtaloksi tulee kuolla off-screen kun heidän asemansa Lindhofien itsenäisyyden uhkaajina on mennyttä. Antoinette Ceder on alussa vielä tärkeä Ullan ystävänä, mutta viimeinen Cedereiden esiintyminen on jaksossa 20, ja sen jälkeen he haipuvat pois tarinasta kuin heitä ei olisi ollutkaan. (Oletan että heidän mainitaan vielä Heräämisen aika-romaanissa, joka kertoo tapahtumista toisen ja kolmannen tuotantokauden välillä, mutta tämä kritiikki koskee tv-sarjaa.) Iso hahmokaarti on vaikea käsitellä rajallisessa ajassa, mutta olisin silti toivonut vähän vähemmän ilmiselvää hahmojen karsimista.

Kohdemarkkinoiden tutkiminen on olennainen osa menestyvän yrityksen strategiaa. Ymmärtämällä kilpailijoiden analyysin ja kohderyhmän tarpeiden ja toiveiden tunnistamisen merkityksen, voit kehittää tehokkaan markkinointisuunnitelman ja tuotevalikoiman, jotka vastaavat asiakkaiden odotuksia. Tässä osiossa tarkastelemme tarkemmin näitä kohdemarkkinoiden tutkimisen näkökohtia ja miten ne voivat…

Kausi 8, jakso 5/22 

Anniina Havukainen

Hei mutta missäs me nyt kuullaan “mitä heille kuuluu nyt” -kuulumiset kun Analyysisetää ja Extraa ei ole? #tisuomi

Taavi Honkonen

Ponthikkaa ja pirthua. Wallu on kateellinen, hän sai vaan mietoja juomia #tisuomi

Essi Nummi

Pontikkaa ja mansikkaa. Voisin osallistua noille treffeille jos se toinen jois sen pontikan. #tisuomi

Jables