maastojuoksu

(Kuva kisareiltiltä.)

Himos Trouble 37 km/975 m juostaan kolmena noin 12 km lenkkinä. Kyseinen matka järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Siinä 25 km Himos Challenge-matkaan lisättiin siis yksi lenkki lisää. Luin kilpailuohjeet viikolla läpi aika huolettomasti, joten vasta Himoksen majapaikassa rupesin ynnäilemään, että cut off- ajat mäkisellä reitillä olivat aika kovat. Maksimiaika koko suoritukselle oli 6 h ja 23,6 kilometrin katkaisuaika oli 3 h 50 min. Kesäkelillä ja menneiden vuosien kunnolla tuo ei olisi mikään ongelma, mutta nyt en tiennyt yhtään, kestäisivätkö hengitystiet pakkasessa ylämäkitunkkaamista ja loppuisiko kunto ensimmäisen tunnin jälkeen. Tytär sen sijaan oli treenannut nimenomaan tätä tapahtumaa varten poluilla ja pakkasessa, mutta rokotuksen jälkioireiden ja nilkan rasituskipujen vuoksi ilmassa oli todella paljon kysymysmerkkejä.

Reittikarttaa tutkailimme vasta perjanti-iltana valmiiksi epäileväisissä tunnelmissa. Jälkikäteen se oli kohtalokas virhe. Aina kannattaa tehdä esityöt huolella ja hyvissä ajoin polkukisaan! Katsoimme, että huoltopisteillä käydään peräti kuusi kertaa, joten omaa juotavaa ei välttämättä tarvitsisi ottaa mukaan. Päätimme kuitenkin ottaa yhdet vesilötköt juoksuliiveihin. Lisäksi reitin kierrosluonteen vuoksi hoksasimme, että jos fysiikka ei kestäisikään, keskeyttäminen olisi mahdollista kohtuullisen helposti.

(Kuva maalialueelta puoli tuntia ennen lähtöä)

Aamulla pakkasta oli sääennusteen mukaan -22 astetta ja viimaa sen verran, että tuntui paljon kylmemmältä. Puimme päälle niin paljon vaatetta, että vain poskilla, sormilla ja varpailla oli paleltumisvaara. Paikoillaan ei silti tarjennut seurata lyhyempien matkojen maaliintulijoita. Teimme todennäköisesti virheen pukeutumisessa, sillä kuorikerros ei hengittänyt riittävästi, ja hikoilimme kisassa välikerrokset läpimäriksi.

Onneksi otimme mukaan omaa lisäenergiaa. Huoltopisteillä oli tarjolla lämmintä urheilujuomaa ja vettä, jäisiä suolakurkkuja, maitosuklaata ja sipsejä.

25 km ja 37 km matkojen lähtö oli samaan aikaan. Pakkasaamu oli tavattoman nätti, kirkas taivas ja auringossa kimaltelevia tykkylumisia puita. Lunta ei ollut tietenkään niin paljon kuin täällä pohjoisessa, mutta hanki peitti maaston juuri sopivasti, ja polut olivat tasaisia juosta. Tytär ei tavanomaiseen tapaansa hypettänyt kisaa ennen lähtöä, mikä oli huono merkki. Elimistö ei mitenkään olisi voinut toipua yhden paremman yön aikana normiolotilaan, mutta koska kuumetta ja kipuja ei aamulla ollut, hän päätti kokeilla, miten käy.

Lähtö oli lomakylän reunamilta ja reitin pisin yhtämittainen ylämäki melkein heti edessä. Heti harmittelin, ettei ollut tullut treenattua pohkeita tai mäkivetoja. Tytär aloitti sen verran kovempaa, etten nähnyt häntä ensimmäisen 300 m jälkeen enää kertaakaan.

Ensimmäinen mutkitteleva ja vaihteleva kierros oli lähes pelkkää nautintoa. Ihastelin lumista metsää. Ilahduin reitin varren hauskoista ja luovista yllätyksistä, jollaisia ei tässä mittakaavassa ole koskaan ennen tullut vastaan. Hengitystiet kestivät pakkasta hyvin rauhallisella menolla. Vauhti oli riittävä cut off -ajan alittamiseen, jos se pysyisi samanlaisena toisetkin kierrokset.

(Ensimmäisellä kierroksella kirkkaassa päivänvalossa oli ilo jolkutella näin leveitä tasaisia polkuja pitkin. )

Huomasin yhden suuren ongelman. Koskapa en ollut koko talvena käynyt polkulenkillä tai siis yhdelläkään pidemmällä lenkillä, jolla tarvitsee mukaan juotavaa, en muistanut veden jäätyvän juomalötkön korkkiin, vaikka vesi pysyisi sulana kehoa vasten juoksuliivissä. Lisäksi olin unohtanut sujauttaa juomalötkön villasukkaan tms. Majoituksessamme ei ollut vedenkeitintä, joten nestettä ei ollut mahdollista lämmittää etukäteen. Niin siis kävi, että korkki oli jäätynyt visusti umpeen ja kiinni. Vaikka jonkin aikaa yritin lämmittää sitä kädessä, en päässyt hilejuomaan käsiksi.

En ollut laskenut, kuinka pitkä väli huoltopisteiden välillä oli (10 km). Kävi ilmi, että melkein 1,5 tunnin juomaväli on aivan liian pitkä, vaikka joisi kaksi kupillista nestettä kerralla, sillä vain osa siitä imeytyy, ja siitäkin iso osa haihtuu ja tulee hikoiltua hukkaan. Niinpä kuivin suin nautitut kohmeiset energiakarkit eivät päässeet tehokkaasti luovuttamaan hiilareitaan lihasten käyttöön. Sadattelin itsekseni, että en näköjään oppinut mitään Ben Nevisin reissusta. Arvasin, että tyttärellä olisi sama ongelma.

Vauhti alkoi hiipua väkisinkin toisella kierroksella, jolle vielä lähdin ihan hyvissä fiiliksissä. Olin juossut koko ajan enimmäkseen yksin. Alkoi olla tylsää. Pieniä endorfiinipiikkejä käväisi alamäissä, mutta sykkeet paljastivat, että vauhdin kiristäminen niissä oli peruskunnon puutteen vuoksi kohtalokasta. Nestehukka jyskytti otsassa ja teki ärtyneeksi. Katselin himoiten lunta, mutta en uskaltanut ottaa sitä, sillä olin polttanut kuumalla juomalla suuni paria päivää aiemmin ja kylmä pakkasilma teki sille kipeää. En jaksanut uskoa sietäväni ylimääräistä kipua itkemättä, vaikka se näin lyhyellä matkalla tuntui absurdilta. Välikerrastot alkoivat olla märkiä. 10 vuotta vanhojen puhkikuluneiden Icebugien littaan painuneet pehmusteet hieroivat päkiöitä erittäin ikävällä tavalla. Uudemmissa VJ Sarvoissa kengän reuna hankaa nilkan luut verille, joten niitä en voinut ottaa näin pitkään kisaan mukaan, enkä samasta syystä hyödyntänyt kisakylän kenkätarjouksia. Jalkapöydissä alkoi tuntua rasituskipua. Jouduin kävelemään tiheämmin, jolloin kylmä alkoi iskeä kroppaan. Etenin lämpimikseni toki niin lujaa kuin jaksoin, mutta vauhti oli säälittävän hidas. Pari kanssataivaltajaa meni ohi yhtä kangistuneen näköisinä. 37 km matkan kärkeä alkoi myös harvakseltaan pyytää latua viimeisellä kierroksellaan.

(Hauskoja lumiemojeita ylämäessä, joka otti voimille. )

Reilun 18 km kohdalla eli vajaassa puolimatkassa kello paljasti armottomasti, että peli oli pelattu. Ehtisin muutaman minuutin marginaalilla cut off -aikaan, eli pääsisin kolmannelle kierrokselle, mutta tunsin kropassani ja mielessäni, että viimeisellä kierroksella vauhti hiipuisi lisää, enkä alittaisi enää toista cut off -aikaa. En siis saisi tulosta. Pakostakin tuli mieleen, että palelluttaisin itseni kenties sairastumiskuntoon ja saisin jalkapöytiin rasitusvammat turhan takia, jos lähtisin viimeiselle kierrokselle. Koordinaatio piti vielä yllättävän hyvin, eli en ollut yliväsynyt. Lumisokeus alkoi kuitenkin vaivata, ja aloin olla epävarma polun reunoista. Aurinko alkoi hitaasti laskea puiden taakse ja muistutti pimeän laskeutuvan ennen kuin pääsisin maaliin.

En millään jaksanut motivoitua kompuroimaan todennäköisesti yksin (lopulta otsalampun valossa) kylmissäni, märissä kamppeissa ja janoisena vielä melkein kolme tuntia. 20 km kohdalla tein päätöksen keskeyttää ja jättää kisan 25 kilometriin, mikä muutenkin olisi ollut realistisempi matka tänä vuonna. Niinpä minnekään ei ollut enää kiire. Pysähtelin rauhassa ottamaan kuvia ja viestittelemään kotijoukoille. Juoksin enää vain lämpimikseni. Meinasin soittaa tyttärelleni, mutten uskonut hänen pitävän ääniä päällä puhelimessa juostessaan. Tuntui hassulta kuulla reitin varrella kannustuksia. Ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi, tältäkö tuntuu sadan mailin menijöistä, jotka saavat paljon tsemppaamista muilta juoksijoilta, mutta haluaisivat vain keskeyttää seuraavaan huoltoon. Onko heilläkin huijarifiilis?

Reitin varren hauskoista yllätyksistä jäivät erityisesti mieleen riippumatto ja drinkkilasi, jääkuutioista tehty sauna sekä tanssimusiikki, joka alkoi soida yllättäen keskellä metsää. Ihmettelin, miten toimitsijat jaksoivat olla niin hyväntuulisia kovassa pakkasessa seistessään.

Tullessani kohtaan, jossa piti kääntyä joko maaliin tai kolmannelle kiekalle, toimitsija ilmoitti ystävällisesti, etten enää pääse jatkamaan kisaa. Olin huvittuneen huojentunut, sillä olin jo ennättänyt unohtaa cut off-ajan kokonaan haaveillessani lämpimästä suihkusta, vesikannullisista ja buffet-ruuasta. Viestitin vävypojalle, että teknisesti ajatellen en siis sittenkään keskeyttänyt itse, eli en luovuttanut :D

(Viimeisellä kilometrillä vielä jämsäläistä huumoria).

Hölkkäsin ja kävelin viimeiset 1300 m kohti maalia. Hidastaessani viestittelemään eräs toimitsija ohjasi huomaamaan, minne reitti kääntyy, ja kysyi huolehtivaisesti, pääsenkö maaliin asti omin avuin. Itse asiassa siinä vaiheessa tuntui, että voisin kävellä rauhakseen ulkona vielä tuntikausia, jos vain saisin mukavammat kengät, nestettä ja kuivat vaatteet. Kun tavoitteena on vain osallistua ja pitää hauskaa, niin sain riittävästi molempia ja päällimmäisenä oli hyvä mieli.

Majapaikan ovella iski paniikki, sillä en meinannut löytää avainta mistään. Kerkesin jo ajatella vaikka mitä. Onneksi en ollut kadottanut avainta hankeen. Oven avattuani huomasin tyttären päätyneen keskeyttämään myös 25 kilsaan. Rokotuksen jälkioireet olivat iskeneet niin rajusti päälle, ettei hän ollut moisia lihas- ja nivelkipuja kokenut vielä koskaan. Kun siihen lisättiin nestehukka ja energiavaje, niin mieli ei jaksanut taustella kipuja vastaan.

Tällainen erilainen juoksukokemus ei meitä lannistanut. Kisabuffassa ja kotimatkalla tehtiin jälkipelit entiseen tapaan. Eri asia sitten, opimmeko mitään pidemmän päälle. Suunnittelimme jo ensi syksyn tai ensi vuoden ultrakisaa. Tälle kalenterivuodelle en usko pääseväni ultrakuntoon, sillä pohjan rakentamiseen menee aikaa. Mutta ilman eeppistä ultratavoitetta en näköjään motivoidu treenaamaan edes lyhyttä juoksutapahtumaa varten.

Nyt seuraavana päivänä voin todeta, että noin kovassa pakkasessa (paluumatkalla kotiin kovimmillaan -30 astetta) energiaa kului huomattavasti enemmän kuin kesällä. Vaikka aikaa suorituksiimme kului keskimäärin vain 4 h, koko ajan sen jälkeen on ollut nälkä. Toisaalta, kun ruuansulatuselimistö ei joutunut hölskymään niin kauan kuin ultrakisassa, se pystyy ottamaan ruokaa vastaan nopeammin. Kuten buffassa toisen tapahtumaan osallistuneen kanssa todettiin, näistä jää aina myös juoksunälkä.

Emme rohjenneet osallistua koko trilogiaan, vaan valitsimme Ben Nevisin, sillä se järjestetään suunnilleen Suomen syyslomaviikon aikaan. Lähetimme ilmoittautumisen viime joululomalla hintojen ollessa edullisemmat. Vuodelle 2025 piti keksiä jokin innostava juttu Joensuu Night Runin saatua tyttären koukkuun ultrajuoksuun. Ben Nevis  oli hänelle ensimmäinen polku-ultra. Molemmille tämä oli ensimmäinen juoksutapahtuma Skotlannissa, jonka nummireiteistä olen pitkään haaveillut.

