#analyysi

Vaikka mulle on lätkäisty syntymässä papereihin F, en koe että mua olisi sosialisoitu tytöksi. Leikin pentuna poikien kanssa ns. poikien leikkejä. Pojat ymmärsi mua, niiden kanssa sai olla kulmikas ja vähän vittumainen ilman että se pilasi välejä. Tyttöys ei koskaan varsinaisesti resonoinut mulla, eikä multa ole sen performointia odotettu ennen varhaisaikuisuutta. En osannut oikein olla tyttöjen kaveri ennen teini-ikää, enkä silloinkaan ymmärtänyt heidän maailman sääntöjä. Nyt ymmärrän, mutten osaa enkä halua pelata niiden sääntöjen mukaan. Se on tehnyt mun ystävyyksistä naisten kanssa parempia ja terveempiä.

Transmaskuliinisuus konseptina tuntuu mulle vieraalta, koska en koe transitioituneeni maskuliinisuuteen, vaikka transmies olenkin. Maskuliinisuus ei ole ollut mulle koskaan mieheyden mittari, pikemminkin päinvastoin: kaikki ihailemani miehet ovat olleet hyvin androgyynejä ja rikkoneet normeja. Se rohkeus on ollut minulle osoitus miehisyydestä. Transfemmeys terminä tuntuu jollain tapaa läheiseltä; kaikki naiseuden suorittaminen on aina tuntunut roolin vetämiseltä, nyt vaan osaan nauttia siitä kun en ole enää sosiaalisesti tai paperilla nainen. Se on leikkiä. Maskuliinisuuden suorittaminen ei tunnu yhtään sen luontevammalta. Se että olen mies, on mulle sisäinen tunne, tieto siitä mitä olen - ei asia joka määrittää mun ilmaisua, kehoa saati käyttäytymistä. Olen aina ollut sellainen kuin olen, ei se muutu sillä että mun papereissa lukee nyt F:n sijaan M. Eikä mun ei-binäärisyyskään, fluidius, androgyynisyys tai miksi sitä haluaakaan kutsua, siitä muuksi muutu.

Ja niinpä kävi, etteivät lukuisat aiemmin tulleet lukijat olleet väärässä: Seitsemän veljestä on oikeasti hyvä kirja. Se on hauska, opettavainen ja myös realistinen muttei synkkä. Tosin on myös ymmärrettävää miksei se ole kirja johon on helppo tarttua, varsinkin jos on nuori lukija. Romaanissa on korkea aloituskynnys: kirjan kieli on vanhahtavaa ja sen kappalejako on aika jykevä. Lyhyiden ja napakoiden lauseiden sijasta tässä saattaa olla jopa puolen sivun kokoisia tekstiblokkeja. Yksi luku on keskimäärin kolmekymmentä sivua pitkä. Pidän sanavarastoani aika laajana, mutta siitä huolimatta teoksen sanastoon oli pakko turvautua että tekstistä sai selvää. On täysin ymmärrettävää, että Juha Hurme koki tarpeelliseksi "kääntää" teoksen nykyaikaisemmalle kielelle että uusien lukijoiden olisi helpompi tarttua siihen.

Seitsemän veljestä on mielenkiintoinen hybridi erilaisia tekstilajeja. Hahmojen repliikit on kirjoitettu kuten näytelmässä ikään, ja välillä teoksessa on sivukaupalla pelkkää dialogia ilman ainoatakaan kuvaavaa proosapätkää. Tarinan sisään on istutettu myös lauluja ja kansantarinoita. Juoni ei ole hirveän monimutkainen mutta hahmot eläväisiä ja omia persooniaan. Siksi teos tuntuukin yllättävän modernilta. Toisaalta romaani tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen maailmaan ennen isoja massamedioita. Veljekset viihdyttävät toisiaan tarinoilla ja lauluilla, ja pääasiallinen tiedonlähde ovat muut ihmiset. Välimatkat ovat pitkiä ja säätyerot näkyviä. Teos tarjoaa myös kirjoitusaikaansa nähden ymmärtävän ja humaanin näkökulman: auktoriteettinen käskyttäminen ja rankaiseminen saa veljissä aikaan vain kapinaa, ja muutos yhteiskunnan täysimääräisiksi jäseniksi ja "aikuisiksi" lähtee lopulta veljeksistä itsestään, heidän omasta motivaatiostaan tulla paremmiksi.

