#muisto

Kello, antaisit pysähdyksen raikaa.

View On WordPress

Kuukausi taiteilijaresidenssissä on vähän pirullinen ajanjakso. Siinä ehtii kutakuinkin asettua uuteen ympäristöön ja saada taidehommat kulkemaan, mutta juuri kun tuntee pääsevänsä lentoon, niin siivet katkaistaan ja syöksykierre kotiarkeen on väistämätön. Ei sillä etteikö siellä arjessa olisi hyvä olla. Se vain on erilaista. Erilainen Helsinki-aikatila, johon palaaminen vaatii jälleen totuttelua ja sen hyväksymistä, että on muuta ja muita, jotka vaatii huomiointia. On tutut liikeradat, rutiinit ja rakkaat ihmiset. On vuoden loppupuoli. On lumi ja räntä ja mustuus. Vaikka onhan täällä residenssissäkin arki. On tietysti, mutta se on hiljainen ja askeettinen todellisuus, josta kiire ja kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. Huone on lämmin vain iltaisin kello kuudesta eteenpäin, ikkunasta vuotaa niin äänet kuin viimakin ja suihkusta katkeaa kuuma vesi, jos joku laskee keittiössä kuumaa vettä hanasta. Silti (tai siksikin) täällä on ollut hyvä olla ja työskennellä. Niinä päivinä kun oon ehtinyt ulos, on Trastevere avautunut kaikessa rosoisessa kauneudessaan heti ulko-ovelta, ja silloinkin kun koko päivä on mennyt sisällä skannerin ääressä, on kirkonkellot pitäneet mut kiinni tässä kaupungissa ja hetkessä. Iltaisin ikkunan takana on huojunut palmupuu, ukkonen on jytissyt ja kaatosade piiskannut niin, että luulisi veden valuvan ikkunankarmeista sisään. Yhdessä kuukaudessa aika tiivistyy niin, että on pakko valita joko työskentely tai illanvietto, museot tai rauniot, kirjaan syventyminen tai päämäärätön kävely pimenevän kaupungin mukulakivillä. Kaikkia näitä ehdin jossain määrin, mutta jos voisin valita niin jäisin tänne vielä hetkeksi. Edes viikoksi tai kahdeksi, että ehtisin vielä kerran hengittää tätä kaupunkia ja todellisuutta, tallentaa näitä värejä ja tätä oikukasta etelän valoa. Näin siitäkin huolimatta, että kovalevyllä on jo niin paljon uutta materiaalia, että sen läpikäymiseen ja editoimiseen mennee mulla kuukausi jos toinenkin.  On beigeä ja tummanvihreää, on kiemuraisia muotoja ja tylppiä ulokkeita. On kuvia, joista mulle tulee olo, että ne täytyi tehdä – ihan vain jotta ne on tehty, niin sanotusti hoidettu pois alta. Niinpä siellä on liian hailakkaa, liian tummaa, liian rosoista ja liian koristeellista. On uusia suuntia. On visuaalista revittelyä ja ideoiden testailua. Kenties sellaistakin, joka päätyy vielä joskus esille kirjaan tai näyttelyyn, vaikka nyt en vielä tiedä tai osaa sanoa. Työskentelyvauhtiin pääseminen ottaa aina aikansa ja sitten ne kuvat ottaa vielä omansa. Kypsymisprosessi on vasta aluillaan. Tänään on onneksi vielä kokonainen Rooma-päivä. Huomenna illalla sitten paluulento Riikan kautta Helsinkiin.

Kun mä olin pieni, ja mun iskä kerto mulle että mun hamsteri oli kuollut, mä aloin itkee dramaattisesti ja sanoin ”Tää on kaikki mun syytä” (koska niin ihmiset sanoo televisiossa) ja mun isä meni vakavaks ja kysy et tapoinko mä mun hamsterin mä-

Napoli oli likainen ja lohduton. Siellä suru ja murhe kasautui epämääräiseksi saastaksi, joka jäi kiinni lyttääntyneisin pahvilaatikoihin, jotka sateen jäljiltä täyttivät mukulakivien saumat ruskealla pahvimuhjulla. Oli muovipressuja, moottoripyöriä ja suoraan auton takakontista kuutta eri sorttia oliiveja kauppaava mies. Oli huoltoasemia, luksusta lupaavia huonekaluliikkeitä ja se moottoritien laitaan unohdettu sohvanranka, josta varikset ja muut kaupunkilinnut olivat nokkineet pehmusteet. Ja sitten oli Madridista saapuva lento, kalmaria lautasella, kaatosade ja led-valojen tuike. Oli jälleennäkemisen hellyys ja kaipuusta kylkeen painautuvat sormenpäät. Ennen kaikkea olit sinä, rakas, ja läsnä oli se voima, joka vetää meidät maailman laidoilta yhteen.

#welshcorgicardigan #muisto https://www.instagram.com/p/Bn6zTSvHgy6/?utm_source=ig_tumblr_share&igshid=1kxy9mua01lej

Mut jos mä oisin kertonu ja sä tietäisit tän kaiken nii miten sä nukkuisit sun yöt?

Päätän polttaa kaiken.