Erotus

The Smiths - Asleep.

Kaikki viimeaikaiset teoriat osoittavat, että universumiamme voi tarkastella ulkoisesta pisteestä. Universumi ei ole kaikkeus, se on rajojen sisällä tapahtuva konstruktio, joka sisältää sääntöjä ja rajoituksia. Näitä rajoja ja sääntöjä voidaan venyttää, mutta niiden olemassaolo on ehdoton. Ainakin minä uskon näin, eikä muulla taida ymmärryksemme sisällä olla väliä - usko on kaikki kaikessa. Minusta tuntuu siltä, että muistot voivat liikkua ajassa, madonreikiä pitkin. Tämä ei ole mystikoiden selvänäkemistä tai jumalallista väliintuloa, tämä on välitön seuraus siitä että aika on lineaarisena konseptina vain meidän tajunnassamme, ulkoisesesti tarkasteltuna se kadottaa olemassaolonsa. Näinollen muistot, ajatukset ajoittain kadottavat paikkansa tyhjiössä, atomit siirtyvät olemattomia tiloja luoden katkoksia ja muutoksia. Koska aikaa ei ole olemassa, kaikki tapahtuu samanaikaisesti. Koska kaikki tapahtuu samanaikaisesti, aivosynapsit saattavat kokea samanaikaisia tapahtumia päällekäin. Tämä on pseudotieteellistä filosofointia jonka ensimmäinen lukion fysiikantunnilla silmänsä aukipitänyt torppaisi, mutta se ei merkitse minulle mitään, koska aistikokemukseni eriävät todellisuudesta ja muokkaavat psyykeeni myötäilemään niitä.

Toisena huomiona voidaan todeta, ettei ihmisarvo ole millään yksilöllä erityisen arvokas. Tästä voimme hyväksyä faktan, että yksilölle tärkeät tapahtumat ja kokemukset ovat toispuoleisia tärkeydessään, eikä keskivertoihmisen elämällä tai kuolemalla ole minkäänlaista vaikutusta laajemman mittakaavan konstruktioihin. Näinollen ainoastaan ihmisen kokemuksilla ja muistoilla on väliä, ei panostuksella yhteiskuntaan tai perheyhteisöön, ei elämän erilaisten mittareiden, kuten rakkauden, onnen, materian suuruudella - ainoastaan puhtailla kokemuksilla ja muistoilla. Toiselle riittää hyvään kokemukseen pieni määrä rakkautta, toinen vaatii suuren määrän rahaa. Tämän myötä voimme alkaa tarkastella, muodostavatko yksilön aistikokemukset, tunteet ja muistot objektiivisesta näkökulmasta positiivisen vai negatiivisen kokonaisuuden. Jos kokonaisuus on negatiivinen ja ihmisolento kärsii elämässään enemmän kuin nauttii, onko tätä elämää tarpeellista jatkaa? Jos on, niin miksi? Yhteiskunnan panos ei ole merkittävä, perheyhteisö ei ole validi syy yksilölle sillä tärkeys kumpuaa ulkopuolisesta painostuksesta eikä sisäisestä halusta.

Etenemistä vaatiessa tohtii myös pyytää uskalluksen lisäksi vakuutusta siitä, ettei työ ole turhaa. Viimeisten murusten kaikotessa on yksinkertaisempaaa pysähtyä ja katsella menneitä jälkiä kuin yrittää luoda uusia, jos toinen ei vaadi työtä lainkaan mutta toinen käsittämättömät uhraukset. Siltä minusta silti aina tuntui, kuin olisin yksin nakellut kiviä lammikkoon samalla kun kaikki muut pakkasivat kamppeitaan. Olin vihainen siitä, ettei kukaan muu halunnut jäädä rannalle, joten mielummin kävelisin yksin kotiin. Ei tarvetta kyynelille tai haikailuille, koveta kasvosi ja kerro, että kaikki on hyvin. Oppivatpahan sitten lopulta, että minuunkin voi sattua. Olisi voinut vain edes yksi istua rannalle viereen, sanoa että on tyhmää istua siinä itsekseen. Kylmällä, märällä hiekalla, vilustuttaa itsensä. Sisällä olisi seuraa, vilttikin ja paras istumapaikka sohvalla. Afrikantähti pöydällä, saisit aloitusvuoronkin. Mutta esitin ettei kyse olisi siitä, että todella vain haluaisin olla yksin. Ei kukaan halua olla yksin, joko seura vain ei ole oikea tai ylpeys ei anna periksi myöntää. Ellei haava ole sitten liian syvä, mutta parsiiko ihminen paremmin omat nirhaumansa vai onko se parempi pyytää ystävää käyttämään lankaa?