Lukiessani kiinnitin huomiota siihen, miten romaanissa ei oikeastaan käytetä lainkaan niitä kirjallisia stereotypioita joita ollaan totuttu yhdistämään fiktiivisiin kaksosiin. Seitsemässä veljeksessähän kaksosia löytyy peräti kolme paria: veljeksistä Tuomas & Aapo sekä Timo & Lauri ovat kaksoset, ja Timo ja Lauri päätyvät naimisiin kaksossisarusten kanssa. Jos mietin kaksosia kirjallisuudessa tai populaarikulttuurissa yleensä, niin mieleeni tulee kaksi tapaa käyttää kaksoshahmoja. Ensinnäkin ovat identtiset kaksoset, jotka ovat käytännöllisesti katsoen sama hahmo kahtena, ja tarinaan kuuluvat huumoristiset väärinkäsitykset siitä kumpi on kumpi. Esimerkkeinä tästä mainittakoon vaikkapa Shakespearen Erehdyksien komedia, suositun velhokirjasarjan Weasleyn kaksoset ja Sivar Ahlrudin Etsiväkaksoset samannimisessä lastendekkarisarjassa. Toiseksi, kaksoset (identtiset tai ei) ovat tarkoituksellisesti mahdollisimman erilaisia toisistaan, joko niin että toinen on sosiaalisempi ja toinen taas introvertimpi (Lisbet Salander ja hänen kaksosensa, Rainbow Rowellin Fangirl) tai sitten simppelimmin toinen kaksosista on hyvä ja toinen paha (esim. Henkien kätkemä, Sabrina teininoita, Star Trek The Next Generation). Seitsemässä veljeksessä ei ole yhtään koomista väärinymmärrystä siitä kumpi kaksonen on kumpi, ja tämä on ymmärrettävää: suurin osa romaania on veljesten keskinäistä puhetta ja tekemistä, ja olisi aika paksua jos he itse eivät erottaisi kuka on kuka. Kaksoset eroavat toisistaan, mutta eivät sen enempää kuin muutkaan veljekset: Lauri on erilainen tyyppi kuin Timo, mutta toisaalta Aapo ja Eerokin ovat erilaisia. Se että tarinassa on näin paljon kaksosia onkin luultavasti enemmän käytännön sanelemaa. Kun osa veljeksistä on kaksosia, on helpompi uskoa että he ovat kaikki iältään lähellä toisiaan, ja että sisarussarjaan ei ole syntynyt väliin yhtään tyttöä.

Mutta

Hannibal on ihan sama ku twilight

Perustelut

1) Will= Bella, molemmat on sosiaalisesti kömpelöitä, tykkää koirista (jacob = koira), koko ajan eksyneen näkösiä ja vetää puoleensa ongelmallisia ihmisiä joskus jopa omasta alotteestaan.

2) Hannibal= Edward, molemmat alusta asti haluaa syödä/purra kohdassa 1 mainittua henkilöä, laittaa ruokaa, komeita, vaikuttaa tunteettomilta ja kylmiltä, hyvä hajuaisti, rationaalisia, soittaa kosketinsoitinta (piano & cembalo).

