#runous

Alotin tekee tällast pari vuotta sit. muutaman sivun tein ja unohdin. Tarkoitus on jatkaa... joskus.

hei anteeksi että mä soittelen sulle näin kolmelta aamuyöstä

...

en mä ole humalassa

...

mä soitin vaan kertoakseni sulle tän

...

tää ois pitänyt kertoa sulle jo vuosia sitten

...

haista vittu

...

...

Minulla on kaikki mitä ihminen toivoa sattaa.

Ystäväpiiri, jossa ei kitata viinaa ja kaikki saavat olla myöhässä.

Tyttöystävä, joka loistaa valoa, jolla hänet on voideltu vauvasta asti.

Huone, mikä on tapetoitu asioilla, jotka hohkaavat kauneutta vain ja ainoastaan minulle. Ei äidilleni.

Minulla on äiti, joka välittää, vaikka sitä ei aina usko.

Minulla on isä, joka välittää, nyt sen vihdoin uskon.

Minulla on veli, joka ei myönnä, että välittää. Minä kyllä välitän hänestä. Hän on kaunis.

Mielestäni maailmakin on kaunis, jos osaa sulkea silmät siltä kaikelta rumalta. Silmäni ovat kuitenkin apposen auki.

Usein liimaan ne puikkoliimalla kiinni.

Se pitää minut kauneuden syleilyssä edes hetken.

Yhden pelin, yhden piirrostuksen, yhden yökylän, yhden suudelman, yhden esityksen, yhen kappaleen, yhden elämän.

Muistan vielä sun aamurutiinin, lempilevitteen ja pizzatilauksen

Muistan kuinka pelattiin yhdessä Mario Kartia ja katsottiin perjantai-iltaisin surkeita leffoja

Muistan kuinka yhtenä päivänä meistä tuli tuttuja

Samassa hetkessä toistemme sisaruksia

Muttei koskaan oikeita kavereita

Ei perhettä

Ei verisukulaisia

Mietin miksi suhun piti edes tutustua

Ja miksen saanut sua koskaan kunnolla tuntea

Ehkä meillä oli välissä liikaa vuosia

Ja aikaa vain muutamia kuukausia

Mietin joskus aamuyön tunteina

Tuntuuko susta koskaan pahalta 

Ettei me olla enää sisaruksia

Ja tuntuuko se sustakin oudolta

Kävellä toisinaan vastaan kadulla

Nauttia siitä hiljaisuudesta, kun hiutaleet leijailee hitaasti taivaalta päälleni

Levätä rauhassa hangen keskellä, ei hälyä, ei vaatimuksia, ei onnettomuutta