#avautuminen

Vaikka mulle on lätkäisty syntymässä papereihin F, en koe että mua olisi sosialisoitu tytöksi. Leikin pentuna poikien kanssa ns. poikien leikkejä. Pojat ymmärsi mua, niiden kanssa sai olla kulmikas ja vähän vittumainen ilman että se pilasi välejä. Tyttöys ei koskaan varsinaisesti resonoinut mulla, eikä multa ole sen performointia odotettu ennen varhaisaikuisuutta. En osannut oikein olla tyttöjen kaveri ennen teini-ikää, enkä silloinkaan ymmärtänyt heidän maailman sääntöjä. Nyt ymmärrän, mutten osaa enkä halua pelata niiden sääntöjen mukaan. Se on tehnyt mun ystävyyksistä naisten kanssa parempia ja terveempiä.

Transmaskuliinisuus konseptina tuntuu mulle vieraalta, koska en koe transitioituneeni maskuliinisuuteen, vaikka transmies olenkin. Maskuliinisuus ei ole ollut mulle koskaan mieheyden mittari, pikemminkin päinvastoin: kaikki ihailemani miehet ovat olleet hyvin androgyynejä ja rikkoneet normeja. Se rohkeus on ollut minulle osoitus miehisyydestä. Transfemmeys terminä tuntuu jollain tapaa läheiseltä; kaikki naiseuden suorittaminen on aina tuntunut roolin vetämiseltä, nyt vaan osaan nauttia siitä kun en ole enää sosiaalisesti tai paperilla nainen. Se on leikkiä. Maskuliinisuuden suorittaminen ei tunnu yhtään sen luontevammalta. Se että olen mies, on mulle sisäinen tunne, tieto siitä mitä olen - ei asia joka määrittää mun ilmaisua, kehoa saati käyttäytymistä. Olen aina ollut sellainen kuin olen, ei se muutu sillä että mun papereissa lukee nyt F:n sijaan M. Eikä mun ei-binäärisyyskään, fluidius, androgyynisyys tai miksi sitä haluaakaan kutsua, siitä muuksi muutu.

Myönnetään heti alkuun, etten itsekään tiedä mihin tää postaus on menossa, kuhan kirjoittelen ajatuksiani tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Oon ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa, että nyt taitais olla aika pistää tinder laulamaan. Jotenkin oon aina ennen onnistunut puolivahingossa löytämään ihmisiä ja päätymään suhteisiin tai mitä mielenkiintoisimpiin situationshippeihin. Nyt en kuitenkaan uskalla luottaa tuuriini, joten taitaa olla viimein aika kokeilla ~✨️deittisovelluksia✨️~

Kun oon tässä edes teoreettisella tasolla pohtinut tällaista hurjaa nettideittailua, oon tajunnut, miten auttamattoman pihalla oon aivan kaikesta tähän liittyvästä. Aloitetaan klassisesta: en tiedä mitä kirjoittaa profiiliin, miten kertoa tarpeeksi muttei kuitenkaan liikaa. Toisaalta en tiedä, onko yleisenä tapana treffailla vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan vai voiko treffeillä käydä saman aikajakson sisällä useamman kanssa, jos mitään sitoumuksia ei ole vielä tehty. Onko näin homona (oon afab muusu ja kiinnostunut naisista) kuitenkin parempi käyttää jotain muuta sovellusta kuin tinderiä, vai onko kaikki muut sovellukset ihan kuolleita? Onko ylipäätään tuhoon tuomittu yritys etsiä tinderistä tai muusta deittisovelluksesta elämänkumppania, sitoutumista ja parisuhdetta? Miten voikin pieni ihminen olla näin pihalla. Auttakkee.