Sekunnit on sarja josta on hieman vaikea kirjoittaa, koska sen suola on siinä, että onnettomuuden tutkinta keriytyy hitaasti auki jakso jaksolta, ja siinä samalla päästään seuraamaan hahmojen välistä draamaa. Samalla tavalla dekkarista on hieman vaikea kirjoittaa jos pitää varoa tekemästä liian isoja paljastuksia liittyen hahmojen motiiveihin. Voisin kuitenkin mahdollisimman ympäripyöreästi todeta, että sarjassa tasapainoillaan aika hyvin itse pääjuonen eli onnettomuustutkinnan ja hahmojen välisen draaman välillä. Maritan hahmo on kiinnostavasti luotu: toisaalta hän on asiantunteva ja taitava ammattilainen, toisaalta hänen menneisyyteensä liittyvä trauma vaikuttaa aika realistisesti hänen maailmankatsomukseensa ja ihmissuhteisiinsa. Mielenterveyteen liittyviä ongelmia käsitellään sarjassa ymmärtävästi ja kenties herkemmällä kädellä kuin mihin ollaan totuttu.

Katsoin sarjaa tv-esitysten tahdissa eli uuden jakson joka sunnuntai. Sarjalla on pituutta kuusi noin 45-minuuttista jaksoa. Jännite säilyi mukavasti koko sarjan ajan, ja vakavasta aiheesta huolimatta jaksoihin oli ripoteltu sinne tänne hieman huumoria keventämään tunnelmaa.

Hovimäki-sarjaa esitettiin Suomen televisiossa vuosina 1999-2003. Kyseessä on siis jo parikymmentä vuotta vanha sarja. Miltä sen representaatiot näyttävät 2020-luvun näkökulmasta?

Uskonnolliset vähemmistöt: Heti ensimmäisestä jaksosta alkaen meno on läpikotaisin luterilaista. Voimme toki olettaa että venäläiset hahmot kuten ruhtinas Ignatiew, Volodja ja Aleksander von Platen, ovat uskonnoiltaan ortodokseja, mutta sitä ei näytetä millään tavalla. Toisella kaudella käsitellään jonkin verran herätysliikkeitä, mutta koska ne kuuluvat luterilaisen kirkon sisälle, "vähemmistö" ei välttämättä ole oikea termi. Islam mainitaan sivulauseenomaisesti kolmannella kaudella, ja siitä käytetään vanhaa termiämuhammettilaisuus. Katolilaisuutta, juutalaisuutta ym. ei mainita.

Etniset/rodulliset vähemmistöt: Tässä sarjassa kenelläkään ei ole edes vahvaa rusketusta.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt: Sarjassa ei mainita samaan sukupuoleen kohdistuvaa halua, saati sitten muita poikkeamia cisheteroudesta.

Vammaiset ja vammautuneet: Mielenkiintoinen kohta, koska aluksi muistelin että tässä kaikki hahmot ovat täysissä sielun ja ruumiin voimissa vanhuuden vaivoja lukuunottamatta, mutta eipä kuitenkaan: Magnus sokeutuu ensimmäisen kauden lopulla, ja se myös johtaa hänen kuolemaansa. Eikä siinä kaikki: toisella kaudella nähdään alaraajojensa liikuntakyvyn menettänytAaron Seppä. Näyttelijä halvaantui onnettomuudessa ennen kuvauksia, ja uudelleenroolittamisen sijaan näyttelijän vamma sisällytettiin käsikirjoitukseen. Aaron toimii koko kauden ajan Hovimäen seppänä apuvälineitä käyttäen. Pajalle hän kulkee hevoskyydillä, ja seisomisen apuna hänellä on kainalosauvat. Aaron on hyvä esimerkki hahmosta joka on vammautunut, mutta jonka hahmo ei ala ja pääty vammaan.

Kielivähemmistöt: Sarjassa puhutaan suurimmaksi osaksi suomea. Kontekstista on kuitenkin selvää, että Lindhofien kotikieli on ruotsi, ja moniin ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien hahmojen rooleihin on tarkoituksellisesti valittu suomenruotsalaisia näyttelijöitä suomenruotsalaisten aksenttien autenttisuuden vuoksi. (Jos satuitte katsoessa miettimään miksi nimet Ulla ja Ruth kuulostavat joidenkin hahmojen lausumana enemmän "Yllalta" ja "Rythilta", niin tässä syy. ) Varsinaista ruotsin kieltä kuullaan kuitenkin vain satunnaisesti, ja sen sijaan katsojien annetaan ymmärtää, että nyt hahmot puhuvat "oikeasti" ruotsia vaikka kuulemme suomea. Esimerkiksi kolmannella kaudella Ester sanoo Carl Magnukselle suomeksi, että olisi hyvä jos tilanhoitaja puhuisi suomea niin että työväki ymmärtää, ja neljännellä kaudella Signe sanoo suomeksi, ettei ymmärtänyt suomenkielisestä teatteriesityksestä mitään. Onko tämä representaatiota vai ei? Vieraista kielistä taidetaan kuulla useimmin ranskaa, toki myös venäjää, englantia ja hieman saksaa.