Valmistautuminen

Olimme varsin kiireisiä tänä vuonna, joten muihin juoksutapahtumiin emme ennättäneet osallistua. Elokuussa Miia houkutteli meidät muutaman päivän varoitusajalla  kenraaliharjoitukseksi sopivaan  Volokki Trailiin (30 km) Sonkajärvellä. Sen jouduin tekemään aika lailla kylmiltään historiallisen huono-onnisen kevään, kaikenlaisten kremppojen, poikkeuksellisen pitkän hellejakson ja opinnäytetyöurakan haitattua lenkkeilyä. Ilmeisesti olin jo Sonkajärven juoksun aikana virusinfektion kourissa oireettomana, sillä heti kisan jälkeen sairastuin harvinaisen sitkeään ja kovaan yskään, joka esti jopa salilla käymisen yli kuukaudeksi. Volokki Trail oli savolaisen lupsakasti ja mukavasti järjestetty tapahtuma, mutta en motivoitunut laatimaan siitä omaa raporttiaan. Volokilla huomasin harmikseni, että viime tingassa ostetut Hoka Scapegoatit eivät sopineet jaloilleni ollenkaan, ja vasen jalkapöytä kramppasi vähän väliä. En meinannut millään jaksaa taapertaa reittiä loppuun, kävelin suuren osan matkasta yksin suolla ja juurakoissa, ja kirosin vastoinkäymisiä ja itsekurin puutettani. Kun koko kesä oli mennyt treenaamatta, ja tunsin pettäneeni tyttären luottamuksen, sillä Ben Nevisin piti olla yhteinen projekti. Olihan se toki tavallaan, sillä tytär harjoitteli ahkerasti ja minä annoin sohvalta valmennuksellisia ohjeita. Parannuttuani vihdoin kolme viikkoa ennen Ben Nevisiä ainoa tavoitteeni oli pysyä terveenä ja vammattomana ja saada vähän auki kuukausien istumisen ja alkuvuoden venähdyksen aiheuttamia lihaskireyksiä takareisissä.

Rat Race-tapahtumiin edellytettiin enemmän erilaisia dokumentteja kuin mihin olen tottunut Suomessa. Myös pakollisissa varusteissa oli eroja, joten jouduimme tekemään tilauksia ja selvittelyjä. Tämä piti Ben Nevisin kiitettävästi mielessä elo-syyskuun aikana. Laskeskelin hermostuneesti cut off-aikoja, sillä kuntoni todella on laskenut kuin lehmän häntä. Jos olisin ollut terve, olisin harjoitellut loppukesän voimakävelyä ylämäkeen, mutta se jäi tekemättä. Sanoin kaikille kyselijöille, etten välttämättä pääse aikarajojen puitteissa maaliin, mutta toivottavasti kuitenkin vuoren huipulle asti.

Ennen kisaa

Näissä tunnelmissa lähdimme huoltohenkilöidemme kera kohti Skotlantia. Matkan järjestelyistä vastasi huoltopäällikkö, joka valitsi matkustustavaksi lennon Lontooseen ja sieltä vuokra-autolla viilettelyn Skotlantiin. Istumista junassa, koneessa ja autossa tuli ennen kisaa yhteen menoon 3,5 päivää, eikä kunnollisia aterioita nautittu kuin yksi noina päivinä.  Joka paikka kropassa oli juuri niin jumissa ja tukossa, kuin tuosta voi päätellä.

Asiaan kuuluu, että aina pitää tulla jokin kommellus. Huomasin torstai-iltana purkaessani kassia epämääräisessä kartanomajoituksessamme, että olin käsittämättömästi unohtanut matkasta polkujuoksukengät! Olin arponut viimeiseen asti, otanko mukaan uudet liian pehmeät Hokat vai vanhat liian kovat ja kuluneet, ja lopulta en näköjään ollut pakannut kumpiakaan.  Pikaisessa hätäpalaverissa laskimme, että seuraavana päivänä olisi noin tunti aikaa löytää matkan varren isommasta kaupungista uudet lenkkarit, ja jos ei löytyisi, lainaisin huoltohenkilön lenkkareita, joissa näytti olevan polkujuoksuun soveltuva pohja. Onneksi perjantaina ison ostoskeskusalueen urheiluvälineliikkeestä löytyi jotakin polkujuoksusta ymmärtävä hauskaa skottimurretta vääntävä myyjä. Hän kommentoi heti minun olevan selvästi asiantuntija nähdessään jalassani loppuun kulutetut tasaisen tien ultrajuoksu-Hokat. Hän tunnusti, ett heidän valikoimistaan löytyi vain kahdet soveltuvat kengät Ben Nevisille. Valitsin Salomonit, sillä toisesta merkistä en ollut ikinä kuullutkaan. Olivathan ne vähän liian isot, enkä ehtinyt kokeilla niitä enempää kuin illan ruokakauppareissulla. Pääasia, että pohjassa olisi rinteillä hyvä pito (seikka, josta tulisin olemaan hyvin kiitollinen myöhemmin).

Kuva: Matkalla Skotlantiin (oma kuva-arkisto)

Skotlannissa oli yllättävän hieno ruska, ja piirun verran lämpimämpi sää kuin Pohjois-Suomessa. Saavuimme edellisenä iltana Ben Nevisille tarkistamaan ennakolta vierailijakeskuksen parkkipaikan, jolta varusteiden haku ja bussikuljetus lähtöön olisi varhain seuraavana aamuna. Huoltopäällikkö oli varannut majoituksen ”30 min” matkan päästä Loch Nessiltä. Osoittautui, että kapealla serpentiinitiellä ja vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottumattomana ajomatkaan sinne menikin reilusti yli tunti. Se oli harmillinen havainto, sillä seuraavana aamuna piti järjestäjien ohjeistamana olla infossa viimeistään klo 6:30, emmekä ensikertalaisina ja ulkomaalaisina tienneet, miten tosissaan varoitukset varustetarkastuksista pitäisi ottaa. Pitkää jonoa tuskin olisi, sillä kilpailunumerot oli etukäteen postitettu paikallisille. Laskeskelimme, että meidän pitäisi herätä syömään ja keräämään kamppeita klo 4 ja päästä lähtemään majapaikasta aamulla klo 5, sillä pilkkopimeällä pikkutiellä ajaminen olisi vielä hitaampaa. Onneksi elimistö oli vielä Suomen ajassa, eli kahta tuntia edellä.

Loch Nessin majatalon tilava ja siisti huone oli matkan miellyttävin yllätys. Kylässä oli auki tasan yksi pieni kauppa, jonka vegaanivaihtoehdot olivat rajalliset. Yritimme tehdä jonkinlaisen täyttävän iltapalan majatalon yhteiskeittiössä ilmeisesti skotlantilaisen juoksuleiriporukan ja ranskalaisten juoksijoiden tai vaeltajien kanssa tilaa jakaen. Mukava jännityskin saatiin illalla vielä aikaan. Toista huoltohenkilöämme alkoi harmittaa kovasti, ettei ollut ilmoittautunut mukaan seikkailuun, kun kuunteli viime hetken fiilistelyjämme ja näki reittikartan. Hänellä olisi ollut tuplaten parempi pohjakunto kuin minulla, joten kannustin kovasti häntä kiipeämään seuraavana päivänä Ben Nevisille turistien suosimalla reitillä sillä aikaa, kun me aloittaisimme oman taipaleemme 20 km lämmittelyllä.

Ben Nevisillä on paikoin ikirouta ja se kuuluu tundravyöhykkeeseen. Ajomatkan aikana näyttikin, kuin olisimme ajaneet Suomen Lapin kautta Norjan vuoristoon. Katsoimme säätiedotuksesta, että huipulla oli edeltävinä päivinä lämpöä 0-2 celsiusastetta, joten pakolliset varusteet (lämpökerrasto, vedenpitävät housut ja takki, pipo ja hanskat) kuulostivat hyvinkin perustelluilta. Kilpailuohjeen mukaan otsalamppu olisi tarpeen ensimmäisen aallon lähtijöille alkumatkasta ja meille toisen aallon lähtijöille loppumatkasta. En ole koskaan uskaltanut osallistua polkujuoksutapahtumaan pimeällä kömpelyyteni vuoksi, joten tämä seikka jännitti etukäteen aika paljon.

Pää pilvissä

Ben Nevisin huippu yltää 1345 m korkeuteen merenpinnasta. Vuoren sijasta suomalainen käyttäisi ehkä sanaa tunturi. Beinn Nibheis on skottilaista gaelin kieltä ja tarkoittaa ”vuorta, jolla on pää pilvissä” tai toisen tulkinnan mukaan ”häijyä vuorta”.  Molemmat pitivät kokemuksemme perusteella paikkansa. Näköalat huipulta ovat matkailukuvissa todella hienot, mutta meille sattui syksyisen harmaa päivä, eikä huippua voinut nähdä pilviharson takaa missään vaiheessa.

Saavuimme lauantaiaamuna ajoissa varusteita noutamaan. Aurinko ei ollut vielä noussut, joten oli pilkkopimeää. Infoteltalla oli yllättävän hiljainen ja harras tunnelma.  Ensimmäisen aallon juoksijat olivat jo bussimatkalla lähtöön Atlantista Loch Linnhe-järveksi kuroutuvan vuonon ylärinteeseen. Kaikki osallistujat saivat GPS-lähettimet, jotta huoltajat eivät pommittaisi järjestäjiä huolisoitoilla. Nopea bajamajakäynti, numerolaput paikoilleen juoksureppuihin, ja nousimme bussiin 45 min ennen lähtöä. Kisaohjeista ei ollut käynyt ilmi, että lähtöön piti bussilta kävellä vielä varsin mukava matka ylämäkivoittoista reittiä. Siinä hoitui kätevästi lämmittely. Päivä oli huomaamattamme valjennut, ja onneksi poutaisena.  Lähtöön laskeuduttiin tietenkin laakson pohjalle, jotta kisareitti alkaisi nousulla. Alle 10 minuuttia ennen lähtöä kuuluttaja ilmoitti savolaistyyppisen kiertelyn ja käsiäänestyksen jälkeen, että kisareittiä oli päätetty lyhentää 1,5 mailia turvallisuussyistä. Myrsky oli katkonut reitillä puita. Se oli tyttärelle ehkä pieni pettymys, sillä nyt matkan pituudeksi muodostui juuri ja juuri ultra eli yli maraton, mutta minua uutinen huojensi.

Skottimeininkiä taisi olla sekin, että lähtökäsky tuli monta minuuttia etuajassa. Onneksi kukaan ei jäänyt bajamajaan, vaikka hilkulla oli. Muutama sata metriä etenemistahti oli loppupään porukassamme leppoisaa kävelyä, kuten ultrakisoissa yleensäkin. Olin etukäteen suunnitellut juoksevani alkumatkasta mahdollisimman paljon tasaisen rauhallisesti, jotta vuorella olisi varaa kävellä ja raahautua. Niinpä pistimme juoksuksi aina, kun ei ollut isompaa ylämäkeä. Sain edellä menevältä mieheltä napakkaa ihmetyksen sekaista palautetta. Olin soratiellä vissiin potkaissut vahingossa kiven hänen pakaraansa :D Yksi jos toinenkin pysähtyi 1-2 kilometrin jälkeen riisumaan takkeja. Moni pyyhälsi meistä ohi, kun yritimme survoa tyttären goretex-takkia reppuun. Reittikuvausprofiilissa tietä on alkumatkasta reilu maili, mutta käytännössä soratie laidunmaiden metsälaikkujen läpi jatkui kilometrikaupalla. Ehkä siellä päin sellaista tietä sanotaan kärrypoluksi. Emme olleet tyttären kanssa suunnitelleet juoksevamme yhtä matkaa, vaikka ilmoittauduimme parina, sillä kuntomme ovat niin erilaiset. Aluksi jäinkin suosiolla taemmas, mutta ison letkan hajottua oli mukavampi taittaa taivalta yhdessä. Tytär ehkä passaili roikottaakseen minua matkassa, ja minä pidin vähän kovempaa vauhtia kuin kestävyyskunto antoi myöten.  