20. vuosi lähestyy täällä maapallolla itellä ja on nyt semmonen fiilis että en tehny yhtikäs mitää jännittävää teininä. Ja nyt se harmittaa. Toisaalta en ois pari vuotta sitten uskaltanu edes tehdä mitää ”teinimäistä”. En ole vieläkään seurustellut tai edes saanut ensimmäistä suukkoa(juomapelejä ei lasketa). En oo pitäny kenenkää kädestä kiinni romanttisella tavalla. En oo ollu läheinen kenenkään kanssa eli halaillut tai jakanut sänkyä. Ja nää jutut on jääny sivusuun koska oon seksuaalivähemmistöä eikä täällä tuppukylässä oo ketää jonka kanssa tämmöstä kokemusta oo voinu saaha. Heteroilla on nyt vaa helpompaa teini-iässä tämmöset asiat. Tunnen oloni erittäin jälkeen jäädyksi kun muut vaa harrastaa seksiä ja pelaavat tinderiä samalla kun minä oon omassa huoneessani ja pelkään että mut hakattais jos ilmaisisin että oisin sateenkaareva. Kavereillenkin kertominen tästä pelottaa. Ne tulee kohtelemaan ja ajattelemaan musta ihan eri tavalla vaikka heillä olisi ollut aavistuksia. Enkä halua että mua kohdeltais eri tavalla vaan sen takia että en oo hetero. Kaikki nämä seksualisuuteen liittyvät asiat ovat tehneet musta epävarman ja välttelemään kaikkea joka olisi suoraan liitettävissä homouteen.

Oon ollu paniikkikohtauksen rajoilla sunnuntaista asti. Olin mun tädin luona (myös mun serkut 1 ja 2 oli siellä, koska joulu) ja jostain syystä menin mainitsemaan yhen ystäväni ja iha täysin takavasemmalta sain jäätävän ryöpytyksen mun tädiltä ja serkulta 2, siitä kuinka se mun ystävä on täys kusipää ja et mä oon idiootti ku oon edelleen tekemisissä sen kanssa.

Siis myönnettäköön, että tää mun ystävä on tehny kusisesti mun serkulle 1 ja ko. ystävällä on vahva tausta mt ja huumeongelmien kanssa, mut en nää miten mun syyllistäminen ja ryöpyttäminen hyödytytti ketään siin tilanteessa (olin tosin jo aikasemmin saanu kuulla kunniani siitä, et oon pilannu mun 11kk vanhan koiran, joka on sijotuksessa mun tädin kennelistä). Menin ihan vitun paskaks, sain paniikkikohtauksen ja itkin varmaan tunnin. Ainaki se tuntu tunnilta.

Mä ymmärrän, että tää on ollu vaikeeta mun serkulle 1, mut se oli ainoo ku yritti ymmärtää ja puolustaa muo. Saatiin myös vähän kahestaan juteltua, ku pyysin ja se meni ihan hyvin.

Multa kyllä pyydettiin jälkeenpäin anteeks ja sanottiin, et ei ne tarkottanu hyökätä mua vastaan, mut et mun ei ois pitäny ottaa sitä ystävää puheeks ollenkaan (mitä mä en todellakaan tienny ku ketään ei oo mulle kertonu näiden kolmen vuoden aikana, mitä siit ite tapahtumasta mun derkun ja sen ystävän välillä on aikaa).

Mut mä en oo pystyny lopettaa näitten asioitten ajatteluu, jos pysähdyn sekunnikski ni mun päähän vaan välähtelee pätkii siitä sunnuntaista ja mun aivot vaan huutaa mulle kuin paska ihminen oon, ku en oo paremmin puolustanu mun serkkua 1 ja siitä on ehkä tuntunu, et oon valinnu puolen, vaikka mulla ja sillä mun ystävälläki on relusti yli 10 vuotta historiaa takana, josta kukaan siinä perheessä ei tiedä mitään.

Se on ollu raskas ystävyyssuhde ja kuluttavaki välillä, mut se on myös auttanu mua jatkamaan ja hoitamaan mun mielenterveysongelmia. Ja mä en vaan oo ohjelmoitu niin, et voisin hylkää ihmisen jota mä tiedän voivani auttaa ja joka on (vaikka sitten osaks omasta syystään) ajautunu paskaan jamaan.