Köyhät/muu kuin keskiluokka: DVD:n kannessa ja romaanien takakansiteksteissä sarjan mainostetaan kertovan Lindhofien ja Seppien suvuista,mutta ollaanpa realisteja: tarina kertoo joka kaudella enemmän Lindhofeista. Ne Seppä-hahmot jotka saavat eniten ruutuaikaa ovat myös niitä jotka ovat siirtyneet ylempään säätyyn: Ester, Erkki ja Katri. Tämä voidaan perustella sarjan tavoitteella kertoa katsojille historiasta: politiikka, kulttuuri ja talous ovat olleet paljolti taloudellisen eliitin ja keskiluokan hallinnassa, ja siksi ei riitä että sarja kertoo vain talonpoikaisväestöstä. Lisäksi viljelyyn ja vuodenkiertoon perustuvasta elämästä ei välttämättä synny tarpeeksi draamaa pidemmän päälle. Mielenkiintoista kyllä, ns. normaalin keskiluokkaista elämää sarjassa näytetään suhteessa niukemmin, varsinkin sarjan alkupuolella. Lindhofit ovat aatelia eli erittäin etuoikeutettuja ja Sepät torppareita eli rahvasta. Aivan köyhimpiä kansanosia ei heitäkään paljon näy: esimerkiksi kaupunkikohtauksissa ei taida näkyäyhtään kerjäläistä, eikä ns. "loisia" tai muuta tilatonta työväkeä kuvata kartanomiljöössä. Torpparielämän arkea kuvataan jonkin verran jokaisella tuotantokaudella, ja Sepän perheen kautta päästään näkemään miten yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset ovat näkyneet rahvaan elintavoissa. Hyvänä esimerkkinä tästä on kohtaus kolmannella kaudella, jossa näytetään että Seppienkin pöydässä päiväruokaa nautitaan omista kupeista eikä yhteisestä astiasta.

Siinä olivat merkittävimmät vähemmistöryhmät. Kun nyt kerran aiheessa ollaan, niin käsitellään vielä bonuksena suurin vähemmistö eli naiset.

Kuten luokkavähemmistökohdassa, myös tässä voidaan todeta, että sarja kertoo enemmän miehistä kuin naisista. Hovimäen kartanon miespuolinenperillinen on jokaisella kaudella keskeinen hahmo, ja samoin Sepän torpan asukkaiden elämään kuuluu keskeisesti se, että sepän pojasta koulutetaan seppä jatkamaan isänsä työtä. Toisaalta sarjassa kuvataan laajasti naisten tekemää työtä, esimerkiksi kynttilänvalantaa, kudontaa ja kätilöintiä. Monessa kohdassa ja kohtauksessa käy ilmi, että naisten työ, vaikka "näkymättömämpää" onkin, on perheiden hyvinvoinnin kannalta yhtä tärkeää kuin miesten työ. Kolmannella kaudella Sepän torpan taloudenhoito uhkaa mennä hunningolle, kun torpassa ei ole aikuista naista vastaamassa naisten töistä. Naisten tärkeys narratiiville käy mielestäni kauniisti esille kolmannen kauden neljännen jakson lopussa, kun Wilhelm palaa seikkailuiltaan kotiin. Koko suvun naisväki on kokoontunut saliin surupuvuissa: he ovat pitäneet kartanon pystyssä ja organisoineet hautajaiset jamuut käytännön järjestelyt sillä välin kun herra Hovimäen perillinen on viiletellyt pitkin maita ja mantuja. Myös ensimmäisen kauden loppupuolella korostetaan sitä, että naiset jatkavat arjen pyörittämistä sodan aikanakin ja miesten poissaollessa.