Rakensin lautan ja hymyillen katselin kätteni töitä. Halvasta, keveästä puusta kovin vedoin vuoltu, aito. Kuin jumalan raa’n, mutta hyväksyvän voiman mahdollistama. Ibrahim on hyvä nimi. Sopiva. Lähdin seilaamaan pitkin merta. Kyläläiset vihasivat lauttaani, totta kai, ja heittelivät sitä lautasilla sekä pannuilla, yrittäen vuoronperään tehdä lommoja puuhun että minuun, ehkä täyttäen pinta-alan upottavalla rojulla. Aamun väistelyn jälkeen asiat onneksi helpottuivat. Tyyni meri antoi minulle levähdystauon ja muistutti tulevista vaikeuksista; kerää voimia nyt, niitä tarvitaan. Nukuin, söin, nautin. Ehdin jo tottua vapaaseen rentouteen, kun todellisuus iski. Olen lautalla, keskellä merta. Näen maata vain harvakseltaan, tämä ei ole paikkani. Minä en halua olla liikkeessä. Huomasin, että eristeet tukkien välissä alkoivat vuotaa. Totta kai alkoivat, kuinkas muutenkaan. Äyskäröin näkinkengällä pahimpia vesinoroja pois koivun lomasta, mutta oli selvää heti alkuunsa, ettei tämä lautta kestäisi. Irroitin kaksi tukkia, sidoin ne kiinni toisiinsa ja minuun. Hyvästelin lauttani, en kaipaa tuonkaltaiselta jumalalta minkäänlaista suuntaa.

Voi vittu minä haluan seksiä.

Pahinta on, että tarkoituksella kadotin kaikki ihmiset elämästäni. Ensin tarvitsit paikkaa, ja täältä oli niin vaikea lähteä. Sitten olit turvakodissa, ja sinne oli niin vaikea mennä. Lopulta olit Raholassa, ja siellä oli niin askeettista että kaikki muu unohtui. Perheeni ei antanut minulle samaa villiä innostusta, ystäväni eivät ymmärtäneet sinua. Veljeni liikkui omilla vesillään, siskollani oli perheensä. Sinun perheesi oli unohtanut sinut, ystäväsi käyttäytyivät omituisesti kuin häpeillen. En ikinä ymmärtänyt mikä sinussa oli vialla, olit pieni perhonen jonka polvet olivat mustelmilla. Olin vain niin ylpeä siitä miten uskalsit olla, sanoa, puhua, tehdä. Et ollut täydellinen, mutta kuka olisi päässyt yhtä lähelle?

Koulu oli jo valmiiksi roskaa, ei sen skippaaminen harmittanut. Sinun kohdallasi se oli huonompi, varsinkin kun kirjoituksetkin saapuivat kulman takaa. Tiina puhui rumia, hänen täytyi mennä. Juha puhui rumia, hänen täytyi mennä. Mika astui viivan yli, hänen täytyi mennä. Liisa käyttäytyi oudosti, hänen täytyi mennä. Viivat, rajat, henkilöt mutkistuivat, monistuivat, paksuuntuivat, etääntyivät. Ajauduimme nurkkaan jonka ympyröimme suolalla ja huusimme toisillemme, koska kummallakaan ei ollut tilaa venytellä. Paitsi sinulla silloin kun katosit muualle yöksi, silloin kaadoin suolanoron meidänkin väliimme. Jos et arvosta edes sitä pientä aluettasi, ei sinun tarvitse siitä kanssani nauttia.

Olet väsynyt ja se paistaa silmistäsi, et jaksa enää yrittää. Minä nostan sinut reppuselkään ja kannan pois, mutta et anna minun nostaa sinua. Vituttaa. Miksi et anna, näin me aina teemme. Vuorotellaan, kuten aina. Ei. Mutta haluan. Et saa. Miksen saa. Et vain saa. No mitä nyt. Ei mitään. Ei mitäänkö. Ei mitään. Miksi sitten et nouse. Haluan toisen reppuselkään. Ei ole toista, on vain minut. On sinun ulkopuolellasi. Mutta sitten minä jään ulkopuolelle. Niin jäät.

14.3 katselin sinun silmiäsi bussipysäkillä ja kysyin, oletko noita. “En ole”, vastasit ja kysyit, mitä tarkoitin. Silmiäsi, tyhmä. Ne ovat kaksiväriset, keskeltä pehmeästi kellertävän kultaiset. Nauroit ja sanoit että olen sokea, minä suutelin otsaasi. Aiemmin otit minua väkipakoin kämmenestä kiinni ja silittelit sitä, sitten vedit minua lähemmäs. Minä ajattelin vain puhua koulustani ja vaikuttaa älykkäämmältä kuin olen, en tiennyt että olit jo tehnyt työn puolestani. Kaikki oli kanssasi niin helppoa, kun ei tarvinnut esittää ja yrittää, pystyi vain olemaan. Pitelimme toistemme poskia ja nauroimme maaliskuun silmiä kirveltävässä kevätauringossa, olimme nuoria ja kaikki näytti kääntyvän hyväksi.