Kun päästiin vihdoin avaralle nummelle kumpuilevien rinteiden väliin, alkoi mielestämme reissun mukavin osuus. Maisemat alkoivat  palkita, ja jalat olivat vertyneet. Nummi oli käytännössä märkää turvesuota, mutta varvikkoa ei ollut haitaksi asti. Polku myötäili laitumen aitaa. Huomasimme yllätykseksemme saavuttaneemme varmaan parinkymmenen hengen letkan, joka eteni kävelyvauhtia vältellen vetisimpiä kohtia. Kauan emme malttaneet tarpoa sitä tahtia, vaan aloimme vähän kerrallaan ohitella muita jousten. Yksi ikämies otti meistä mallia ja lähti peräämme ihmetellen, aiommeko jatkaa samaan tahtiin koko nummen yli. Kuulin tyttären toteavan hänelle, että olemme suunnistajia, ei tämä ole meille vaikeaa. Kilpailuvietti heräsi ensimmäistä kertaa! Syke alkoi nousta hieman liian korkeaksi, mutta arvelin joutuvani muutaman kilometrin päästä joka tapauksessa taipumaan kävelyyn, kun nousuvaihe alkaisi. Liian reipas tahti kostautui, kun jääkylmiä virtoja ja hetteikköjä ylittäessä kompastuin ja löin polven kiveen. Kanssakilpailijoiden huolehtivaisuus kävi ilmi, kuten myöhemmin vielä kymmeniä kertoja. Jos joku vähänkin horjahti, toiset olivat heti tiedustelemassa, onko kaikki varmasti hyvin. Kahlatessamme nummen loppureunalla pohkeita myöten virrassa, pärskyvää näkyä ikuisti ensimmäinen tapahtumakuvaaja. Vielä oli kivaa.

Kuva: Nummiosuus alkaa (oma kuva-arkisto)

Ensimmäiseen huoltoon n. 10 km kohdalla tulimme vielä yhtä matkaa. En ole oppinut entisistä matkoista mitään, vaan onnistuin taas kastelemaan puhelimeni ja paitani läpimäräksi urheilujuomalla survoessani takaisin juoksureppuun hankalia pitkiä Salomonin lötköjä. Huollossa oli todella hyvät tarjottavat, jopa meikäläiselle useita vaihtoehtoja. Söin banaania, vesimelonia, omia Jolloksiani ja otin taskuun flapjackin ja biscoff-keksin.

Huollon jälkeiset 10 km olivat alkusoittoa varsinaiselle koitokselle. Reittiprofiili muuttui kumpuilevammaksi. Tytär ei enää jaksanut odotella minua, ja meni menojaan. En nähnyt häntä enää loppumatkasta kuin kerran, kun vastaantulijoiden reitti kohtasi. Totesimme toisen juoksijan kanssa, ettäl Lyhyetkin nousut hapottivat ikävästi turpeella harppomisen jälkeen. Hän olisi halunnut jutella enemmänkin, mutta väsyneillä aivoilla teki tiukkaa ymmärtää murretta ja osata vielä vastata jotain fiksua. Käsitin myöhemmin kuunnellessani hänen rupatteluaan muiden juoksijoiden kanssa, että hän oli tullut useamman juoksukaverin kanssa ja kiertänyt ultratrilogian muutkin huiput edellisessä kuussa. Ei siis ihme, että matka painoi. Törmäisin vielä 20-30 km päästä yhä uudelleen samoihin 3-5 mieheen, joiden perässä tai edellä hölkkäsin tuolla pätkällä. Kaksi heistä käytti kilttejä, mutta tyttäreni arveli heidän olleen aksentin perusteella amerikkalaisia. Ensiksi mainitulle trilogistille annoin tuntikausien kuluttua parasetamolini Ben Nevisin tehdessä meistä muusia.

Reittiprofiilin perusteella noin 13 mailin kohdalla on puoli mailia tietä. Ehkä sillä tarkoitettiin jalkakäytäväpätkää asvaltilla ennen toista huoltopistettä Visitor Centerillä vuoren juurella. Sitä ennen näin suomalaisena koin kuitenkin juoksevani kilometrikaupalla loputonta metsäautotietä kiemurrellen rinteiden reunoja, ja uudet lenkkarit alkoivat tuntua liian kovilta sellaiselle pohjalle. Nättejä vuoristopuroja ja satumaisia vihreitä ja oransseja tuntureiden rinteitä oli kiitettävän paljon ihailtavana, mutta jalat alkoivat väsyä. Aloin odottaa kärsimättömästi seuraavaa huoltoa ja polulle pääsemistä.  En arvannut, että siitä tuska vasta alkaisi.

Kuva: Ensimmäisen ja toisen huoltopisteen välillä noin 14-16 km kohdalla "polkua", joka minusta näytti epäilyttävästi tieltä (oma kuva-arkisto)

Kakkoshuollossa n. 20 km kohdalla omien huoltohenkilöidemme piti olla kannustamassa, mutta he olivat unohtaneet seurata ajankulua. Kestävyyskuntoni puutteen vuoksi olin jo sen verran poikki, etten minäkään muistanut heitä kaipailla. Vessatauolla turistien huoltorakennuksessa satuin paikalle juuri, kun iäkäs nainen (ei juoksija) oli kaatunut asvaltille ja ohikulkijat olivat auttamassa häntä pystyyn. Minäkin siinä ojentelin rouvan käsilaukkua, kun en muuta osannut. Onneksi oltiin siis turistikohteessa tien varressa, ja paikalla oli paljon avuliasta kansaa. Tässä toisessa huollossa tein ratkaisevan virheen, kun en muistanut, että minulla oli repun takataskussa kolmas juomalötkö. Se olisi ehdottomasti kannattanut täyttää. En vain jotenkin ollut hahmottanut, että seuraavaan huoltoon olisi 11,5 mailia  eli 18,5 km. Toinen virhe oli, etten täydentänyt toiseen lötköön koko Tailwind-määrää, jonka olin etukäteen mitannut minigrip-pussiin, ja kolmas virhe, etten sekoittanut jauhetta veteen, vaan se painui lötkön pohjalle. Tyhmästä päästä tulisi kärsimään koko ruumis – ja kauan! Onneksi sentään söin huollossa taas banaania ja vesimelonia, vaikka yleensä en uskalla ottaa huoltopöydästä mitään vatsavaivojen pelossa.

Kakkoshuollosta lähtiessä Ben Nevis kohosi jyrkkänä ja kutsuvana suoraan edessä. Sinne virtasi tasaisenaan päivävaeltajia ja saman verran tepsutteli hyvävoimaisen näköisenä alaspäin. Meidät Rat Race-osallistujat tunnisti siitä, että me etenimme pienin töpöaskelin emmekä yli-innokkaasti harppoen ja ohitellen. Nousua voi kuvailla monin tavoin. Matkana se kesti 8  kilometriä yhteen menoon. Koko reitillä oli nousua 1895 m, josta reilu 1300 m. Ajallisesti se vei 3,5 piiiitkääää tuntia. Jalat olivat ihan tönköt ja jumissa jo ensimmäisten satojen metrien jälkeen, sillä ensimmäiset kilometrit ovat käytännössä porrastreeniä, jossa jokainen askelma on eri pituinen ja korkuinen ja harkittava tarkkaan, jotta pystyy antamaan tietä vastaantulijoille, ohittelijoille ja kesken kaiken uupuville pysähtyjille (jollainen itsekin olin). Juoksuporukka oli siis muodostunut tutuksi väljäksi seurueeksi tuossa vaiheessa, ja hymyilimme toisillemme kannustavasti ja myötätuntoisesti joka kerta, kun kukin vuorollaan joutui pitämään minuutin parin tauon maisemien kuvaamisen tai tankkaamisen tekosyyllä. Se, että näki kaikkien muidenkin osallistujien tarvitsevan huokaisuhetken todella usein, oli psyykkisesti tärkein voimavara tuolla matkalla. Reitti yllätti vaarallisuudellaan. Se ei ollut niin pelottavan jyrkkä kuin Åren Vertikal K pahimmillaan, mutta ”zig zag route” tarkoitti valitettavasti sitä, että koko ajan kierrettiin aivan rinteen reunaa ja alas oli jyrkkä kivinen pudotus ilman minkäänlaisia kaiteita tai köysiä. Olen todella onnekas, sillä en kärsi lainkaan korkean paikan kammosta. Tyttärelle nousu sen sijaan oli elämän vaikein kolme tuntia, silkkaa kidutusta, ja alastulo vielä pelottavampaa. Näin matkan varrella paljon kilpailijoita ja vaeltajia niin hitaasti ja kasvot kalpeina ja vakavina edeten, että he kävivät varmasti samanlaista kamppailua keskeyttämisen ja itsensä voittamisen välillä.

Jo tunti ennen huippua huomasin, että nesteet olivat loppumassa. Nouseminen oli kovaa ja kuumaa hommaa, vaikka viima yltyi. En uskaltanut laittaa takkia päälle ennen kuin olin kostean pilven sisällä, etten hikoilisi ja hukkaisi vettä sitä kautta. Samoihin aikoihin aloin olla niin nälkäinen, että tuli melkein huono olo. En juuri koskaan syö mitään kiinteää juoksukisassa, mutta nyt vauhti oli niin hidas, että tajusin sentään energiavajeen olevan isompi ongelma kuin vatsanpurujen. Huollosta napattu maapähkinävoi-flapjack oli ihan taivaallisen hyvää kylmällä kiikkerällä kivellä istuen metrin päässä pudotuksesta.

Onneksi en ollut laskenut etukäteen, että nousu siksak-polun puolelta todella on 8 km, sillä reittiprofiilissa mitat ovat tietenkin maileina. Siksipä jaksoin viimeisen tunnin ajan olla koko ajan toiveikas ja odottaa pääseväni huipulle heti seuraavan mutkan jälkeen. Mitä korkeammalle tultiin, sitä teknisemmäksi reitti muuttui. Polku oli siellä silkkaa kivirakkaa, mutta pelottavasti pyörivämpää nilkan alla kuin Lapin tuntureilla. Pilviharso piilotti huippua armeliaasti. Ehkä reilu puoli tuntia ennen huippua huoltopäällikköni soitti huolestuneena (puhelimen yhtäkkinen pirinä säikäytti kunnolla pari edellä kulkijaa, ehkä he pelkäsivät hallusinoivansa) väittäen minun olevan väärällä reitillä. Kuulemma GPS- käyrä meni väärästä kohti. Siinä kohti ei ollut reittimerkintöjä näkyvissä, joten hetken uskoin häntä, mutta en oikeasti välittänyt yhtään. Enhän nyt tietenkään lähtisi alaspäin enkä varsinkaan sivusuunnassa irtokivirakkaan kierimään ja oikeaa polkua etsimään. Ihan sama, jos diskattaisiin. Pian näin edessä järjestäjien asettaman tutun nuolen ja totesin, että huoli oli turha. GPS-käyrään ei koskaan voi luottaa liikaa. Huoltopäällikkö kertoi tyttären päässeen huipulle ja GPS-pallukan pysähtyneen sinne pitkäksi aikaa. Hän arveli hänen alkavan laskeutua pian ja tulevan minua vastaan. Se piristi. Olin odottanut jo pitkään näkeväni hänet. Kun hän lopulta tuli vastaan naama valkoisena, hän vaikutti lannistuneelta eikä ollut varma, pystyisikö menemään alas korkean paikan kammon vuoksi. Olin puolta tuntia aiemmin tahtomattani kuullut brittiperheen jäsenten kovistelevan vastahakoista esiteiniä kiipeämään nopeammin, jotta perhe ennättäisi alas ennen kuin pimeys laskeutuu kolmen tunnin kuluttua. Aivoni eivät pelanneet sen vertaa, että olisin tajunnut sen olevan liioittelua, joten varoitin tytärtäni, että hänen pitäisi pelosta huolimatta yrittää mennä hitaasti mutta vakaasti koko ajan alaspäin, jotta hän ehtii pois rinteestä valoisalla. Tytär lähti laskeutumaan ja sanoi huipun olevan 5 min matkan päässä. Todellisuudessa sinne meni vielä ainakin vartti.

Kuva: Kisareitti järjestäjän sivuilta.

Vihdoinkin huipulla! Pilviverho oli niin sakea, että en nähnyt kunnolla, onko jossain jokin kääntymispiste tai toimitsijoita, maisemista puhumattakaan. Huomasin pari tiheämmin aseteltua nuolta kivisen planetaarion raunioiden lähellä. Kivipaaden vierellä näytti makoilevan toimitsijan näköinen tyyppi makuupussissa. Hän totesi kuivasti huipun olevan siinä, ja että saan lähteä laskeutumaan heti kun haluan. Olin vähän hämmentynyt, mutta kun nyt olin huipulla asti, niin pyörin hakuammuntana vähän ympyrää kivikossa ja otin muutaman epäselvän valokuvan. Kylmyys ja kosteus alkoivat tuntua. En muista, puinko takin siinä vain jo vähän aiemmin, mutta nyt vedin hupun tiukasti ja yritin varmaan seuraavat 10 min kiskoa turvonneita sormiani hansikkaisiin. Arvelin, että vettä oli jäljellä alle desi. Muistelin tuossa vaiheessa, että huoltoja olisi noin 10 km  välein, joten uskoin sellaisen tulevan pian alastuloreitin irtaannuttua sivuun ylöstuloreitiltä. Jalat tuntuivat oudon kevyiltä. Lähdin laskeutumaan juosten, mutta koska kapealla polulla oli monenlaista kulkijaa ilman sauvoja ja sauvojen kanssa, ja kivikko oli todella vaarallista kulkea, jouduin enimmäkseen kävelemään. Koko ajan ajatus oli vain päästä vuorelta alas ennen pimeää, sillä pelkäsin kaatuvani ja loukkaantuvani otsalampun valossa. Toivoin myös, että saisin tyttäreni kiinni, jos hänellä olisi vieläkin vaikeaa. Vaikka hänellä meni loppuanalyysimme perusteella puoli tuntia kauemmin laskeutumiseen kuin minulla, sillä hän joutui paikoin etenemään äärettömän varovasti, hänellä oli kuitenkin niin paljon etumatkaa, että hän ehti maaliin hyvissä ajoin ennen minua.