Hovimäki on muuten myös sikäli kiinnostava sarja, että se selkeästi pyrkii olemaan mahdollisimman isoa yleisöä kiinnostava, ja kuitenkin sen kerronnassa on mukana naisille suunnatun kirjallisuuden/viihteen piirteitä. Selvimmin tämä näkyy toisella tuotantokaudella, jossa Esterin ja Carl Magnuksen välinen dramaattinen rakkaustarina on selkäranka, jonka ympärille koko tarina rakentuu. Tekijät ovat siis olettaneet, että tämä melodramaattisia piirteitäkin saava juoni kiinnostaa kaikkia katsojia sukupuolesta riippumatta. Jos Hovimäki olisi tehtyaikaisemmin tai puolet sen käsikirjoittajista ei olisi ollut naisia, voi olla että se olisi ollut huomattavan miesvaltaisempi tarina.

Tarkastellaan tätä lukujen avulla. Tarkistin jokaisen tuotantokauden seitsemännen jakson lopputeksteistä montako puheroolia mies- ja naishahmoilla on. Ensimmäisen kauden seitsemännessä jaksossa on 15 miesosaa ja 8 naisosaa, toisen kauden 7. jaksossa 9 miesosaa ja 11 naisosaa, kolmannen kauden 7. jaksossa 21 miesosaa ja 11 naisosaa, 4. kauden 7. jaksossa on sekä mies- että naisosia 14. Luvut kallistuvat enemmän miesvaltaisiksi, vaikka vaihtelua esiintyy jaksosta riippuen.

Mitä jäi käteen?

Aloitetaanpa taas nimestä. Päin nousevan Suomen rantaa on hyvin nimetty. Viimeisessä jaksossa ollaan vielä kymmenen vuoden päässä Suomen itsenäistymisestä, mutta ajatukset itsenäisyydestä ovat olemassa. Sarjassa nähdään miten monin tavoin Suomea ja sen kulttuuria tietoisesti rakennettiin, ja myös niitä yhteiskuntaluokkien välisiä ristiriitoja, jotka sitten itsenäisyyden alussa eskaloituvat niin verisesti. Jaksojen nimet ovat lyhyitä mutta kuvaavia.

Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan hyviä. Nostan erityisesti esille Martina Roosin, joka heittäytyy vanhapiika-Marien rooliin kiitettävällä tarmolla ja taidolla, sekä Mikko Bredenbergin, joka tuo Toivon rooliin juuri oikeanlaista nuoruuden idealismia ja palavasieluisuutta. Hänen rinnallaan Sami Markus jää ikävä kyllä usein laimeaksi nuoren Väinön roolissa. Vivahteikkaimman roolisuorituksen tekee kuitenkin Tapani Kalliomäki, joka pääsee Felixin roolissa esittämään tunnetiloja laidasta laitaan. Toisin kuin sankarillinen Magnus ensimmäisellä kaudella, Felix on huomattavasti vaihtelevampi hahmo. Hän on sarkastisen uhmakas auktoriteetien edessä, riehakas toveriensa seurassa, lempeä Ruth-serkun kanssa ja aggressiivisen käskevä alempiaan kohtaan. Felix on krapulainen, kiihkeä, uhmakas, kärsimätön, sairasteleva ja pidätetyn rauhallinen - usein monia näistä samassa jaksossa.

