Jäikö Hovimäki-sarjan jäljiltä sellainen tunne, että Suomen historian vaiheissa voisi viipyä pidempäänkin? Ei hätää, suomalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet paljon historiallisia romaaneja. Olen kerännyt tähän suosituksiksi muutamia, joista itse olen pitänyt, tai jotka ovat mielestäni aiheeltaan kiinnostavia tai hyvin kirjoitettuja.
Enni Mustonen: Kasvattitytär (ensimmäinen osa Rouvankartanon tarinoita-sarjasta). 1770-luvulla nuori aatelisneiti Hedda Noora Lilliehöök päätyy avustamaan kasvattiäitinsä kotikartanon arjen pyörittämisessä, ja siinä samalla kipuilee rakkaudesta komeaan upseeriserkkuunsa. Mustosen historiallisissa romaaneissa on paljon arjen ja naisten töiden kuvausta, eikä tämä teos oli poikkeus. Tämä sijoittuu aikaisempaan historialliseen ajanjaksoon kuin hänen muu tuotantonsa, ja on hyvä paikka aloittaa jos haluaa tutustua Mustosen tuotantoon ja kirjoitustyyliin.
Anna Misko: Armovuosi. Tässä 1790-luvulle sijoittuvassa romaanissa pienen seurakunnan pastori Gottleben kuolee yllättäen, ja hänen leskensä ja tyttäriensä kohtaloksi jää odottaa, että sopiva pappi menee naimisiin jonkun heistö kanssa ja takaa perheen elannon. Romaani kuvaa mainiosti nimensä mukaisesti armovuosisysteemiä, jossa menehtyneen kirkonmiehen perheen elannon takasi se, että seuraaja menee naimisiin edeltäjänsä lesken tai tyttären kanssa. Romaanin ilmaisussa on jonkinlaista kankeutta, mutta annan sille plussaa siitä ettei se noudata tyypillisintä heteroromanssikuviota vaan päätyy realistisempaan loppuratkaisuun.
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet. Perinteinen tuhkimotarina on siirretty Turkuun vuoteen 1827, ja päähenkilönä onkin ilkeä sisarpuoli, älykäs mutta köyhä Emilia Dalman. Romaanissa kerrotaan kiinnostavasti Turun palosta sekä siitä miten Helsingistä tuli uusi pääkaupunki. Kirjan sankari on ammatiltaan kirjapainonomistaja, mikä on kiinnostavan erilainen valinta. Utrio on kirjoittanut monia "epookkiromaaneita", jotka sijoittuvat 1820-1850-lukujen Suomeen, mutta valitsin listalle tämän koska pidän siitä. Jos joku tietty historiallinen aihe kiinnostaa, niin Utrio on kirjoittanut esimerkiksi lasiteollisuudesta (Vaitelias perillinen), naisten koulutuksesta (Oppinut neiti) ja rautaruukista (Rautalilja). Utrio kirjoittaa hyvin tasaista laatua, ja siksi onkin vähän mielipidekysymys mikä hänen 1800-luvulle sijoittuvista kirjoistaan on eniten mieluinen.
Virpi Hämeen-Anttila: Sarastus (ensimmäinen osa Synnyinmaa-sarjasta). 1850-luvulla nokkela ja pystyvä torpanpoika Erik saa mahdollisuuden opiskella Helsingissä aina yliopistossa asti, ja pääsee samalla osalliseksi suomalaisen teollisuuden kehittymisestä ja kasvusta. Hämeen-Anttilan historiankuvaus on erittäin hyvää, mutta ikävä kyllä tarinan vetävyyttä häiritsee hieman se, että sen päähenkilö on liian täydellinen: aina fiksu, hillitty, oikeamielinen ja niin edelleen. Silti kiinnostuin romaanin maailmasta tarpeeksi, että luen varmasti jatko-osatkin.
Kaiho Nieminen: Pakolaisten kuski. Nälkävuosiin sijoittuva tarina kertoo Matti-nimisestä torpanpojasta, joka päätyy kyyditsemään nälän tuomia kerjäläisiä pois omasta pitäjästään. Veijariromaanin piirteitä saava kertomus on myös raadollinen kuvaus siitä miten nälkäkriisiä käsiteltiin. Poiketen muista listan kirjoista tämä on miehen miesnäkökulmasta kirjoittama. Tämän lukemisesta on kulunut jo jonkin verran aikaa, mutta muistan että luin tämän mielenkiinnolla.
Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa (ensimmäinen osa Puuvillatehdas-sarjaa). 1890-luvulle sijoittuvassa romaanissa nuori leski Jenny Malmström sukkuloi seurapiirien ja opettajantyön välillä, ja kohtaa myös kumman kiehtovan miehen. Antellin perehtyminen historialliseen miljööseen on kunnioitettavaa, mutta ikävä kyllä romaanin luettavuutta rasittaa se, että kirjailija on yrittänyt kirjoittaa uudelleen Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja onnistuu siinä korkeintaan keskinkertaisesti. Jatko-osassa Puuvillatehtaan perijä on samaten oivallista kuvausta vuoden 1905 suurlakon tapahtumista Turussa ja siksi sekin on omalta osaltaan kiinnostava, mutta kirjailijalle on tärkeintä kuvailla miten sankaritar joutuu valitsemaan kahden erilaisen miehen väliltä.
Heidi Köngäs: Sandra. Vuoden 1918 tapahtumista kerrotaan koskettavasti torpanemännän näkökulmasta ja hänen selviämiskamppailunsa kautta. Muistaakseni tässä on taustalla kirjailijan omaa sukutarinaa. Vaikka tarina on välillä kovin karu, se säilyttää kiinnostavuutensa loppuun asti. Kirjan kieli on hyvää ja innoistuin tarinasta lukiessani ehkä enemmän kuin oletin.
Lukuvinkkejä suomalaisista historiallista romaaneista saa myös lisätä ja otetaan vastaan!