Sitä ennen oli kuitenkin edessä henkisesti pahempi taival kuin itse nousu. Innostuneena kevyistä jaloistani alamäessä, lähdin kiristämään tahtia päästyäni pois vastaantuloreitiltä tasaisemmalle vuoren juurta kiertävälle polulle. Ohittelin muutaman osallistujan ja oloni oli epäilyttävän hyvä. Sitten säästelemäni nesteen viimeisetkin tipat loppuivat. Odotin ja odotin huoltoa, mutta sitä ei näkynyt. Kuten arvasinkin, kun neste loppuu ja verensokeri laskee, koordinaatio alkaa pettää. Aloin kaatuilla ja kompuroida, kiroilla ja sadatella tyhmyyttäni.  Oikeaa polvea alkoi juilia pahasti, ja jokainen ylämäkeen otettu askel sillä jalalla sattui. Tunnin päästä oli jo täysi työ pidätellä itkua. Samat tyypit, jotka olin ohittanut, menivät yksi toisensa jälkeen ohitseni. Yritin ymmärtää juoksukelloni kilometrejä. Olisin milloin vain voinut ottaa puhelimen taskusta ja tarkistaa, missä viimeinen huolto tarkalleen on, muttei sellaiseen ollut aivosoluja. Olin järkyttävän pettynyt, kun reitti poikkesi jyrkästi laakson pohjukassa virtaavalle vuoristopurolle, ja huollon sijaan siellä olikin kolme toimitsijaa vahtimassa, ettei kukaan huku kahlatessaan virtaan. Olisin juonut virrasta, jos toimitsijat eivät olisi olleet siinä ja väittäneet huollon olevan vain alle parin mailin päässä ja melkein näkyvän, kun kysyin siitä heiltä. Heti sen jälkeen keikahdin pahasti ja väänsin ranteeni samaan aikaan, kun edelläni mennyt mies ihmetteli ääneen, millaista palturia minulle syötettiin. Hänen mukaansa ei voinut pitää paikkaansa, että huolto olisi niin lähellä. En jaksanut ymmärtää hänen selitystään. En tiennyt, mitä uskoa. Ne olivat elämäni pisimmät ”vajaa pari mailia”. Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella, enkä todellakaan jaksanut ottaa valokuvia muiden harvakseltaan bongaamieni osallistujien tavoin. Lopulta pakotin itseni syömään kaksi energiakarkkia, vaikka kuivalla suulla se oli vaikeaa. Edelläni juoksi yhtä hitaasti pari naista. jotka olivat kenties samanlaisessa nestevajeessa, sillä en nähnyt heidän juovan mitään, ja kumpikin astui lopulta aivan turhaan oma-aloitteisesti syrjään päästääkseen minut ohi. Juuri, kun ketutus oli suurin, polulle hyppäsi jostain kiven takaa valokuvaaja, jolle oli pakko loihtia tekohymy. Sain siitä adrenaliinia, jolla kiristin tahtia viimeiseen huoltoon. Olisin viimeisen puolen kilometrin ajan todennäköisesti päässyt juoksijan flow’hun ilman sitä nestehukkaa, sillä kivut katosivat jaloista.

Juoksijat otettiin huollossa vastaan iloisesti hurraten. Se oli todellinen keidas janoiselle. Vedin varmaan kolme desiä nestettä ja täytin pullot, söinkin paljon. Siinä seisoskellessa ja bajamajareissulla paikat jäykistyivät viilentyvässä iltapäivässä, joten juoksemaan lähteminen oli melkoinen antikliimaksi. Kaikki neste hölskyi mahassa, jalkapohjat olivat niin kipeät, ettei tiennyt, missä kulmassa antaisi jalan iskeytyä maahan, odotin edelleen hämärän alkavan laskeutua milloin tahansa, ja huollon jälkeinen lyhennetty reitti oli todella tylsää kivituhkabaanaa hakkuuaukkojen välissä.  Piristyin oikeastaan aika pian, kun energia alkoi vihdoin imeytyä ja pystyin alkeelliseen matemaattiseen toimitukseen. Ennen huoltoa olin nähnyt 25 mailin kyltin (40,2 km). Tajusin, että vaikka olisin laskenut ihan väärin, olin edennyt huollon jälkeen ainakin kilometrin,  joten maaliin ei voisi olla mitenkään enempää kuin 4 km ja sen jaksaisin hölkätä tasaisella vauhdilla loppuun asti. Nyt jälkikäteen ymmärrän laskutoimitukseni pettäneen pahasti, sillä jäljellä oli tuossa vaiheessa enää kilometri, mikä tosin tuntui paljon pidemmältä matkalta. Maisematkin kohenivat loppua kohden metsän sisällä. Lyhyen lyhyt maalisuora tuli eteen yllättäen. Otin loppukirin perheen kannustamana, ja sain kaulaani komean osallistujamitalin.  Huoltopäällikkö ihmetteli minun ja tyttären olevan varsin hyvävomaisen oloisia. Aikaa meni 9 h 15 min. Tytär voitti äitinsä ensimmäisellä polku-ultrallaan melkein puolella tunnilla, vaikka joutui melkein konttaamaan vuoriosuuden, joten siitä oli helppo olla ylpeä – vaikka hän luulikin minun olevan pettynyt, kun hävisin hänelle.

Jälkipeliä käytiin myöhään yöhön asti. Ihmettelimme naisosallistujien vähäisempää määrää Suomeen verrattuna.  Olimme molemmat positiivisesti yllättyneitä siitä, että pääsimme maaliin kohtuullisessa ajassa ennen pimeää. Kisareitin yllättävän lyhentämisen vuoksi suoritimme käytännössä enemmänkin polkumaratonin (26,5 mailia) kuin ultran, mutta vuoriosuuden vuoksi reitti todellakin tuntui ultralta. Paluumatkalla yritimme jo googletella seuraavaa kisaa keväälle, mutta sopivaa ei vielä löytynyt. Nappasin varmaan lentokentältä jonkin pöpön, sillä tätä kirjoittaessani olen taas kunnon flunssassa viikko Ben Nevisin jälkeen. Se harmittaa, sillä muuten kehossa olisi pitkästä aikaa päällä juoksuasetus.

Idea osallistumisesta heräsi keväällä tyttären kanssa, kun kesälomalle oli toiveissa matalan kynnyksen juoksutapahtuma ja reissu Ruotsiin. Kuntoa ei ollut, mutta NUTS Karhunkierros oli edessä, joten polkujuoksusydän sykki edelleen. Tytär ei polkujuoksusta perusta -vielä ;). Viiden kilometrin ja 1000 nousunmetrin Vertikal K löytyi monen linkin takaa googlettelemalla. Kun Mårten Boström oli sitä suositellut, niin pakkohan tämä fjällmaratonviikon tapahtuma oli ottaa tarkempaan syyniin. Ei kai siinä kauaa harkittu, sillä reitti vaikutti aivan hullulta, mutta rääkkinä riittävän lyhyeltä.

Valmistavina harjoituksina kävin kahdesti nousemassa paikallisen laskettelurinteen päälle todetakseni, että 5 km saattaa sittenkin olla liian pitkä matka, kun 200 m aikana piti jo kahdesti pysähtyä puuskuttamaan. Arvioin, että kisaan tulisi menemään 2 h - jos pääsisin maaliin asti. Juokseminen jäi Karhunkierroksen jälkeen todella vähiin. Kävin kuitenkin salilla 1-3 krt/vko.

Ajoimme Åreen edellisenä päivänä. Saimme viihtyisän majoituksen noin kilsan päästä Åren torilta, josta lähtö tapahtuisi klo 18 paikallista aikaa. Kisapäivänä ennätin olla jalkojen päällä monta tuntia, kun kiertelimme idyllisessä kaupungissa. Sää oli mainio, vajaa 20 astetta ja poutaa.

Lähtöpaikalla oli yleisöjuhlan tunnelma, mutta ei suomalaiselle tuttua bajamajaa. Onneksi ennätimme vartti ennen lähtöä kipaista rautatieaseman maksullisessa vessassa. Pakollisten varusteiden lista oli ruotsiksi ja englanniksi hieman erilainen, mikä aiheutti pientä hämmennystä. Puuttuvista varusteista kun oli mahdollista saada 15 min aikasakko. Pitkälahkeisten housujen tarpeesta oli luvattu ilmoittaa etukäteen. Minkäänlaista varmistusta ei kuulunut, joten rohkenimme jättää tuulihousut vaihtovarustepussiin välihuipulle toimitettavaksi. Naiset lähtivät ensin matkaan torin reunalta ja 20 min päästä miehet perään.

En halua spoilata liikaa itse reittiä, sillä tämä extreme challenge snack täytyy ehdottomasti kokea itse. Sen voin todeta, että Youtuben kaikki reittikuvausvideot sekä järjestäjien reittiprofilikartta kannattaa katsoa ennakkoon tarkkaan. Ne eivät kuitenkaan anna täyttä kuvaa siitä, miltä matka tuntuu, eivätkä edes siitä, mitä on vastassa. Minulta oli mennyt ohi, että reitillä on yksi nestehuoltopiste, joten kannoin kaksi lötköä mukana. Toki, jos tuolla aikoo todella juosta tavoitteena alle tunnin aika, omaa juotavaa ei välttämättä tarvitse.

Yllätyin heti alkumatkasta ja myöhemminkin ruotsalaisten superpositiivisesta kannustuksesta. Jyrkillä rinteillä oli yllättävän paljon yleisöä, joka jaksoi taputtaa ja huutaa heja hejaa meille vihoviimeisillekin. "Bra jobbat" jää varmaan omaan fraasivarastooni tältä reissulta :) Tunnelma ei tosiaan olisi voinut olla mukavampi.

Vertikaalitonnihan tarkoittaa käytännössä pelkkää nousua. Jotenkin olin ajatellut, ettei se ehkä ihan niin jyrkkää olisi kuin vanhana suunnistajana kartan korkeuskäyristä päättelin ennakkoon. Minulla ei ole korkeanpaikan kammoa, mutta boulderointiosuuksilla alkoi väkisinkin heikottaa puuskutuksen, pystysuoran muta-kallio-seinämän ja takaa ajavan miesmassan vuoksi. Jos olisi ollut mahdollista, olisin istunut välillä alas nollaamaan. Mitään muuta ei kannattanut ajatella kuin edellä kiipeävän kantapäitä. Oli pakko tuulettaa, kun tämä pahin osuus vihdoin päättyi.

Ensimmäiset miehet menivät ohi jo reilusti ennen puoltaväliä. 2200 m kohdalla katsoin ensimmäisen kerran kellosta matkaa, sillä luulin olevani jo lähellä maalia. Pienoinen pettymys todeta, että noustavaa riittää. Koko matkalla juoksin yhteensä 300 m pienen pienissä pätkissä tasaisemmilla osuuksilla (joita ei todellakaan ollut paljon). Käsittämätöntä, miten joillakin se polvi vain nousee. Reitti oli niin tekninen, että nelinkontin piti yhden jos toisenkin kerran etsiä kalliolta jalansijaa. Syke laski, kun piti lähinnä pyrkiä pysymään kivikossa pystyssä, joten sen puolesta ei menty maksimeilla todellakaan. Pohkeet vain olivat niin jumissa kiipeämisestä, että askeleisiin ei saanut minkäänlaista eteenpäin suuntautuvaa tehoa. Välillä tuntui, kuin vaappuisin vain sivusuunnassa.

Pari kilsaa ennen maalia tunturin rinteillä alkoi tuulla niin jäätävästi, että kaivoin repusta takin säästäkseni energiaa. Olen yleensä hyvin täsmällinen syömisessä ja juomisessa kisan aikana, mutta nyt en muistanut ottaa riittävästi energiaa ja olo oli vetämätön. Yhden geelin taisin vetäistä.

Viimeiset kilsat edelläni kulki ja tarvittaessa ryömi kivipaasien päällä korkeintaan 12-vuotiaalta vaikuttava tyttö. Suomessa takuulla kukaan kisajärjestäjä ei päästäisi lapsia tällaiselle kamikaze-reitille yksinään tai ehkei edes vanhemman kanssa. Skandeilla on ilmeisesti toisin. Junioreja meni ohi ketterästi hypellen oikealta ja vasemmalta suunnistuskengät jalassa.

Noin 900 m ennen viimeistä huippua ja maalia näköpiiriin ilmaantui kabinbanan, gondolihissin asema. Siitä loppumatka oli iloista maaliinpääsyn odotusta, kun nopeammat kanssakilpailijat valuivat ryppäinä vastaan ja tsemppasivat meitä taapertajia jatkamaan. Vaikka kivinen maasto pysyi naurettavan hankalana, teki mieli ottaa muutama juoksuaskelkin. Huipun hiihtomajalle piti vielä selättää hauska jyrkänne. Polkua tuonne kivikkoon ei saa, joten jokainen joutui itse keksimään, miten pääsee ehjänä ylös. Kun pääni vihdoin ylsi jyrkänteen yli ja näin maalikaaren, kuulin puolen metrin päästä tyttären kannustushuudon. Sitten vain muutama harppaus maaliin ja uskomaton urakka oli ohi!