Neljännellä kaudella näkyy myös selkeästi käsikirjoittaja Kirsti Mannisen kädenjälki, mitä tulee Felixin, Ruthin ja Oton väliseen kolmiodraamaan. Manninen on suomalaisille kirjanystäville paremmin tuttu nimellä Enni Mustonen, jolta ilmestyy kirja per vuosi-tahtia vahvoista naisista kertovia historiallisia ja nykyaikaan sijoittuvia romaaneja. Mustosen/Mannisen tuotannolle on tyypillistä juonikuvio, jossa päähenkilöllä, osaavalla ja itsenäisellä nuorella naisella (Mustosen naispäähenkilöiltä menee harvoin sormi suuhun), on kaksi sulhaskandidaattia. Aluksi sankaritar on viehättynyt hurmaavasta, hieman pahapoikamaisesta miehestä, ja tarinan ajankohdasta riippuen joko seurustelee/on kihloissa tämän kanssa tai rakastaa tätä kaukaa. Jossain vaiheessa sankaritar tajuaa, kenties kivuliaastikin, että heidän ei ole mahdollista saada yhdessä vakaata tulevaisuutta, joten hän kääntää katseensa siihen kunnolliseen mieheen, josta lukija on jo sadan sivun ajan tiennyt että tämä on "se oikea", ja jonka kanssa hän sitten tarinan lopussa päätyy naimisiin. Nimenomaan Mustoselle/Manniselle on tässä juonikuviossa tyypillistä, että väärä mies ei välttämättä ole ilmiselvästi "paha poika", vaan esimerkiksi aatteiltaan liian radikaali, henkisesti kypsymätön tai sitten sellainen, joka veisi sankarittaren pois kotikonnuiltaan. Oikea mies taas on se, jonka kanssa sankaritar voi tehdä työtä yhdessä yhdessä ja jakaa tavallisen arjen. Ruthin viimeinen repliikki sarjassa ("Ei sinun tarvitse kantaa minua käsivarsillasi. Minä haluan tehdä työtä sinun rinnallasi.") onkin Mustosta/Mannista tiivistetyimmillään.

Neljäs kausi on oma suosikkini kaikista Hovimäen tuotantokausista, vaikka näin uudelleenkatselun jälkeen voin todeta että ensimmäinen kausi oli lähes yhtä hyvä. Tarinan aikajana on yhdeksän vuotta, mikä mahdollistaa sopivan tiiviin tarinankerronnan ilman turhia aikahyppyjä tai taukoja. Neljännellä kaudella ollaan kutkuttavasti vanhan ja uuden rajapinnalla. Uudet teknologiat kuten puhelin ja rautatie muuttavat maailmaa, mutta toisaalta vanhan maailman rakenne ja järjestys määräävät yhä ihmisten elämää monin tavoin. Myönnettäköön tosin, että joskus käsikirjoittajien into viedä hahmot osaksi historiaa saa tällä kaudella saa jopa koomisia piirteitä. Koko Suomen tunteman Hyökkäys-maalauksen malli onkin Sepän Alma? Ja kun Bobrikov ammutaan, on yksi Lindhof valmiina oman salamurha-aikeensa kanssa ja toinen sattuu juuri siihen sairaalaan johon haavoittunut kenraalikuvernööri tuodaan? Aika överiksi menee.

Budjettisyistä viidettä kautta ei tehty. Kenties se onkin hyvä, sillä Hovimäki kuuluu menneisyyteen eikä radioiden ja autojen aikakaudelle. Viides kausi olisi muuten päätynyt uuteenvuoteen 1999/2000, jolloin Wilhelm Lindhofin jälkipolville vuonna 1899 kirjoittama kirje avataan ja luetaan. Magnus Haglund, Ruthin ja Oton lapsenlapsenlapsi ja Johanna Seppä, Väinö Sepän lapsenlapsenlapsi, ostavat yhdessä rappiolle joutuneen Hovimäen kartanon ja alkavat kunnostaa sitä yhdessä. Eli olisi palattu siihen, mistä sarja alkoikin.

