äkäpussy

Niin, se on taas täällä! Suomi on piukassa erilaisia festareita erimielisille ihmisille. Menoa olisi niin paljon, ettei tiedä mitkä parhaat kaapisi päältä.

Suurin jossittelun aihe lienee raha. Toiseksi aika. Kolmanneksi seura. Jo hetken aikaa ystäväpiirini festarikeskustelua seuranneena, olen tullut siihen tulokseen, että parempi nyt vaan mennä kuin meinata. Olen huomannut, että näitä erilaisia syitä perääntyä riennoista on loputtomiin, kun toisaalta silloin se festarimatka on jo alkanut kun jossittelet. Mielessä kutisee kuvitelmia uskomattomista keikoista ja uusista ihmisistä ja huikeasta meiningistä. Myönnä, että haluat sitä! En usko missään olevan niin huonoa festaria, että rahasi ja aikasi menisivät täysin harakoille.

Elämys rakentuu kaikesta muustakin kuin vain itse musiikkikeikoista paikan päällä. Se on hypeä, suunnittelua, soittolistojen tekemistä, matkustamista pääkallopaikalle niin että ainakin viisi rengasta puhkeaa matkan aikana, leiriytymistä, huomaamista että unohdit kengät ja hellehatun kotiin, huomaamista että sinulla on liian vähän käteistä ruokaan, huomaamista että aurinko paistaa ja vettä sataa, ja ainiin se bändikin piti käydä katsomassa, huomaamista että sinulla ei ole varahousuja mukana kun pissit housuusi, hyvän juoman juomista kavereiden tai uusien tuttavuuksien kanssa, rahan menoa, tanssimista, löhöämistä nurtsilla, sammumista nurtsille, heräämistä niin että nukuit parhaimpien bändien ohitse, villiä biletystä leirinnässä, nukkumista pahanhajuisessa teltassa, heräämistä ilman aamupalaa, nauramista sille kaikelle väsymykselle, musan kuuntelua ja uuden hyvän bändin löytämistä ja ennen kaikkea siitä kaikesta nauttimista. Olet ansainnut sen ja usko pois, se kaikki on juuri sen arvoista kuin olet siihen satsannut!

Kun on päästy siihen pisteeseen, että liput on kourassa ja the viikonloppu lähestyy niin alkaakin seuraava jossittelu: mitä ottaa mukaan reissuun.

Siis mitä mä kuulin radiosta tänään päivällä?

Ihan lyhyen automatkan aikana sattui tottuneeseen tapaan olemaan Radio Suomipop pyörimässä radiosta. Kismitti, kun en kuullut alusta asti mistä juontajat siellä juttelivat, mutta vähän tyyliin näin: “kyselyn mukaan nuoret voisivat mennä töihin jo noin 13-14-vuotiaana... 50% vastaajista sitä mieltä, että 15-vuotiaasta eteenpäin nuori voisi käydä töissä, kun taas 27% vastasi, että 13-vuotiaasta ylöspäin on jo sopiva ikä...”

Jonkin aikaa kestäneen etsinnän seurauksena löysin kuitenkin internetistä, mistä kyselystä tässä oli oikein kysymys. Kyselyn on tilannut Suomalaisen Työn Liitto ja kyseessä oli Avainlippu-kyselytutkimus, josta löydät tiedotteen täältä http://suomalainentyo.fi/blog/2015/05/27/suomalaisten-mielesta-15-vuotta-on-paras-ika-aloittaa-kesatyot/. Tutustuin juttuun sen verran, että veri alkoi kiehua. Taustatiedot tälle ragelle voit kaivaa linkin takaa itse.

Olen yksi ristiriitaisimmista ihmisistä, mitä tulee siihen onko työ elämän number one. Näen kaksi puolta: oman elämän turvan, rutiinin, yhteiskunnan palvelemisen, oikeudenmukaisuuden ja tekemisen innon. Sitten on toinen puoli: mistä elämässä nyt loppujen viimeksi on kysymys? Työstäkö? Ehei.

Aloitan nyt ammatillisen paasaukseni. Mun moraaliini ei mahdu se, että lapset alkaa vääntää töitä tässä maailmassa sen ikäisenä, kun elämä on vielä seikkailua, leikkiä, uuden kokemista ja tekemistä sekä elämästä oppimista. Olkoonkin kyse pelkästään kesätöistä. Musta on aivan käsittämätöntä ja järjen vastaista ajatella, että olisin itse mennyt kesätöihin vaikka nyt 14-vuotiaana. Ymmärrän sen puolen, että sen ikäinen voi “kokeilla” töitä esim. poimia mansikoita sukulaisen pellolla tai auttaa paperihommissa isän firmassa ja saada siitä vähän vaivanpalkkaa. Selkeä mielipiteeni on kuitenkin se, että ne työt, jota sen ikäisen pitäisi hoitaa ovat koulu sekä kotityöt.