Aldrig igen, oli molempien tuomio. Toinen kärsi jäätävistä kivuista ja korkean paikan kammosta, toinen vain huonosta kunnosta. Silti totesimme kummatkin, että vertikaalitonnista jäi juoksunälkä. Kun oli laitettu lämmintä välikerrastoa takin alle, jaloissa oli kova hinku päästä oikeasti juoksemaan vaikka 20 kilsaa samantien. Taiteilimme melkein pyllymäkeä jyrkänteitä alas gondolihissille, viralliseen paluukyytiin. Järjestäjät keräsivät silloin jo reittimerkintöjä pois, eli olin todellakin viimeisten joukossa. Hetki jännättiin, oliko varustekassimme kadonnut, mutta löytyihän se lopulta hissiasemalta väärään pinoon eksyneenä. Matka täyteen ahdetulla gondolilla oli hauska lisä tähän reissuun.

Kuva: Kabinbanan eli paluukyyti odottaa, oma kuva-arkisto

Saavuttuamme Åren keskustaan alkoi sataa vihmoa, mutta menimme silti vielä torille seuraamaan palkintojenjakoa. Kiviuunipitsaakin olisi ollut osallistujille tarjolla. Yritin etsiä toimitsijoita, sillä kukaan ei maalissa kysellyt ajanottochippiä, ja olin unohtanut tietenkin sen juoksuliivin taskuun. Äimistelimme ruotsalaisten hulvatonta menoa, kun voittajat suihkuttivat podiumilla kuoharia kuin formulakuskit. Ihan käsittämättömiä juoksukoneita olivat nuo menijät! Lopuksi kisan sponsorin Peak Performancen tuotteita vielä arvottiin kaikkien osallistujien kesken.

Hyvä paha Ruka

NUTS Karhunkierros on aina tuntunut minusta tulevan liian pian pohjoisessa asuvalle osallistujalle. Siksi se ei ole koskaan ollut kauden must-listallani, vaikka se onkin jo vuosia ollut harrastajien parissa the polkujuoksutapahtuma.

Polut ennättivät tänä vuonna olla ennätyslumisen talven vuoksi Kainuussa sulat vain hetken ennen kisaa. Karhunkierroksen reitti on ns. tekninen, eli juurakkoa, kiviä, jyrkkiä ala- ja ylämäkiä sekä vuodesta riippuen mutaa ja kosteita paikkoja riittää. Toisaalta reittiä on huollettu hyvin, ja suuren osan matkasta voi juosta tasaisella alustalla. Pitkospuut ovat leveitä. Joka tapauksessa minusta oli kiva ennättää käydä muutama kerta lähipoluilla testaamassa, riittääkö koordinaatio ja kestävätkö nivelsiteet epätasaisella alustalla menoa.

Enemmänkin ongelmia tuli asvaltilla/soralla, kun valmistavana tein kaksi reilun 1,5 tunnin ja yhden 2 tunnin kävely-hölkkälenkin kerran viikossa. Tänä vuonna en ennättänyt saada kunnolla penikkavaivaa, sillä yhteiskilometrimäärä pysyi koko ajan alle 20 km viikossa.

Karhunkierroksen suhteen epäröinti on minulla ollut aina myös henkistä. Silloin, kun vielä sananmukaisesti harrastin polku- ja ultrajuoksua, halusin mielellään saada kisoissa hyvän tuloksen. Ensimmäiset juoksulenkit sulilla teillä tuntuivat aina kropassa siltä, kuin en olisi ikinä juossut, ja askeleesta puuttui kepeys. Se harmitti. Sitten olikin jo pakko ruveta hoitamaan niitä penikkavaivoja ja himmailla lenkkien kanssa, töissä oli aina tajuton toukokuun kiiresuma, ja siitepölyaika toi omat oireensa. Siksi Rukan juoksukarkelot tuntuivat tulevan väärään aikaan.

Vuodenvaihteessa lomaillessamme Kuusamossa kävimme perheellä pienen kävelykierroksen Konttaisen talvipoluilla. Silloin tulvahti ikävä polkujuoksuun, kun tuttua kaarretta laskeuduttiin alas. Muistaakseni sanoin lapsille, että juokseekohan äiti täällä ensi keväänä ja lähdettekö mukaan. En kuitenkaan ilmoittautunut, sillä tuolla reissulla sairastuin harvinaisen pahaan hengitystieinfektioon, joka jälkitauteineen vaivasi 2 kk alkuvuodesta.

Kuva: Konttainen joulukuussa 2023

Niinpä en aluksi harkinnut tosissaan, kun seurakaveri Jouko tarjotteli kuntopiirissä NUTS Karhunkierroksen lippuaan.  Kun tunsin lopulta itseni terveeksi, elettiin jo maaliskuuta. Olin tehnyt muutamia salitreenejä ja seuran kuntopiiriä extra-kevyesti, ja aerobinen liikunta oli jäänyt lyhyisiin kävelylenkkeihin. Aikaa ”harjoittelulle” olisi alle kaksi kuukautta. Jouko antoi armonaikaa pääsiäiseen asti.

Muistan vieläkin sen kuntopiirin, kun seurakavereideni ärsytykseksi (anteeksi!) jahkasin asiaa ääneen ja pyysin heitäkin auttamaan päätöksen teossa. Samalla kun punnerrettiin ja kyykättiin, liikunnan aikaan saama hyvänolon tunne yhdistyi mielikuviin Kuusamon poluista, maisemista ja siitä hurmiosta, mitä juokseminen parhaimmillaan saa aikaan. 34 km kuulosti tolkuttoman pitkältä matkalta ajatellen, että olin hölkännyt pisimmillään 21 km kahdesti viime vuonna (Kainuu Trail ja Rokua Trail Run), ja Rokuan jälkeen pahentuneiden nivelsidevaivojen jälkeen en koko syksynä pystynyt juoksemaan kuin pari kertaa 30 s vetoja matolla. Kun makustelin tätä ääneen, 34 km alkoi itse tuntua suunnilleen ultramatkalta olemattomalla kuntotasollani. Toisaalta, sen kuntopiirin aikana paine päästä juoksukuntoon katosi, sillä se ei olisi mitenkään realistista niin lyhyessä ajassa. Eihän minun tarvitsisi kuin kävellen ja hölkäten nautiskella kauniista maisemista ja tavoitella 10 tunnin aikarajaa. Seurakaveri muistutti, että huoltopisteillä voi ottaa kunnon evästauot. Samana iltana taisin viestittää Joukolle, että lipun ostaja on tässä.

Valmistautuminen

Ennätin saada kevätflunssan vielä kerran kevään aikana, joten mitään treenisuunnitelmaa oli turhaa kehitellä. Tavoitteeni oli siis vain tehdä pari kolme vähintään 1,5 tunnin kävely-hölkkälenkkiä kenraaliharjoituksina. Lisäksi kävin salilla tekemässä maksimivoimaa noin joka viikko, ja kuntopiiri jatkui huhtikuun puolelle. Jos oli aikaa ja inspiraatiota, tein puolen tunnin juoksu-kävelyitä polulla tai soralla. Periaatteena oli estää kaikki jalkavaivat ja ylikuormittuminen liian nopealla treenimäärän lisäämisellä. Työ- ja opiskeluvuosi oli ollut raskas, joten jo lenkille lähteminen oli saavutus.

Varustetestausta en ennättänyt tehdä. Olin ilmeisesti viime vuonna ostanut uudet Hokat joko Hossaa tai Rokuaa varten, joten yllätyin iloisesti, kun löysin kaapista sopivat kengät (olin unohtanut niiden olemassaolon). Pakkaaminen jäi lähtöpäivälle. Tuskailin, etten mahdu enää luottotrikoisiin, mutta kun en ennättänyt löytää uusia tilalle, ne oli pakko pakata matkaan. Geelitkin olivat melkein vuoden vanhoja, vain muutama juuri ja juuri kelpuutettavissa. En paljon ennättänyt jännittää siinä häsellyksessä.

Lähdimme tyttäreni kanssa Rukaa kohti perjantaina. Veimme kamat mökkiin noin 2 km päähän Rukalta. Lähdimme etsimään minulle geelejä ja tyttärelle mukavia pitkiä ylämäkiä, sillä hän aikoi tehdä mäkivetoja kisani aikana. Saimme kiertelemällä kulutettua varmaan 2-3 tuntia kisakylässä ja lähirinteillä. Todella lämpimän viikon lopulla Rukalla oli hyytävä tuuli, ja ymmärsin, ettei t-paita olisi optimaalisin luvattuun noin 8-11 asteen lämpötilaan, sillä tuuli saisi ilman tuntumaan paljon kylmemmältä. Alerekistä löytyi onneksi pitkähihainen juoksupaita. 7 min ennen infon sulkemisaikaa ryntäsin hakemaan kilpailunumeroni. Iltapala jäi harmillisen myöhäiseksi. Olin niin järkyttävän väsynyt, etten jaksanut ennen nukkumaan menoa edes valmistella juoksureppuani.

Aamulla mittasin Tailwindiä lötköihin, juoksutrikoot mahtuivat ihme kyllä ​​juuri ja juuri päälle, repun juomasäiliön letkun tsekkaus ja kisakeskusta kohti. Jännitin vain sitä, olinko muistanut ottaa mukaan kaiken tarvittavan ja myöhästynkö kuljetuksesta.

Kisabussi lähti klo 10:30. Hämmennyin hieman jonotussysteemistä, sillä edellisestä kisastani täällä oli jo 5 vuotta. Kuulin myöhemmin juttukaverilta kisan aikana, että tänä vuonna busseihin ohjaamiseen oli panostettu hyvin viime vuoden sekavien kokemusten vuoksi.

Bussimatkalla ennätimme jakaa Naantalin suunnalta tulleen kisan ensikertalaisen kanssa kokemuksia. Hän vinkkasi, miten temppuilevan juomasäiliön letkun kanssa kannattaisi toimia. Matka meni rupatellessa nopeasti, joten olimme perillä ennen kuin olin henkisesti valmis. Olin valinnut lähtöajaksi 11:30, joten oli aikaa rämpätä juomasäiliön letkua. Siinäpä se aika menikin. Lopulta sentään järki sanoi, että jos letkusta ei tule mitään, kannattaa kaataa vesi tyhjään juomapulloon, jonka olin ottanut varalta mukaan. Olen pitänyt aina alkuverryttelyä todella tärkeänä dieselmoottorini vuoksi, jotta paikat olisivat edes hieman lämmenneet alkumatkalla. Nyt verkkoihin jäi aikaa muutama minuutti. En stressannut siitä, aioinhan mennä todella rauhallisesti jaksaakseni maaliin asti.

Kuva: NUTS Karhunkierroksen 34 km alkumatkan reittiä hikisen puhelimen linssin läpi (oma arkisto)

34 km reitillä

Asemoiduin lähtöryhmäni perälle. Ajanoton kerrottiin alkavan vasta riippusiltojen jälkeen 1,7 km päästä. Vaikken ihan luottanut siihen, kävelin silti kokon matkan, etten huonokuntoisena hukkaisi energiaa. Porukka hajosi todella hyvin tuon alkumatkan aikana. Sain edetä koko reissun ajan enimmäkseen omassa rauhassani. Missään vaiheessa en juossut letkassa pidempiä.

Päätin mennä koko matkan hyvän olon vyöhykkeellä, sillä se strategia toimi viime vuoden polkupuolikkailla. Ihan se ei onnistunut, sillä kun en ollut lämmitellyt ja olin istunut koko viikon, jalat olivat ihan tönköt ja melkein hapottivat jo ensimmäisessä pikkuisen jyrkemmässä nousussa. Silloin pukkasi pientä tuskan hikeä pintaan, sillä ne portaat olisivat vasta alkua…

Kuva: Kevättä kisareitillä (oma arkisto)

Seurasin sykettä enemmän kuin yleensä juostessa, etten vain menisi liian lujaa juoksupätkillä. Olen sentään jotain oppinut ultravuosinani! Juoksuvauhteja en hoksannut vahdata, mutta ei siitä olisi ollut hyötyäkään niin vaihtelevassa maastossa ja kun ei ollut mitään vertailupohjaa keväältä.

Kun olin retkeilyasenteella, pysähdyin ottamaan kuvia jokaisessa vähän kuvauksellisemmassa paikassa välittämättä, että takaatulijat pyyhälsivät ohi. Olin ylpeä itsestäni, että kerrankin maltoin tehdä näin.

Strategiaksi muodostui karkeasti, että juoksin alamäet ja tasaiset mukavalla rennolla vauhdilla ja kävelin ylämäet. Kun syke nousi yli tietyn tason, vaihdoin kävelyksi myös tasaisella. Muutama muukin noudatti samaa periaatetta, ja ohittelimme vuorotellen toisiamme. Noin 10 km kohdalla nousuissa aloin toden teolla harmitella pk-lenkkien puutetta. Salitreenistä ei ollut mitään hyötyä, kun sydän ja keuhkot eivät jaksaneet hoitaa hommiaan. Tuntui jo pakko sen verran raskaalta, että oli pakko kävellä tiheämmin. Basecampin huolto tuli tarpeeseen. Täytin rauhassa lötköt, lisäsin tailwindiä, kävin bajamajassa ja sitten etiäpäin.