Tarinahan menee tiivistetysti näin: on tyttö ja poika jotka kasvavat yhdessä. Juuri kun murrosiän kuohut ovat alkaneet ja ystävyys on muuttunut molemminpuoliseksi ihastukseksi, poika lähetetään opiskelemaan. He tapaavat uudelleen kun molemmat ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, ja muhimaan jäänyt ihastus muuttuu molemminpuoliseksi rakkaudeksi. Poika lähetetään uudelleen opiskelemaan, ja joutuu sitten olosuhteiden pakosta kihloihin nätin mutta sovinnaisen serkkunsa kanssa. Onnettomuus riistää serkulta tämän omaisuuden, eikä poika pysty irtautumaan kihlauksesta vaan nai kihlattunsa jota ei rakasta. Tytön sydän särkyy koska hänen rakkaansa kuuluu nyt toiselle, mutta hän päätyy järkiavioliittoon mukavan vanhemman miehen kanssa. Muutaman vuoden kuluttua mies menehtyy, ja tyttö saa tietää olevansa aatelismiehen avioton lapsi, ja matkustaa suurkaupunkiin etsimään sukulaisiaan. Tällä välin poika on onneton järjestetyssä avioliitossaan, mutta sitten hänen vaimonsa kuolee. Sillä välin tyttö päätyy kihloihin konnamaisen miehen kanssa. Poika saa tietää tästä ja ryntää estämään avioliiton, mutta saapuu liian myöhään. Tyttö huomaa pian että uusi avioliitto oli erehdys, mutta ei pääse pakenemaan siitä. Poika palaa kotiin hoitamaan sukutilaansa. Tytön aviomies tekee vararikon ja surmaa itsensä, jolloin tyttö matkustaa takaisin kotiin. Lopussa tyttö ja poika saavat toisensa.

No huh! Tässä tarinassahan on tarpeeksi käänteitä ja materiaalia vaikka kahteen romanttiseen romaaniin. Sarjan kattama aika on kuitenkin vähän yli kymmenen vuotta, ja sikäli kaikki käänteet "mahtuvat" siihen hyvin ilman että on vaaraa tapahtuma-ähkystä. Onko tässä huomattavissa Kirsti Mannisen eli kirjailijanimeltään Enni Mustosen kädenjälki?

Aloitetaan ehkä hieman ilmiselvästä asiasta: Carl Magnuksen ja Esterin roolit on sarjassa näytelty hyvin. Sekä Minna Haapkylän esittämä nuoruuden kiihko että Marc Gassot'n kauriinsilmäinen charmi toimivat juuri niissä kohtauksissa, joissa se on tarpeen. Myös hahmojen nuoria versioita esittävät näyttelijät suoriutuvat tehtävistään hyvin. Muutenkin heidän rakkaustarinansa on sarjassa esitetty hyvin visuaalisesti. On vihaisia ja kaipaavia katseita, suudelmia, kosketuksia sekä korvapuusteja. Monen muun parin romanssi jää sarjassa viitteellisemmälle tai verbaalisemmalle tasolle. Carl Magnus ja Ester ovat myös ensimmäiset nimetyt hahmot jotka sarjan alussa nähdään, ja myös viimeiset jotka viimeisessä jaksossa näytetään. Katsoja siis näkee alusta alkaen heidän tarinansa tärkeänä.

Visuaalisuuteen lisättäköön vielä maininta Esterin hiusväristä. Punahiuksiset sankarittaret ovat suomalaisessa fiktiossa melko harvinaisia. Muunmaalaisista mainittakoon Vihervaaran Anna Shirley, Hämähäkkimiehen tyttöystävä Mary Jane Watson ja Peppi Pitkätossu. Siltäkin kannalta Hovimäki erottuu edelleen muista vastaavista tarinoista.

Carl Magnuksen ja Esterin tarina on harkiten rakennettu. Se alkaa kauden ensimmäisestä jaksosta ja jatkuu aina viimeiseen asti, ja jokaisessa jaksossa on jokin uusi tapahtuma tai käänne, pienempi tai suurempi. Käänteet on rytmitetty hyvin. Strategisesti tekijät eivät venytä rakkaustarinaa cliffhangerin avulla seuraavalle tuotantokaudelle, vaan toista kautta alusta asti seurannut katsoja palkitaan lopulta viimeisessä jaksossa tyydyttävällä lopulla. Jos tarina olisi venynyt pidemmäksi se olisi voinut menettää vetovoimaansa, mutta 11 jaksoa katsojille ja kaksitoista vuotta hahmoille on juuri sopivan pitkä aika jännitteen ylläpitämiseksi. Katsoja ehtii kiintyä hahmoihin ja toivoa heille onnellista loppua.