Tässä yhteiskunnassa on oltava tilaa lapsille ja nuorille olla vapaita ja toteuttaa itseään. On oltava vapaus myös siihen, että nuori voi mennä kesätöihin, jos se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Mutta mikään, korostan mikään, ei saa mun mielestä tulla aiheuttamaan lapsille ja nuorille paineita sen suhteen, että töihin on mentävä niin pian kuin mahdollista. Kesälomat ovat katoava luonnonvara ihmiselämässä, oravanpyörä taas ei.

Kesä on jännitävintä, seikkailuntäyteisintä ja parhainta aikaa lapsen ja nuoren elämässä. Yhden kesän aikana voi tapahtua monia kehitysaskelia aikuisempaan suuntaan ilman, että sen tekee jätskikiskan takana tai siivoojan moppi kädessä. Yksi työkokemus sinne tai tänne, elämä on kuitenkin tehty nautittavaksi ja tässä korostan erityisesti nuoruutta. Se aika jolloin itsensä etsiminen on ykkösjuttu, ihmissuhteet korostuvat, tehdään valintoja, opitaan uutta olemalla vapaita ja koetaan suuria tunteita: menkää ja eläkää! Oravanpyörään ehtii niin paljon myöhemminkin.

Näin kevään korvalla tulee haikailtua kaiken uuden ja ihanan perään. Valo lisääntyy, kesä lähestyy, mieli on kaikin puolin virkeämpi ja eloisampi. Kauppojen hyllyt täyttyvät kevät- ja kesätuotteista.

Tekee mieli saada kaikki mulle heti tänne nyt.

Tässä ei oikeastaan olisi mitään ongelmaa, ellei samaan aikaan olisi tulossa ihanien juhlien ja festarien täyttämä elämyskesä. Pidän matkustamisesta, musiikista ja kulttuurista. Kesä on parhainta aikaa vain nauttia siitä, että on vähän enemmän aikaa matkustella ja seikkailla.

Tilanteessa syntyy suuri ristiriita: ostanko esimerkiksi uusia vaatteita tai huonekaluja, joista minulle on iloa kerrasta toiseen ja jotka voin lopulta myydä pois saaden vähän rahaa takaisinkin vai sijoitanko rahani suurempaan lomareissuun, josta saan elämääni suuren elämyksen ja muiston.

Välillä pistää vihaksi tämä valintojen maailma. Henkilökohtainen filosofiani kallistuisi enemmän elämysten suuntaan, sillä loppujen lopuksi kerätyllä materialla on hyvin vähän arvoa missään suhteessa. Suuremmat matkat vain vaativat suuremman rahapanoksen, jonka haalimiseen menee valitettavasti jonkin aikaa ja jonka eteen on nähtävä paljon vaivaa.

Jokaisella meistä on taatusti jotain sellaisia asioita, joita ei vain voi sietää ja ymmärtää, vaikka haluaisi. Minut pistää näkemään punaista marttyyrit tai ylipäätään marttyyriys luonteenpiirteenä.

Aivan alunperin marttyyri juontaa terminä juurensa uskontoon ja aatteisiin ja niiden puolesta kuolemiseen. Nykypäivänä termi on kuitenkin laaja ja niille joille termi on hämärä niin lyhyesti avattuna (ja hyvin epävirallisesti) marttyyriys on sitä, että ihminen voivottelee ja vihoittelee muille itse tekemiään valintoja. Kyse ei ole tavallisesta valittamisesta vaan siitä, että marttyyri pitää itseään uhrina, kun on itse valinnut jonkin asian.

Esimerkkinä tyypillinen tilanne voisi olla sellainen, että on olemassa jokin työtehtävä, jonka marttyyri on ottanut hoitaakseen, vaikka käytännössä tehtävälle olisi voinut olla muitakin vapaaehtoisia hoitajia. Tehtävää suorittaessa ja sen jälkeen marttyyri tuo hyvin selvästi ilmi muille työkavereille sen, että juuri hän hoitaa sitä tehtävää, jota kukaan muu ei ottanut hoitaakseen. Kun marttyyrille tarjoaa apua tällaisessa tilanteessa, vastaus on lähes poikkeuksetta ei, sillä marttyyri haluaa kantaa "kunnian" tehtävän suorittamisesta yksin.

Hyvin usein marttyyrilla ei ole aikaa/mielenkiintoa/halua hoitaa tehtävää, mutta hän ottaa tehtävän kontolleen jostakin aivan käsittämättömästä syystä, josta en ole tähänkään päivään mennessä päässyt perille.

Usein (mutta ei aina) marttyyriluonteilla on luonnekombossaan mukana yes man -meininkiä ja burnout-taipuvaisuutta. Tämä kolmen kombinaatio ei ole enää ihmiselle tervettä. Jos ihminen ei osaa kieltäytyä ja hän kokee olevansa uhri jokaisessa valinnassaan, on stressoverload taattu.

En osaa sanoin kuvailla tunnetta, joka sisälläni syttyy silloin, kun joku käyttäytyy marttyyrimaisesti. Omaksi ikäväkseni olen saanut huomata, että omassa tuttavapiirissäni on muutamia marttyyriyteen taipuvaisia ihmisiä. Kaikkein ikävintä on se, että nämä ihmiset ovat minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. Samanaikaisesti kun koen vihaa marttyyriluonnetta kohtaan, tunnen myös sääliä, kun läheiseni ei ymmärrä tilanteen naurettavuutta ja burnoutseurauksia. Miksi kukaan haluaisi kärsiä ehdoin tahdoin?