Seuraavasta kymmenestä kilometristä muistan, että oli ihan mukavaa, mutta jalat tuntuivat niin raskailta nousuissa, että oli pakko jäädä nousujen päällä kävelemään pidemmäksi aikaa. Juoksijoita oli polulla sopivan harvakseltaan. Koko ajan oli tilaa mennä omaan tahtiin, mutta halutessaan sai juttuseuraa.

Noin 20 km kohdalla etenimme muutaman kilometrin yhtä matkaa kuopiolaisen juoksijan kanssa. Siinä ehdittiin jutella suunnistuksesta ja kauden suunnitelmista. Oli tosi hyvä loppumatkan jaksamisen kannalta, että yhdessä rupatellen tuli käveltyä pidempiä pätkiä. Harmitti toisen puolesta, että hän ei toipilaana voinut tehdä sellaista juoksua kuin olisi terveenä pystynyt. Hänen kesän suunnitelmiaan kuunnellessani virisi motivaatio alkaa taas harrastaa rohkeammin reissuja. Muistin, että pitkän aikavälin suunnitelmanihan on olla aina sellaisessa kunnossa, että voin lähteä milloin vain mihin tahansa juoksukisaan. Ja kyllähän kokemus oli, että Rukan poluilla tunsin olevani oikeassa paikassa. Olin NIIN iloinen, että lähdin sinne.

Kun loppuhuiput alkoivat siintää horisontissa, tuntui vielä jotenkin absurdilta, että ne kaikki pitäisi kiivetä. Se tulisi olemaan tus-kais-ta. Samaan aikaan jaloissa alkoi taas kyteä juoksuinto, ja kun alamäkiä oli tarjolla, lisäsin vauhtia. Nättejä soita en ennättänyt liiemmin ihailla. Vauhti kostautui, kun pidemmät nousut alkoivat. Kiipeäminen oli yhtä raahustamista jo ennen Konttaisen huoltoa. Huollossa uskaltauduin ottamaan yhden vihreän kuulan ja banaaninpalan. Maha ei ihme kyllä mennyt sekaisin. Täytin myös toisen Tailwind-lötköni ja vesilötkön. Nestettä kului yllättävän paljon.

Konttaisen nousussa hävetti surkea kunto toden teolla. Hieman toki auttoi, että muillakaan ei ollut puhtia jaloissa. Asennoiduin niin, että raahustan vaikka kävellen maaliin. Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt siitä, että 10 tunnin aikarajaan oli todella reilusti aikaa. Jyrkimmillä rinteillä kiskoin itseäni köyden avulla ylös (maalissa kipein kohta kropassa olikin oikea hauis). Jostain syystä viimeiset nousut tuntuivat helpommilta, vaikka etenin joka kerta hitammin. Ehkä aloin tottua pahan olon tunteeseen, enkä kiinnittänyt siihen huomiota enää niin paljon. Tai sitten huomion vei varvas, jonka kynsi oli irtoamassa tai natisevat polvet.

Jokaisella huipulla oli voittajafiilis! Ylitin ja yllätin joka kerta itseni, kun en ollut ihan naatti, ja pystyin vähän hölkkäämään tasaisella. Kun aikaisemmin olen mennyt aikatavoite edellä, fiilis lienee ollut paljon kurjempi loppumatkasta.

Kuva: Nyt enää "pikkuhuitaisu" maaliin (oma arkisto)

Nyt viikon päästä kisasta muistan nousupainotteisista loppukilometreistä päällimmäisenä tunteena ilon. Se oli iloa, jota juokseminen tuottaa, iloa pienten etappien saavuttamisesta, iloa osallistumisesta kollektiiviseen hauskanpitoon ja iloa siitä, että hatarista lähtökohdista huolimatta kroppani jaksoi vielä tämänkin reissun. Viimeisen nousun jälkeen oli silkkaa nautintoa rallatella mäkeä alas. Jaloissa olisi vielä ollut varaa ottaa paukkuja irti, mutta kun en juossut aikaa vastaan, olisi tuntunut hassulta vetää siellä yleisön edessä kuin viimeistä päivää.

Maalissa olin hyvävoimaisempi kuin koskaan näin pitkällä matkalla. Vauhti on se on, joka tappaa, eikä matka. Tämä tuli taas kerran todettua. Oma kelloni näytti kuutta tuntia, mutta en tiennyt, oliko se oikea aika, kun olin laittanut kellon päälle jo startista.

Minulla oli heti maaliin tuon jälkeen (ja yhä) epäuskoinen huijarifiilis, sillä olin sanonut kaikille tähtääväni 10 tunnin sisällä maaliin ja olin aivan varma, että aikaa todellakin menee niin paljon. Olin sanonut tyttärelleni olevani maalissa 9-10 tunnin kuluttua lähdöstä, ja hän oli suunnitellut tekevänsä 3-4 tunnin treenin siten, että lopettelee samoihin aikoihin kanssani. Tytär oli vasta saapunut kävellen majapaikasta Rukan tienoille, kun tulin jo maaliin. WA-viesti oli ”hä!” kun hän kuuli minun tehneen jo suoritukseni.

Järjestäjien tarjoama linssikeitto maistui niin hyvälle! Istuin pitkään nauttimassa tapahtuman tunnelmasta ja hyvästä mielestä. Polvet olivat toki varustekassia noutaessa ja portaita laskeutuessa sen tuntuiset, että jonkilainen rääkki oli tehty.

Virallisen loppuajan tarkistin vasta mökissä. Se oli 5:38. Pakko oli tarkistaa, että se oli kaksi minuuttia parempi kuin ensimmäinen NUTS Karhunkierroksen kisan tulokseni, kun matka oli vielä 31 km. Tosin silloin reitillä oli paljon lunta, ja letkassa juostiin enimmäkseen. Olin kuitenkin silloin muistaakseni treenannut, nyt en. En ollut ennen kisaa juossut edes kolmea kilometriä putkeen ilman kävelytaukoja, joten olen vieläkin ällikällä lyöty. Pisin kävely-hölkkälenkki lokakuun jälkeen taisi olla toukokuun alussa maantiellä 13 km, johon meni 2 h.

Mitä tästä voi päätellä?

Tulosten pohdinta jatkui illalla pienen juoksuporukkamme viestittelynä. Olimme saaneet hyvät tulokset, vaikka juuri tälle matkalle ei treenattu. Mietin, olenko aiemmin treenannut ihan liikaa. Vai treenaavatko harrastejuoksijat ylipäänsä liikaa? Voi olla, että se pieni harjoittelumäärä, jonka ennätin tehdä, oli tehty fiksusti kehoa ja kokonaisjaksamista kuunnellen. Tänä keväänä olen harjoitellut esivaihdevuosi-ikäisten naisten fysiologiaan perustuvaa tietoa hyödyntäen ensimmäistä kertaa. Muutoin olisin ehdottomasti yrittänyt juosta pk- ja vk-lenkkejä, kuten kollektiivinen juoksuharjoittelutieämys opastaa. Panostin lihasvoimaan ja hyvin lyhyisiin vetoihin pitkillä palautuksilla. Niistä ennätti palautua hyvin, eikä rasitusvammoja tullut ennen kisaa.

Pitkän ajan tavoitteeni on ollut olla sellaisessa peruskunnossa, että voisin minä päivänä tahansa lähteä vaikka ultrakisaan, jos joku kysyy mukaan. Tämän reissun jälkeen voin todeta, että tavoite on saavutettu. Kannustin nimittäin seurakaveriani Seppoa ilmoittautumaan Joensuu Night Runille viime tingassa, ja hän suostutteli minutkin viivalle. Kun osallistujakiintiö oli tuolloin jo lähes täysi, ei ollut aikaa epäröidä. Koin huonoa omaatuntoa siitä, että vein jonkun "oikean ultrajuoksijan" paikan. Eniten harmitti, että kovassa kunnossa oleva kaverini Miia jäi tästä reissulta rannalle. Ensi vuonna sitten!

Joensuu Night Run on Ultrajuoksuseura Sisun erinomaisesti järjestämä sisärataultrakilpailu, joka järjestetään marraskuussa. Kisassa juostaan iltakahdeksasta aamukahdeksaan 325,336 metrin mondoradalla. Tämä oli kolmas kerta, kun olin mukana. Samalla tämä oli minulle paluu ultrajuoksuun tai itse asiassa mihinkään puolimaratonia pidempään juoksuun 2,5 vuoteen. Osallistumisella oli siis henkilökohtaisesti iso merkitys.

Ennakkoasetelma

Aloin haaveilla osallistumisesta jo viime vuonna. Hehkutin hienoa tapahtumaa Miialle ja Sepolle. Arkeni oli kuitenkin aivan eri tavalla täyttä kuin "juoksuvuosinani". Harjoittelulle ei löytynyt aikaa tahtotilasta ja tavoitteista huolimatta. Tätä lannistavaa tosiseikkaa puin tarkemmin huhtikuisessa blogitekstissä, jossa löysin innon ja ajan lenkkeilyyn ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Tuo kevään ja alkukesän 2,5 kuukauden treenijakso toimi valitettavasti ainoana varsinaisena juoksuharjoittelupohjana Joensuu Night Runille. Huhti-toukokuun aikana tein neljä 15-22 km juoksupitkistä ja juoksin yhden kympin kisan. Viikkotasolla harjoitusmäärät olivat vain noin 30-45 km. Kesäkuun lopussa juoksin elämäni tuskallisimman puolimaratonin Hossassa. Ikinä ei ole ollut niin rankkaa, vaikka reitti itsessään ei ole lainkaan vaativa. Olin muka harjoitellut pari kuukautta, mutta tulokseni oli paljon huonompi kuin edellisenä vuonna. Tajusin, että koronavuosien lepäily oli syönyt aikaisempien juoksuvuosien pohjan kokonaan pois, ja että olin paljon heikommassa hapessa kuin olin kuvitellut.

Heinäkuussa tuli suunnistettua paljon rastiviikkojen vuoksi, mutta huono kuntoni lähinnä lannisti, eikä suunnitus tuntunut sujuvan. Saman tien, kun olin heinäkuun lopulla laatinut oikean harjoitussuunnitelman kohti Joensuuta, sairastuin koronaan. En siis missään vaiheessa ennättänyt kunnolla noudattaa suunnitelmaa. Kävin sosiaalisista syistä sen jälkeen vielä ensikertalaisena kahdessa tapahtumassa: Tunturisuunnistuksessa Saariselällä kuntosarjassa sekä Rokua Trail Runilla puolimaratonilla. En palautunut kummastakaan joko stressitason, koronan jälkioireiden tai huonon kestävyyspohjan vuoksi. Rokua Trailissa elokuun lopulla tavoitteeni oli ytimekäs "että ei v-tuta". Saavutin tuon tavoitteen ja jopa nautin kisasta juoksemalla koko ajan mukavuusvyöhykkeellä, mutta silti reissu kuormitti liikaa. Suunnistuksessa päätavoitteen piti olla SM-erikoispitkä. Koska jouduin keskeyttämään SM-keskimatkalla syyskuussa, en lopulta edes osallistunut SM-erikoispitkälle lokakuussa, vaan kiersin siellä helpoimman kuntoradan. Sielläkin sykkeet olivat kävely-hölkkävauhdissa aivan tapissa, ja liikunnan ilo oli kaukana. Niinpä en uskaltanut syksyllä ahtaa juoksutreenejä muutenkin tiukkoihin viikkoihin, jotta pysyisin työkykyisenä.

Liikunnan harrastaminen koostui syys-marraskuussa seuramme kuntopiiristä (siellä oli pakko käydä, sillä ohjaan sen itse), muutamasta salikäynnistä, yhdestä parin tunnin sauvakävelystä (seuran yhteislenkki), muutamasta 4-8 km kävely-hölkkälenkistä ja muutamista reippaista 4-8 km kävelylenkeistä. Viikkoa ennen kisaa sentään kävin suunnistusseuramme yhteislenkillä kävelemässä ja hölkkäämässä noin 12 km. Sykemittari näytti ylikuormitustilaa kaksi viikkoa putkeen ennen Joensuuta ihan vain stressin vuoksi.

Kaiken tämän lisäksi kisaa edeltävät viikot olivat monesta syystä henkisesti poikkeuksellisen raskaita. En nukkunut yhtään yötä hyvin. Pelkäsin, että rikon itseni ultrassa ihan lopullisesti. En olisi edes ajatellut kisaa etukäteen, ellei Seppo olisi kysellyt yhteisistä matkasuunnitelmistamme. Toisaalta, kaikkien vaikeuksien keskelle kaipasin nimenomaan ultrajuoksukuplaa ja keskittymistä tuntikausia vain olemiseen ja etenemiseen. Kun teimme vastikään psykoterapiakoulutuksen ryhmäterapiassa rentouttavaa luontoaiheista mielikuvaharjoitusta, puhkesin kyyneliin. Ikävöin metsää ja juoksemista niin paljon, että se tuntui suorastaan fyysisesti. Siitäkin tiesin, etten voi mitenkään jättää Joensuu Night Runia välistä.