En vaan tajuu miten tästä paniikista ja syyllisyydestä pääsee eroon.

En osaa täydellisesti pukea tätä sanoihin, mutta yritän silti:

Mä ymmärrän, että ihmiset tarkottaa hyvää ja ajattelee mun parasta kun ne ehdottelee ja neuvoo liikuntaa, ties mitä random askartelua ja touhuamista auttamaan masennuksen tuoman motivaatiottomuuden kanssa.

Mä myös ymmärrän, että siltä mukavuusalueelta on pakko poistua ja vaikka motivaatio lähentelee nollaa, niin joskus on vaan pakotettava ittensä tekeen asioita jne. 

(Täs vaihees kerron/muistutan että oon sairastanu pariakin ahdistuneisuushäiriötä vuosia ja masennus on ollu päällä jo yli 10v ja täs vaihees ollaan psykiatrien kans todettu et järkevin tavote on vaa hallita sitä niin hyvin et selviää arjesta eikä yrittää pyrkiä ihmeparantumiseen. Oon ollu pääosin tarpeeks tasasel et työelämä ja omillaan eläminen yksin on ollut mahdollista.) 

Mutta ei saatana että syö motivaatiota, jaksamista ja hermoja, kun ite yrität ja saat jotain aikaseks, ja silti saat ton saman saarnan ja ulinaa siitä että mikset myös pieniä asioita X ja Y oo saanu aikaseks.

Siis atm mun säätö/emme-ole-keskustelleet-mitä-suhteemme-on-toveri about repi perseensä kun totesin että on tullu lähinnä pelattua, nukuttua ja maattua sängyssä. Sain kuulla pitkällisen avautumisen siitä, miten en voi saada itteeni parempaan jamaan jos en “yritä enemmän”.

Samoihin aikoihin mun mielenterveyshoitaja kuittaili siitä, miten en oo voinu saada muuttolaatikoita purettua vieläkään ja miten voi olla järjestelemätöntä tilpehööriä pöydillä odottamassa varastointeja. Enkä nyt varsinaisesti puhu sellasta rivien välistä luetusta herkkyydestä aran aiheen tiimoilta, vaan siitä että hoitaja suoraan kommentoi “no kukahan ne tavarat on sun asuntoon tuonu?” naureskellen ja kysy miten voi olla etten oo saanu kaikkia muuttolootia tyhjättyä kun oon ollu uudes kämpäs niin ja niin monta kuukautta.

Nää raivostuttaa suunnattomasti, koska tässä tilanteessa näillä jätetään huomioimatta täysin se, mitä mä oon saanu aikaseks näistä asioista huolimatta ja mitä kaikkee muuta täl hetkel käsittelen (lakiasotkuja työelämän puolelta ja lääkityksen kuntoon hakua).

Säätö on tavallaan sellanen taho, josta voi viel olla osittain piittaamatta näissä asioissa, mutta hoitajalta vituttaa suunnattomasti tämä.

Siis se että peseydyn, teen safkaa, käyn ruokakaupassa, hoidan tiskit ja pyykit jne hommat on tässä tilanteessa mulle jo paljon ja näiden lomassa saan siivottua pieniä osuuksia kämpästä.

Ja näiden listaamisen jälkeen hoitaja kuittailee muuttolootista ja siitä etten oo saanu aikaseks erikseen kuntoilla.

vaihtoehtona leuka- ja päänsärky sekä hampaiden hajoamisen riski siihen asti et pääsen korjauttamaan sen, mikä on aikasintaan maanantaina

(myöskin vaihtoehto: valvominen siihen asti et pääsen korjauttamaan sen, mutta mieluummin en)

Ainoa vain, että silloin kaikki on nukkumassa, joten paha lähteä kenenkään kanssa juttelemaan.