Kun pinnani on katkennut marttyyritilanteissa, olen useaan otteeseen sanonut suorat sanat marttyyritutuilleni. Mikään ei avaa marttyyriluonteen silmiä niin hyvin, kuin tilanteen avaaminen hänelle juuri kyseeomaisessa hetkessä. Harmillisesti kuitenkin luonteesta on vaikea päästä eroon ja huomautuskin säilyy marttyyriluonteen muistoissa vain vähän aikaa.

Pelkkä sanakin jo ärsyttää. Miksi tekemisestä pitää tulla suorittamista? Opiskelijana olen liiankin paljon tekemisissä tämän sanan kanssa. Olen alalla, jonka tunnen omakseni, kouluttaudun työhön, joka mielestäni sopii minulle kuin nenä päähän ja tykkään oppia uusia asioita.

Silti joistakin asioista tulee suorittamista. Kuten tenteistä.

Olen siirtymässä hiljalleen joululoman viettohon, suorittamispaineet jäävät mukavasti taakse. Silti minua saattaa jälkikäteen ärsyttää kauankin oma käytökseni:

"miksi en suorittanut paremmin"

"miksi suoriuduin niin kuin suoriuduin"

"miksi ylipäätään ajattelen asiaa suorittamisena enemmän kuin mahdollisuutena"

Näihin ajatuksiin olen jumittunut ja niistä on vaikea oppia ulos. Suorittamisajatteluun liittyy usein myös inhottava itsekriittisyys. Uskon, että moni voi samaistua tunteeseen. Yhdellä oikein hyvällä ystävälläni on kuitenkin ällistyttävä paita, joka osaa aina välillä palauttaa minut maan pinnalle. Siinä lukee: "Carpe that fucking diem."

Kaikki me ollaan joskus oltu siinä pisteessä, että iskee gonahdus. Jossakin hommassa ollaan niin loppumetreillä ja asioita aloiteltu taputtelemaan kasaan, ettei motivaatiota enää tahdo löytyä työn loppuun saattamiseen. Tunne voi iskeä kotiaskareissa, koulussa, työtehtävissä, retkellä, askartelussa... Se mikä aluksi oli ihan huippua, ei jaksa lopussa enää niin kiinnostaakaan.

Nyt päästäänkin asian ytimeen. Koska itsellä on varsinainen viimeinen opiskeluvuosi menossa (jos viimeistä opinnäytetyöpuolivuotista ei lasketa mukaan) niin alkaa huomata sekä oman että luokkatovereidenkin gonahtelun sitä mukaa kun viikot kuluu. Ensimmäisen ja ehkä toisenkin vuoden motivaatio on kaunista menneisyyttä. Nyt halutaan jo pois koulusta.

Gonahtaminen ei muuten olisikaan niin huono juttu, mutta sitä seuraa lähes vääjäämättä epämukava avecci. Nimittäin stressi.

Kun ei oikein jaksa miettiä silloin kuin pitäisi niin asiat tuppaavat jäämään viime tippaan ja sitten potkitaan itseä päähän, kun ei osannut olla alusta asti kunnolla. Se jos mikä pistää vihaksi. Mistä sen motivaation oikein voi löytää silloin kun sitä todella tarvittaisiin? Ystävät? Opettajat? Itsensä palkisteminen? Oppimisen ajatteleminen ilon kautta? Kaikkihan on loppujen lopuksi kiinni siitä, että pitäisi vain tarttua toimeen, rykäistä se elefantti pois olohuoneesta ja saada tehtävä tehdyksi tavalla tai toisella.

Päätin aloittaa aika helpolla aiheella, joka koskettaa montaa meistä ja melkoisen usein: tylsyys.

Käsi ylös kun mikään alla olevista ei tunnu jeesaavan

ei tee mieli katsoa telkkaria

ei tee mieli lähteä lenkille tai jumpata

ei tee mieli lähteä kotoa minnekään mutta ei oikeen kutsua ketään kyläänkään

ei tee mieli torkkua tai nukkua

ei tee mieli syödä tai juoda mitään erityistä

kaikki pelit on pelattu ja kirjat luettu eikä tee mieli uusintakierrosta

Tuntuu, että keskittyminen riittää oikeastaan vain hiljaa istumiseen ja peukaloitten pyörittämiseen. Tervetuloa kerhoon.

Syysloma alkoi juurikin tänään ja olo on kepeä ja kiire ei ole minnekään. Samantien kun ei ole vaadittavaa tekemistä viikkoon niin iskee tylsyys. Mikä noidankehä!

Onko siis tultu siihen, että tässä kiirekulttuurissa ei ole oikein ihmismielelle vain olla ja nauttia tekemättömyydestä? Onko kyse turhautuneisuuden sietokyvystä? Eikö pitäis joskus vaan antaa itselle aikaa istua turhan panttina?