Valmistauduin 12 tunnin ultralle harvinaisen huonosti myös viimeisten päivien osalta. Perjantai meni tulipalokiireessä ylitöiksi ilman lounastaukoa. Söin aamupalan lisäksi ennen iltakahdeksaa vain yhden voileivän, banaanin ja neljä keksiä. Lisäksi autoni hajosi torstaina, joten perjantain työmatkat piti kävellä. Ei siis etukäteistankkausta eikä edellistä päivää pois jalkojen päältä. Tuntui suorastaan surkuhupaisalta, että kaikki meni mönkään. Ennätin pakkaamaan vasta myöhään perjantai-iltana. Silloin tajusin, ettei minulla ole edes riittävästi geelejä. Niitä, laastareita ym., kipaisin ostamaan kisapäivän aamuna. Onneksi kaupan hyllyllä pistivät silmään myös rakkolaastarit. Olin ollut niin kauan pois ultrajuoksupiireistä, että olin unohtanut moisen hyödykkeen. Rakkolaastereille tuli myöhemmin käyttöä (Sepolla, ei onneksi minulla). Kesällä hankituilla uusilla Hokilla en ollut juossut metriäkään. Olin pitänyt niitä jalassa, kun tein töitä kotona seisomapöydän ääressä. Olin todennut lestin sopivaksi, mutta otin varalta mukaan myös pari vuotta vanhat vastaavat Hokat. Riskillä siis mentiin joka sektorilla.

Kisaviikonlopun mietteet ennen lähtöä

Toivoin, että pystyisin juoksemaan ikävuoteni eli 45 km täyteen. Kesän tunnelmien jäljiltä reilun maratonin juokseminen olisi minulle erittäin kova tulos. Jos oikein hyvin kävisi, olisi siistiä juosta suunnistusseuramme juhlavuoden kunniaksi 75 km, mutta se kuulosti liian kunnianhimoiselta. En uskonut selviäväni pystyssä aamuun asti, joten otin mukaan makuupussin ja retkipatjan.

Mieheni lähti kuskiksi ja varasi itselleen hotellihuoneen Joensuusta. Lähdimme Kajaanista Joensuuhun liiankin hyvissä ajoin, sillä halusimme syödä matkalla kunnon ruuan ja ennättää varata huoltopöydän hyvältä paikalta. Menomatka sujui rattoisasti jutellen mm. juoksumuistoista ja suunnitellessa strategiaa. Seppo oli 12 tunnin sisärataultralla ensikertalainen, mutta muutoin minua paljon kokeneempi ultraaja. Hänen asiantuntevat kysymyksensä pakottivat minutkin orientoitumaan kisaan. Olin realisti. Tiesin syksyn lenkkeily-yritysten vuoksi, etten pystyisi juoksemaan putkeen kuin max 5-10 minuuttia ennen kuin syke alkaisi kohota pilviin. Kisastrategiani keksin hotellin aulassa muutamaa tuntia ennen kuin saavuimme hallille. 5 min kävelyä ja 5 min juoksua vuorotellen läpi yön. Tasaluvut olisi helppo muistaa, ja rytmi sopisi 15 min välein juoma- ja geelitaukoihin. En voinut haaveillakaan noudattavani aikaisempien vuosien taktiikoita. Seppo yritti kauniisti vihjata, että suunnitelma kuulosti intervalliharjoittelulta eikä ultrajuoksemiselta. En tietenkään aikonut juosta intervallitreenin vauhdilla, joten minusta rytmitys kuulosti turvalliselta.

Hallilla jäi liiankin paljon luppoaikaa. Yleensä olen ollut ennen kisaa kierroksilla ja jännittänyt, mutta nyt olo oli leppoisa ja kiitollinen. Olin siellä, missä pitääkin: olin uskaltautunut pitkästä aikaa johonkin näin älyttömään! Rata tuntui verrytellessä tutulta. Hyvät fiilikset aiemmilta Joensuu Night Runin kerroilta palautuivat mieleen. Edessä oli silti suuri tuntematon. Miten pitkään jaksaisin kiertää rataa? Miten jalat kestäisivät yhtäkkisen kovan rasituksen? Kestäisikö pää? Muistaakseni sanoin miehelleni ja Sepolle, että todennäköisesti itken koko yön.

Se on vauhti joka tappaa, eikä matka

Joensuu Night Runin lähdössä klo 20:00 oli jälleen kerran kohtalokkaan eeppistä tunnelmaa, kun järjestäydyimme marssimusiikin tahdissa järjestävän seuran lipun taakse. Olisin halunnut aloittaa kävelemällä, mutta Sepon mielestä se ei olisi ollut riittävän kunniakasta. Niinpä jättäydyin viimeiseksi ja juoksin muiden perässä. Kisatunnelmassa oli hyvä olla. Käveleminen oli mukavaa, ja juokseminen vielä mukavampaa. Itse asiassa juoksu tuntui käsittämättömän hyvältä. Jalat lähtivät rullaamaan vetävällä askeleella kuin itsestään. Jouduin juoksuosuuksilla ohittelemaan paljon, ja ensimmäisinä tunteina käväisi mielessä, juoksenko liian kovaa. Kelloni oli akun säätämiseksi juoksumattomoodissa, enkä tiennyt, pitäisikö se arvioon vauhdeista luottaa. Jälkikäteen kello arvioi matkan reilusti yläkanttiin, joten se ei tiennyt todellisia vauhteja oikein. Itse asiassa en välittänyt kilometrivauhdista lainkaan. Ajattelin vain sitä, tuntuuko edelleen hyvältä, milloin vaihdan kävelyyn tai juoksuun, kävelenkö sisäradalla vai ulkoradalla, milloin pitää juoda jne. Keskiarvosyke nousi aika pian yli 150-160 ja siellä pysyi. En säikähtänyt, sillä olen juossut kaikki ultrani tuolla sykkeellä.

Ensimmäiset pari tuntia hujahtivat ihan itsestään. Pidin ensimmäisen vessatauon vähän ennen klo 22. Fiilis parani koko ajan. Tunsin itseni onnelliseksi ja jaksavaksi. Ainoina epämukavuuksina alkoi ilmetä vasemman takareiden kireyttä kävellessä (vanha vaiva), ja ehkä tästä johtuen joillakin kävelykierroksilla kipua vasemman jalan isovarpaan nivelessä. Nämä tuntemukset menivät onneksi ohi.

Ihmettelin, miten jaksoin vetää juoksukierrokset helposti, vaikka vauhti ei ollut hölkkää. 5-5-systeemi vaikutti toimivan! Kun juoksu kulki, päätin pidentää juoksuosuutta muutamalla minuutilla max 10 minuuttiin yhden kerran tunnissa. Tein näin 2-3 tunnin aikana, mutta huomasin juoksuvauhdin alkavan laskea vedon kuluessa, eikä seuraava kävelyosuus enää palauttanut niin hyvin. Niinpä palasin 5-5-jakoon.

Etenemistyylini alkoi herättää kanssajuoksijoissa kysymyksiä. Jouduin hieman selittämään strategiaani. Eihän se minustakaan olisi vaikuttanut järkevältä, jos olisin seurannut sitä jonkun toisen toteuttamana. Juteltiin käveluosuudella kokeneen ultrajuoksijan kanssa korona-ajan vaikutuksesta ultrajuksuharrastukseen. Oli lohdullista kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Myöhemmin sain todella paljon hyödyllistä ja asiantuntevaa sparrausta kyseiseltä juoksijalta, joka joutui lopettamaan aamuyöllä oman kisansa kesken. Suuret kiitokset kaikista vinkeistä ja kannustuksesta!

Maraton tuli täyteen ajassa 4:46, mikä olisi minulle kelpo tulos milloin tahansa. Pian olin juossut myös tavoitteeni 45 km, jee! Ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa siihen, kun olin päässyt alkuun. Kun 50 km täyttyi, humahti yli onnentunne: minä tein sen, palasin ultrajuoksijaksi!! Aloin ennakoida, että 75 km ei ehkä olisikaan mahdotonta saavuttaa.

Ihmettelin täydellistä olotilaani. En pystynyt palauttamaan mieleen ultrataukoni ajalta viime vuosilta yhtään samantapaista onnentunnetta. Nyt tätä kirjoittaessa tulee mieleen viime syksyn parin kuukauden juoksu-/suunnistusstriikkini, jolloin juoksin joka päivä parin kuukauden ajan vähintään yhden mailin. Silloinkin ihmettelin, miten voin olla koko ajan niin hyvällä tuulella. Olen niitä onnekkaita, jotka todella kokevat myyttisen runner's high:n. Polku-ultrilla tämä tunne on aaltoillut. Nytkin odotin koko ajan, milloin kipu ja uupumus ainakin hetkellisesti voittavat. Endokannabinoidit tai niiden reseptorit aivoissani kuitenkin päättivät, että nyt kun kerrankin juhlitaan, niin mennään sitten koko rahan edestä.

Jossain vaiheessa sparraajani vinkkasi, että 100 km voisi olla mahdollinen. Heitin ajatuksen saman tien syrjään. En halunnut ottaa minkäänlaisia paineita. Juoksin flowssa tunti tunnilta, halusin vain nauttia.

Kun kello tuli 02, mielessä käväisi, että olin ennakoinut Sepolle aamuyön pikkutuntien sudenhetkeä. Siitä ei näkynyt mitään muuta merkkiä, kuin että ruuansulatuselimistö alkoi vastustella geelejä. Olin siihen asti ottanut geelin puolen tunnin välein. Nyt geelihetki alkoi etoa jo etukäteen. Kun etenin keskimäärin hitaammin kuin muut, arvelin pärjääväni hyvin yhdelläkin geelillä tunnissa, jos ottaisin sen lisäksi kolmesti tunnissa urheilujuomaa. Sitä oli riittävästi tarjolla järjestäjien huoltopöydässä. Tailwind oli ollut urkkajuomani 2,5-3 vuoden takaisissa ultrakisoissa ja tämän kesän suunnistuskisoissa, joten minun ei tarvinnut huolehtia sen imeytymisestä. Siitä huolimatta vatsavaivat jatkuivat. Pahempaakin on koettu, mutta välillä olo käväisi huonona. Moni kanssajuoksija alkoi näyttää aika surkealta, enkä halunnut päätyä samaan jamaan. Muun muassa Sepolla oli ollut pidempi huono pätkä. Seppo oli kertonut huoltojensa olevan 20 min välein. Minun oli pakko siirtyä tuohon rytmiin, kun urkkajuomakin alkoi tehdä pahaa vartin välein otettuna. Suuta kuivi koko ajan, joten nestettä oli pakko ottaa usein suullinen huoltojen välissäkin. Aamuyöllä pidin pakon edessä toisen vessatauon. Harvempi tankkausrytmi toimi, mutta riskejä punniten päätin tehdä vielä yhden muutoksen eli jättää geelit kokonaan pois ja luottaa ainoastaan urkkajuomaan. Se oli toimiva ratkaisu.

Mieliala pysyi imeytymisongelmista huolimatta korkealla. Joskus klo 3-4 tunsin silkkaa epäuskoa. Olo oli tavallaan tosi skarppi ja tavallaan epätodellinen. Olin taivaltanut 7-8 tuntia, enkä tuntenut minkäänlaista uupumusta, kangistumista enkä energiahukkaa. Juoksukierrokset menivät edelleen alle kahteen minuuttiin, mikä kertoi siitä, että kroppa todellakin jaksoi vielä. Kävelyosuudet alkoivat tuntua hieman vaikeammilta, sillä lihakset eivät antaneet enää myöten ottaa pitkiä askelia. Silti en kokenut joutuvani puskemaan, vaan pystyin etenemään rennosti, kun tihensin askelrytmiä. Olin hitaasti hivuttautunut ylöpäin tulosluettelossa. Tiesin vauhtini olevan 5 minuutin kävelytaukojen vuoksi niin hidas, etten voisi sijoittua kympin sakkiin. Kun sijoitus ei ollut alunperinkään minkäänlainen tavoite, sillä ei ollut väliä. Klo 4-5 maissa tavoitteeksi asettui selkeästi päästä kisa loppuun saakka. Aloin olla varma, että se onnistuisi.

Klo 5 oli viimeinen suunnanvaihto. Kolme tuntia aikaa "maaliin". En ole koskaan osannut, enkä osannut nytkään, harrastaa kisan aikana matematiikkaa. Sparraajani vinkkasi jossain vaiheessa, että saattaisin olla edelleen satasen vauhdissa. Hän ei vaikuttanut aivan luottavaiselta, enkä minäkään jaksanut uskoa siihen. Vaikka juoksukierrokset onnistuivat entiseen malliin, saman ringin kiertäminen alkoi nyt 9-10 tunnin reippailun jälkeen tuntua jopa hieman tylsältä. Ajatuksia oli ajoittain vaikea pitää kasassa. Pieniä kireyksiä alkoi tuntua siellä täällä, mutta ne menivät ohi. Sormet olivat olleet turvoksissa jo monta tuntia, mutta tilanne ei pahentunut mahdottomaksi. Pienestä väsymisestä huolimatta oli vielä helppo hymyillä ja nauttia.