Tarinassa käytetään myös jonkin verran viihteellisemmästä kirjallisuudesta ja elokuvista tuttuja konventioita, mutta kuitenkin jonkin verran realistisemmalla tavalla kuvattuina. (Hovimäki-sarja tasapainoilee muutenkin jatkuvasti, joskus paremmin ja joskus ei, historiallisen kuvauksen ja ihmisten välisen draaman välillä.) Kartanon perijä rakastuu köyhään mutta hienostuneeseen tyttöön - koska he kasvoivat yhdessä, ja tyttö on saanut saman kasvatuksen kuin poika. Carl Magnus, tarinan miespääosa, ei ole mikään kiiltokuvapoika tai suoraselkäinen romaanin sankari, vaan omat heikkoutensa ja vahvuutensa omaava hahmo. (Kiinnostavaa hänen hahmossaan on muuten se, että annetaan ymmärtää että hänen on ollut vaikea varttua sekä ilman isää että kuolleen ja siksi arvostelujen yläpuolella olevan isänsä varjossa.) Ester saa tietää olevansa aatelisen miehen avioton lapsi, mutta paljastus tulee yllätyksenä vain hänelle itselleen, sekä useampi hahmo että katsojat ovat tienneet sen jo alusta alkaen. Esteriä liehittelee sama mies joka teki kadettikoulussa Carl Magnuksen elämästä helvettiä. Aiemassa jaksossa todettiin että Löwenstiernan sisar on Ullan tuttu Tukholmassa asumisen ajoilta, ja he itse asiassa kohtaavat toisensa nimenomaan Ullan takia, eli kyse ei ole pelkästä sattumasta.Carl Magnus juoksee dramaattisesti kirkkoon estääkseen Esteriä menemästä naimisiin roiston kanssa - ja saapuu perille liian myöhään. Ja lopussa rakastavaiset tietenkin kohtaavat toisensa kauniissa maisemissa ja suutelevat.

Näin 20 vuotta alkuperäisen esityksen jälkeen voi todeta, että Esterin ja Carl Magnuksen tarina on edelleen mainiosti rakennettu. Tosin Esterille annetaan ehkä vähemmän tehtävää ja kehityttävää itsenäisenä hahmona tarinassa. Carl Magnus on paitsi kolmiodraaman keskiössä myös nuori mies, joka etsii paikkaansa kartanonomistajana ja vastuunkantajana.

Hovimäki on oikeastaan uniikki tapaus suomalaisessa tv:ssä. Meillä ei ole historiallisten tv-sarjojen laajaa valikoimaa kuten on genren vallitsevassa tuottajamaassa Isossa-Britanniassa. Historiallinen miljöö on toki usein nähtävissä elokuvissa, varsinkin suurmiesten ja nykyään myös suurnaisten elämäkertaelokuvissa, mutta historiallisia sarjoja Suomessa tehdään melko vähän. Kovin usein "historiallinen" tarkoittaa suomalaisessa kontekstissa samaa kuin "sota-aikaan sijoittuva". 1800-luvulle sijoittuvia tuotantoja ilmestyy harvemmin. Carl Magnuksen ja Esterin tarina on siis alkuperäisesityksensä aikaan ollut jotain uutta ja erilaista, eikä se ole saanut kilpailijoita uudemmista sarjoista. Kenties katsojilla on ollut muistissa 90-luvun Austenmania, eli aika jolloin Jane Austenin teoksista ilmestyi monia laadukkaita filmiversioita, ja jotka saivat lukijat ja katsojat sankoin joukoin kiinnostumaan Austenin kirjoituksista. Katsojat ovat siis mahdollisesti Hovimäkeä katsoessaan ilahtuneet kotimaisesta versiosta ulkomaalaisesta laatu-tv-sarjasta jossa on tarjolla dramatiikkaa komeissa puvuissa ja lavasteissa.