Notes while drinking tea

Luen Patti Smithin M Train -kirjaa uudelleen suomeksi. Se on jotenkin lohduttava kirja. Sellainen lämminhenkinen, jossa elämä näyttäytyy kaikessa arkisuudessaan ja sattumanvaraisuudessaan kauniina, ja jossa on runsaasti samaistumispintaa: pakkomielteitä, haaveita, unimaailmoja, matkustelua, mustaa kahvia. Patti on yksi mun esikuvista, vaikka en tiedä tulenko koskaan pääsemään sisälle hänen runoihinsa. Niissä kun on mun makuun liian paljon viitteitä kuolleisiin runoilijoihin ja kirjailijoihin, tai lauseita jotka tuntuu olevan täysin irrallaan mun tuntemasta merkitysmaailmasta. Ne on sellaista tajunnanvirtaa, jota en pysty ymmärtämään minään muuna kuin sinä itsenään, siis tajunnanvirtana eikä ne näin ollen onnistu puhuttelemaan mua syvemmin. Mutta jos jostakin pidän niin Patti Smithin kirjoista, hänen kertomuksistaan ja tavasta herättää henkiin omat kaipuunsa ja pakkomielteensä niin että niistä tulee myös mun kaipuita ja pakkomielteitä – haave omasta kahvilasta, kaipuu yksinolemiseen, mutta kaipuu myös matkustaa jonkin pienenkin kimmokkeen, vaikkapa näennäisesti aivan merkityksettömän lauseen tai elokuvakohtauksen ajamana. Ja Patti Smithin ääni. Lauluääni, puheääni. Se on täyttä kultaa.

Terapeutti puhui siitä miten tunteet voi olla jumissa sisäelimissä. Siis sydämessä, keuhkoissa, maksassa, vatsalaukussa. Ja miten jokaisen ihmisen jaksamisella on rajansa. Jokainen kantaa vain sen verran mitä omille hartioille mahtuu. Toisilla on leveämmät hartiat kuin toisilla. Puhutaan maapallon kantokyvystä. Entä mikä on mun kehon ja mielen kantokyky?

Kuukausi taiteilijaresidenssissä on vähän pirullinen ajanjakso. Siinä ehtii kutakuinkin asettua uuteen ympäristöön ja saada taidehommat kulkemaan, mutta juuri kun tuntee pääsevänsä lentoon, niin siivet katkaistaan ja syöksykierre kotiarkeen on väistämätön. Ei sillä etteikö siellä arjessa olisi hyvä olla. Se vain on erilaista. Erilainen Helsinki-aikatila, johon palaaminen vaatii jälleen totuttelua ja sen hyväksymistä, että on muuta ja muita, jotka vaatii huomiointia. On tutut liikeradat, rutiinit ja rakkaat ihmiset. On vuoden loppupuoli. On lumi ja räntä ja mustuus. Vaikka onhan täällä residenssissäkin arki. On tietysti, mutta se on hiljainen ja askeettinen todellisuus, josta kiire ja kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. Huone on lämmin vain iltaisin kello kuudesta eteenpäin, ikkunasta vuotaa niin äänet kuin viimakin ja suihkusta katkeaa kuuma vesi, jos joku laskee keittiössä kuumaa vettä hanasta. Silti (tai siksikin) täällä on ollut hyvä olla ja työskennellä. Niinä päivinä kun oon ehtinyt ulos, on Trastevere avautunut kaikessa rosoisessa kauneudessaan heti ulko-ovelta, ja silloinkin kun koko päivä on mennyt sisällä skannerin ääressä, on kirkonkellot pitäneet mut kiinni tässä kaupungissa ja hetkessä. Iltaisin ikkunan takana on huojunut palmupuu, ukkonen on jytissyt ja kaatosade piiskannut niin, että luulisi veden valuvan ikkunankarmeista sisään. Yhdessä kuukaudessa aika tiivistyy niin, että on pakko valita joko työskentely tai illanvietto, museot tai rauniot, kirjaan syventyminen tai päämäärätön kävely pimenevän kaupungin mukulakivillä. Kaikkia näitä ehdin jossain määrin, mutta jos voisin valita niin jäisin tänne vielä hetkeksi. Edes viikoksi tai kahdeksi, että ehtisin vielä kerran hengittää tätä kaupunkia ja todellisuutta, tallentaa näitä värejä ja tätä oikukasta etelän valoa. Näin siitäkin huolimatta, että kovalevyllä on jo niin paljon uutta materiaalia, että sen läpikäymiseen ja editoimiseen mennee mulla kuukausi jos toinenkin.  On beigeä ja tummanvihreää, on kiemuraisia muotoja ja tylppiä ulokkeita. On kuvia, joista mulle tulee olo, että ne täytyi tehdä – ihan vain jotta ne on tehty, niin sanotusti hoidettu pois alta. Niinpä siellä on liian hailakkaa, liian tummaa, liian rosoista ja liian koristeellista. On uusia suuntia. On visuaalista revittelyä ja ideoiden testailua. Kenties sellaistakin, joka päätyy vielä joskus esille kirjaan tai näyttelyyn, vaikka nyt en vielä tiedä tai osaa sanoa. Työskentelyvauhtiin pääseminen ottaa aina aikansa ja sitten ne kuvat ottaa vielä omansa. Kypsymisprosessi on vasta aluillaan. Tänään on onneksi vielä kokonainen Rooma-päivä. Huomenna illalla sitten paluulento Riikan kautta Helsinkiin.