14.3 istumme Raholassa ja minä mietin, mihin olen joutunut. En halua hengittää, en halua elää, kaikki on väärinpäin ja peilikuvana. Haluan nukkua.

14.3 katselin sinua makaamassa sängyssä apaattisena. Sinä olit väsynyt, minä olin väsynyt. Emme olleet vihaisia, edes epäsuorasti. Hymyilimme toisillemme, mutta olimme kokeneet paljon. Joku sanoisi, että liian paljon, minä sanoisin että hieman, mutta ei liikaa. Kyllä me nousemme vielä, kyllähän me vielä naurammekin. Nauru on kaiken voiman ja onnen lähde. Jos voi nauraa, voi tehdä mitä vain. Me teemme nopeasti ruokaa, syömme yhdessä ja kerromme rakastavamme toisiamme. Rakastavamme sillä turvallisella, hyvällä tavalla. Löysimme intohimon uudelleen vasta kesällä, kaiken kaaoksen ja hajoavien seinien keskeltä, sieltä missä kaikki toivo on menetetty ja ainoastaan puhdas, raaka energia voi ihmisen nostaa. 14.3 kaipaan sitä tulevaisuuden päivää, mutta optimistisena katson siihen hetkeen yhä.

Rakennetaan yhdessä koti, sanotaan. Unohdetaan, että lattia on homeessa, lyödään matto päälle. Se äidiltäsi saatu, vanha repaleinen. Ei ole varaa ostaa uuttakaan, kirpputorin matossa voi olla kissankarvoja tai piilotettuja läikkiä. Vavistaan, syödään, haistellaan outoja mutta leikitään ettei sitä ole ilmassa. Odotetaan että se syövyttää keuhkot sisältäpäin, valtaa kehon valtenaan. Olisi pitänyt vain soittaa isännöitsijälle, hoitaa hommat ajoissa, ei vältellä turhan helppoa ja pientä puhelinsoittoa.

Torakat väijyvät rakenteissa, on parempi pysyä poissa piiloissa. Tuhon jälki valmistuu, vahvistuu kun ei ole ketään häiritsemässä. Ei tajua, että kävellessä narisevan lattian yli, todellisuudessa rukoilee luojalta vielä yhtä askelta, ilman että kaikki romahtaa alta. On totuttua, tuttua, turvallista huttua. Kaikki alkaa hajota ja maatua, mutta silloin makaa vaatehuoneen lattialla eikä ymmärrä, että lähin ikkuna on metrien päässä, ja silloin madot nousevat, kantaen yllään Quatzecoatlia, joka sulkiaan pöyhien hymähtelee alentuvasti, kysyy olenko valmis. “En ole”, vastaan. En tiennyt, enkä tehnyt töitä. Mutta onko sillä väliä, jos katsoo hulluutta silmiin, hän kysyy. En tiedä vastausta ja itken.

Siinä katosi kaikki se edistyminen. Kiitoksia turhien toiveiden nostatuksista, flirttailuista, vihjailevista viesteistä ja kysymyksistä, ahdistuneista kaipausten tunnustuksista.

Laitoin juuri kuvan viiltelyhaavoistani. Kun katsoin kuvaa henkeäni ahdisti, mutta saman tien kun luin kuvan alle kirjoittamani rohkaisun "hop hop, paranemaan siitä", purskahdin täysin itkuun. Itkuni ei kuitenkaan ollut surullista, negatiivista. Se oli helpotuksen vapautumista, kun tuntui siltä että vihdoin joku (eli minä itse) ymmärsin ongelmani ja todistin sekä itselleni että näennäisesti maailmalle, että minä en halua olla se ihminen. Totta kai olin jo aiemmin ajatellut, että haluan päästä eroon viiltelystäni, mutta tämä tuntui konkreettiselta askeleelta hoidon suhteen.

Internetiin postattuna päätökselleni tulee vielä enemmän painoarvoa, kun se on esille ihmisten katsottavaksi. Kiitos, minä itse, että jaksan yrittää ja astua eteenpäin.

Punnitsin pitkään haluanko postata tätä kuvaa, lopulta päädyin siihen että haluan arkistoida tämän terapeuttisessa mielessä. Toivottavasti jo muutaman viikon, erityisesti kuukausien päästä katson tätä kuvaa puistatusten myötä ja ihmettelen, miten ikinä pystyinkään tuohon.

Viiiltely on äärimmäisen addiktoiva, vahingollinen tapa eikä siitä seuraa mitään positiivista. Se antaa vallan tunteen viiltelijälle vain ja ainoastaan itse tapahtuman ajan, eikä "positiivinen" vaikutus pidä. Pitkällä aikavälillä häpeä, epäterve ongelmanhoitokeino ja ahdistus vain pahenee. Toivon kuvan viiltojen olevan viimeiset, joita itselleni elämäni aikana aiheutan.