Sanoihin ja lauseisiin voi upota. Musiikkiin voi upota. Entä kuvataide – kuva – voiko siihen todella upota? Elokuvaan voi, kiitos David Lynchin, Hirokazu Koreedan, Pedro Almodovárin ynnä muiden. Kuvataiteen kohdalla olen epävarmempi. Haluan uskoa, että voi, kyllä sinne voi upota. Mutta samalla kuitenkin pelkään, että vielä joskus totean, ettei se mitä teen ole oikeastaan mitään. Ja silloin jos koska todella kulkisin isäni jalanjälkiä – taidemaalarin, jonka mielestä omat työt ovat pelkkää roskaa. Etenkin ne abstraktit. Niissä kun ei kuulemma ole mitään, ei yhtään mitään.

Napoli oli likainen ja lohduton. Siellä suru ja murhe kasautui epämääräiseksi saastaksi, joka jäi kiinni lyttääntyneisin pahvilaatikoihin, jotka sateen jäljiltä täyttivät mukulakivien saumat ruskealla pahvimuhjulla. Oli muovipressuja, moottoripyöriä ja suoraan auton takakontista kuutta eri sorttia oliiveja kauppaava mies. Oli huoltoasemia, luksusta lupaavia huonekaluliikkeitä ja se moottoritien laitaan unohdettu sohvanranka, josta varikset ja muut kaupunkilinnut olivat nokkineet pehmusteet. Ja sitten oli Madridista saapuva lento, kalmaria lautasella, kaatosade ja led-valojen tuike. Oli jälleennäkemisen hellyys ja kaipuusta kylkeen painautuvat sormenpäät. Ennen kaikkea olit sinä, rakas, ja läsnä oli se voima, joka vetää meidät maailman laidoilta yhteen.

Pelot ja surut kasautuu kehoon. Ne muotoutuu raskaiksi kilon tai kahden painoisiksi möykyiksi, vatsakivuiksi, teräväksi palaksi kurkkuun, hikisiksi kämmeniksi ja säp-säp-säpsähtelyiksi. Syntyy epämääräinen koko oman olemassaolon kattava häpeä, joka kyllästää jokaisen eleen, teon ja ajatuksen. Jokaista tekoa tai elette sekä edeltää, että seuraa epäilys siitä teenkö jotain oudosti tai väärin. Vuosien aikana Olenko vääränlainen? muuttuu muotoon: Olen vääränlainen, siis väärä. Virhe. Syy sille, että isä juo, että isä ei ole isä vaan pelkkä juoppo, joka kaatuu kännissä eteiseen ja tyttärensä ylioppilasjuhlissa pöydän alle. Silmien takana on loputon itku, ja minun ja itkun välissä lamaantuneiden tunteiden ja tylpän katseen muodostama suojakilpi jota masennukseksikin kutsutaan. Se pysyy siinä teini-iästä melkein kolmekymppiseksi. Läpi lukion ja yliopiston, ensimmäisen ja toisen parisuhteen, ja ne yhdenillansäädöt. Vaikeimpina aikoina läheisyys sattuu. Se tuntuu raastavana kipuna ihossa, sydämessä ja keuhkoissa, aivan kuin jotain repeäisi väkivaltaisesti kahtia. Koko keho siinä huutaa, mutta ääntä ei vain kuulu.

Jos olisin luonasi, ihollasi, ihossasi, olisin jylhästi nouseva kallio, tuulen taivuttama koivu ja hiekkaan painunut uoma Jos olisin ulottuvillasi, huuleni huulillasi, olisin pitelemätön tyrsky ja illan viimeinen aalto joka keinahdellen lyö rantaan Jos olisin sinun, sinä minun, me olisimme taivasta halkovat pilvet, sen alla kaupunki, sen kadut ja lamput, loputtomiin risteävät voimalinjat Sähköä ilmassa, meissä, merkityksiä ja muistoja, yhtenä - yhdessä. 

Myöhemmin illalla olen makuuhuoneessa, jossa on koko seinän peittävät kirjahyllyt ja vastapäisellä seinustalla suuret tummanvihreät ikkunaluukut. Tuuletin pyörii katossa. Kuljen sisäpihan poikki, keittiösyvennyksen ohi. Suljen vanhan puisen oven. Hapuilusta huolimatta en löydä valokatkaisijaa joten pissaan pimeässä.

Kadiköyssä on jälleen sähkökatko, kotona ei ole sähköä. Illalla kun tulen kotiin, huomaan rappusissa kaksi pientä kynttiläntynkää aseteltuna kahden rappusen ulkoreunaan. Enää ne eivät pala, sillä sähköt ovat palanneet, mutta minulle nuo kaksi kynttilää kertovat silti jotain äärimmäisen olennaista Istanbulista ja tämän kaupungin arjesta.

Voimajohtojen aallot,     ne nousevat             ja                       laskevat,                                                             t                                                      a                                             v                                     e                            s                    u            o     n ja         l              a                 s                    k                      e                  v             a         t pitkin kerrostalojen kansoittamaa         kaupunkimaisemaa ja taustalla siintää vuoria,                         niin loputtomasti vuoria                                kaikissa sinisen sävyissä!

Sometimes the most beautiful moment is when you watch a sunset   while being stuck in a traffic jam

Hämärtyvässä illassa valo väistyy mereen, hiekassa enää muutama valoisa kaistale ja niillä pari ihmistä, kunnes jäljellä vain lokkeja - lokkeja! Ja ilmassa ikuinen sardiinien tuoksu!

Talvipäivän iltana Ruoholahdessa, metroaseman portaissa kuulen lintujen huutavan korkealta ja kirkkaasti

Kaipasin jo prosessityöpajan aikoihin irti valokuvasta, kirjoitin valokuvan riittämättömyydestä itselleni ilmaisuvälineenä, mutta toisaalta kiintymyksestäni valokuvallisuuteen; reaalimaailman ja syntyvän kuvan väliseen riippvuussuhteeseen, välineen nopeuteen sekä nähdyn ja olemassa olleen katoavuuteen. Tunne valokuvan riittämättömyydestä taas kumpusi vapauden kaipuustani; valokuvan sisällä tunsin oloni liian sidotuksi ja rajoitetuksi - haaveilin installaatioista, liikkeestä, käsillätekemisestä, veistoksellisuudesta ja rakentamisesta, mutta en ollut vielä tuolloin tarpeeksi uskalias. Löysin kyllä uudelleen liiman materiaalina, mutta en löytänyt sille muotoa joka olisi saanut innostumaan ja jatkamaan sen parissa pidempään. Jäi yksi videoteos, mutta myös tunne, että voisin viedä hommam niin paljon pidemmälle. Toinen tapa irtiottoon löytyi kirjoittamisen kautta ja kolmas maalaamisesta, jota tein Ville Tantun metsäkurssilla prosessinomaisen maalaustriptyykin muodossa. Niin pitkään kuin pidän tekemisen intuitiivisena ja vapaana, vailla etukäteissuunnitelmia ja kaavoja, niin homma toimii. Täytyy säilyttää leikki, sillä leikin elementti on keskeisellä sijalla kaikessa mitä teen, samoin sattumusten ja epäonnistumisten hyödyntäminen.

Leikki, abstraktio, spontaanius, vapaus ja vapautuminen (tekemisen nopeus vaikuttaa tähän, samoin uuden välineen käyttäminen), kokeellisuus, asetelmallisuus, vaivattomuus, hetkellisyys, intuitio, ajattomuuteen ja abstraktioon pyrkiminen -> mustavalkoisuus, materiaalin käyttäminen jota ei tunnista liian helposti, prosessi, muutos, liike, metamorfoosi, pahvi, paperi ja liima -> kirjamuoto, pop-up, 3D tai valokuvan ja veistoksen välillä oleva teos, prosessi on itse itseään ruokkiva, liikkuminen irti pelkästä (valo)kuvasta tai printistä tuntuu helpommalta kun kuva ei ole perinteisessä mielessä valokuva -> uusi väline ja aloittelijan mieli, vapaus myös epäonnistua, salaperäisyys, mystisyyden säilyttäminen, projektit/sarjat ovat reaktioita (tämä suhteessa edellisiin ja seuraava juttu taas suhteessa tähän) -> liikkeen säilyttäminen niin sarjojen kuin kaiken oman tekemisen suhteen, jokainen projekti on sitä mitä olen sillä kyseisellä hetkellä tarvinnut tai kaivannut ja kun tämä tarve on täytetty tulee siirtyminen kohti uutta, toisaalta työskentely etenee sykleissä ja reaktioina, mutta kaiken välillä on myös yhteys, eli tietty salaperäisyyden ja ihmeellisyyden tavoittelu, samoin hienovaraisuus, herkkyys, esteettisyys ja olemassa olevan hyödyntäminen; mulla inspiraatio lähtee siitä mitä on satavilla, kyse on intuitiivisesta tarpeesta tehdä asioita ja löytää uutta - ajattelu tulee mukaan vasta myöhemmin, teen ensin ja ajattelen sitten.