Tunsin tekeväni unenomaista unelmajuoksua, jota ei ehkä enää koskaan tapahtuisi uudelleen. Toistelin itselleni: miten tämä on mahdollista? Olenko aiemmin harjoitellut liikaa? Olenko kerrankin tarpeeksi levännyt? Voiko 3 vuoden takaisilla juoksupohjilla olla enää merkitystä? En muista, että olisin tehnyt yhden yhtä lenkkiä sillä ajatuksella, että yrittäisin totuttautua ultrakisan vauhtiin. Minulla ei edelleenkään ollut käsitystä vauhdistani, mutta tajusin sen olevan aivan liian kova, jos juoksisin samaa vauhtia koko ajan. Se oli helppo ymmärtää, sillä ainoastaan kisan parhaimmat etenivät samaa tahtia tai nopeammin yön tuossa vaiheessa. Nyt jälkikäteen laskien vauhtini oli juoksuosuuksilla 5:28-6:05 min/km. Tuo vauhti tuli jostakin lihasmuistista, ja on ilmeisesti jonkun muinaisen kuntotasoni taloudellisen askeleen tahti.

Jossain noilla main kiinnitin huomiota siihen, että moni juoksija puki ylleen pitkähihaista paitaa, mutta minulla oli edelleen lämmin ja energinen olo. Pohdin aidosti, olivatko uuden työn hektisyydestä johtuvat lounastaukojen väliin jäämiset tuottaneet sivuvaikutuksena tehokkaampaa rasvanpolttokykyä. Olin ollut liian vähillä eväillä töissä valitettavasti koko edellisen viikonkin, joten jo juoksuun lähtiessä lihasten glykogeenivarastot olivat luultavasti vajaat. Toki nyt jälkeenpäin ajatellen, kun en liikkunut viikolla enempää kuin yhden kävelylenkin, yhden kuntopiirin ja yhdet työmatkat, niin tuskinpa lihasten energiavarastoilla oli vaaraa ehtyä passiivisessa arjessani.

5 min pätkissä pitkä yö tuntui menneen kuin huomaamatta. Kuuden maissa alkoi kuitenkin tuntua, että 5 minuuttia on yllättävän pitkä aika. Kello 6-7 välillä eteneminen ei tuntunut enää ihan yhtä helpolta kuin aiemmin, mutta olin hyvävoimainen. Seppokin oli saanut uuden otteen juoksusta siirryttyään muutamia tunteja aiemmin tiheään kävelyn ja juoksun yhdistelmään, joka ei perustunut aikaan vaan kierroksiin. Tsemppasimme toinen toisiamme.

Kun ajatukset olivat livahtaneet 100 kilometrin mahdollisuuteen tai tulosluetteloon, olin edellisinä tunteina palauttanut ne nopeasti takaisin tekemisen rytmiin, radan valkoiseen viivaan ja kellon seuraamiseen. Kun aikaa oli jäljellä vajaa kaksi tuntia, tunsin äkkiä juoksevani kelloa vastaan. Vaikka en ollut mitenkään voinut kuvitella voivani juosta 100 km rapakunnossa, tuon rajapyykin mahdollisuus oli ilmeisesti olemassa. Päätin, että menen samalla vakiovauhdilla, ja jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä. Muutaman kerran yritin pidentää minuutilla parilla juoksupätkää, mutta se ei tuntunut mukavalta. Ynnäilin ja ynnäilin ajan riittävyyttä.

90 km tuli täyteen. Aikaa oli jäljellä reilu tunti, mutta samaan aikaan käveleminen alkoi tuntua raskaammalta, ja juoksuvauhti alkoi hiipua. Kyse saattoi olla vain siitä, että tiesin kisan kohta päättyvän. Tai ehkä juoksemisen ilo väheni, kun en voinut vastustaa paineita saada satanen mittariin. Joka tapauksessa viimeisen tunnin aikana meno ei ollut enää rentoa, vaan jouduin vähän ponnistelemaan. Onneksi sparraajani oli tarkkana, ja ilmoitti noin 30-40 min ennen maalia, että voisin jatkaa samalla perusvauhdillani loppuun saakka. Lopulta tajusin itsekin ajan riittävän varmuudella sataan kilsaan. Annoin liikutusten kyynelten nousta hetkeksi silmiin. Olo oli kuin voittajalla. Tämä oli täysin käsittämätöntä! Niinpä pidin kiinni kävelytauoistakin, kunnes toinen sparrattava pakotti minut juoksuvauhtiin kuullessaan, mikä kilometriluku minulla kajasti edessä. Keskimäärin noin 6:30 vauhtia sain tsempattua viimeiset kymmenisen minuuttia. Lähestyimme aamukahdeksaa molemmat Sepon kanssa sijalla 10.

Hurmosjuoksun tilinpäätös

Kun aikamerkki tuli, olin ylittänyt itseni moninkertaisesti. Olin vihdoinkin voittanut Endurance 24:n jättämän pelon, että rikon itseni ultraamalla. Olin voittanut ylisuorittamisen vaatimuksen tällaiseen kisaan valmistautuessa (ei tarvittukaan 70-80 kilsan treenimääriä kuussa). Ja ennen kaikkea olin saanut vahvan kokemuksen, että yksi elämäni tärkeimmistä voimavaroista, juoksemisen ilo, on edelleen löydettävissä. Vaikka tulos 101 km on omassa Joensuu Night Run -tilastossani heikoin, se on silti ehdottomasti paras ja ikimuistoisin, sillä sen ei olisi pitänyt olla mahdollista minkään järjen mukaan. Mieheni totesi, etten edes näyttänyt olevan niin hajalla kuin yleensä kisan jälkeen. Toki olo oli aamulla heikko ja käveleminen on nyt päivä tapahtuman jälkeen vaikeaa, mutta palautuminen on sujunut hyvin. Syy lienee se, rääkännyt kisassa itseäni, vaan todistin, että ultraaminen voi ja saa tuntua hyvältä.

Vaikka olen ammatiltani psykologi, en voi olla hämmästymättä mielen voimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Se, miten ajatus synnyttää mielikuvan, miten mielikuva nostattaa tietyn tunnetilan ja muistikuvia positiivisista kehontuntemuksista, ja miten keho järjestäytyy uudelleen noiden mielensisäisten muutosten voimasta ohjaten ihmistä käyttäytymään eri tavalla, on uskomattoman tehokas ja nopea prosessi. Kuulostaa älyttömän helpolta, mutta usein sen eteen joutuu tekemään tuskallisen paljon töitä. Nautin tästä huumasta juuri tällä hetkellä. Osaan todellakin arvostaa tätä tunnetta.

Takana on nimittäin kaksi vuotta inspiraation odottelua. En olisi koskaan voinut uskoa, että elämäntapajuoksuni latistuisi murto-osaan entisestä siitä huolimatta, että rakastan juoksemista, ja se saa minut ajoittaisten taukojen jälkeen tuntemaan itseni omaksi itsekseni, energiseksi ja hyvinvoivaksi. Kuten niin moni muukin (esim. monet asiakkaani), minäkin olen yrittänyt motivoida itseäni terveyssyillä ja mielenterveyssyillä. Liikunta on aikaa itselleni. Saan hyvän mielen lenkillä. Tuuletan aivojani. Kun käyn salilla, lisään toimintakykyisiä vuosiani. Nämä ovat lempeitä ja järkeviä tavoitteita. Sellaiset tavoitteet kuuluvat kypsään aikuisuuteen. Mutta ne eivät valitettavasti aina toimi. Ihminen jää sohvalle, koska on muitakin itsearmollisia tapoja viettää aikaansa.

Mutta mikä liikkumistavoite sytyttää? Mikä saa lenkille millä säällä tahansa? Mikä saa innostumaan niin, että arjen tunnit kerta kaikkiaan järjestää tavoitteen saavuttamisen mahdollistamiseksi? Mikä saa perustarpeemme pärjäämisestä täyttymään liikuntamielessä? Tätäkin olen ihmetellyt. Aiemmin mikä tahansa polku-ultra hienoissa maisemissa riitti. Olenko muka niin meritoitunut polkujuoksija tai rataultraaja, ettei mitään uutta kilpailutavoitetta enää löydy? En todellakaan. Olen selannut lukemattomat kerrat juoksukalentereita ja koettanut pähkäillä, minne saisin jonkun tavoitekisan. Olen siirtänyt jo kahden vuoden ajan post it-lapulta toiselle tavoitetta: "suunnittele kauden kilpailukalenteri". Kalenteri on jäänyt aina lähes tyhjäksi. Siellä on ollut tapahtumia, mutta mikään niistä ei ole etukäteen sytyttänyt toden teolla. Itse asiassa nytkin kalenterissa on yksi maraton, yksi puolimaraton ja 1,5 rastiviikkoa. Silti en ole viitsinyt järjestää elämääni niin, että voisin ko. maratonille mennä ensi kuussa tai olisin kunnossa, jossa kisasta voi nauttia. Tavoitteet eivät siis ole muuttaneet toimintaani käytännössä.

Tiedän tavoitteen asettelusta kaiken teoriassa, ja olen mielestäni kokeillut jokaista vipua heikoin tuloksin.

Olen aavistanut, että kyse on kilpailevista arvoista (aiheesta löytyy enteellistä pohdintaa täältä). Minua tarvitaan nyt enemmän teinini huoltajana, ja tehtäväni on järjestellä aikatauluni hänen kilpailujensa ja leiriensä mukaan. Kukaan ei ole pyytänyt minua, vaan haluan itse tehdä niin. Se on minulle tärkeää ja arvojeni mukaista. Samalla en kuitenkaan itse suhtaudu yhtä intohimoisesti kyseiseen lajiin, vaikka se onkin minulle rakas harrastus. Kun seuraan tytärtäni ja seuramme muita suunnistajia, näen heissä sitä samaa uppoutumista ja innostusta, joka minulla on kanavoitunut polku- ja ultrajuoksuun. Inspiroidun muiden intoilusta usein valtavasti, ja juuri sen vuoksi haluan mahdollistaa harrastamisen heille seuratoimijan ja talkoolaisen roolissa. Olisi tietenkin kiva, jos vielä joskus itsekin pärjään kyseisessä lajissa. Mutta suhtaudunko intohimoisesti suunnistusharjoitteluun? Rehellisesti sanottuna en (enää, sekin vaihe on joskus ollut).

Pari päivää sitten asia kirkastui todenteolla. Juttu lähti lasteni viattomasta heitosta: miten aiomme viettää mieheni kanssa 50-vuotissyntymäpäiviämme? Onneksi tuohon on vielä aikaa vuosia :D Suodattamatta ja miettimättä tokaisin, että sen kunniaksihan voisimme lähteä ultraamaan Yhdysvaltoihin, jossa reissaaminen on mieheni intohimo. Hän on tehnyt lukuisat road trippinsä yksin, sillä minua matkustaminen ei kiinnosta, enkä missään nimessä pystyisi istumaan paikoillani samoja tuntimääriä. Mieheni innostui välittömästi, sillä hän taisi olla jo haudannut toiveensa, että saisi koskaan minua seuraksi seikkailuillensa. Minulle taas oli hetkessä selvää, että jos joku muu hoitaa rasittavat matkajärjestelyt, olen valmis kärsimään matkustamisen pitkästyttävää tylsyyttä, aikaerorasitusta ja jopa juuri ja juuri voittamaan ärsyyntymiseni lentomatkustamisen ilmastopäästöistä vain päästäkseni juoksemaan jonkun eeppisen ultran mieheni kanssa.

Tässä lienee paikallaan mainita, että mieheni ei ole juossut vuosiin, eikä hän harrasta nykyään kerta kaikkiaan minkäänlaista liikunnaksi mainittavaa toimintaa. Se, että hän oli välittömästi valmis aloittamaan juoksuharjoittelun täydellisestä nollakunnosta liikuttaa minua yhtä paljon kuin häntä todennäköisesti minun taipumiseni roadtrippaamiseen isolla mantereella. Itse asiassa kuulin hänen ihmettelevän teinillemme, mikä mielenhäiriö minulle on tullut! Tajusin, että nyt me teemme jotakin isoa ja innostavaa yhdessä, vaiheessa, jossa lapsemme ovat itsenäistymässä ja me lähestymme vääjäämättä viidenkympin rajapyykkiä. Olemme tavoitteen edessä molemmat omalla tavallamme noviiseja, mutta kokemuksemme ja taitomme yhdistäen saamme hyvän kombon. Arvot ja tekemisen intohimo päätyivät vihdoinkin ottamaan toisiaan kädestä kiinni.

Ja plim! Yhtäkkiä olen taas ultrahuumassa. Kroppani suorastaan huutaa lisää tekemistä. Puhkun intoa ja leijailen. Kaikki seuraavat vuodet ennen tavoitetapahtumaa ovat yhtäkkiä edessäni odottamassa, että täytän ne osatavoitteilla. Kaikki ne kisat, joita en vielä viikko sitten millään muka saanut mahtumaan kalenteriin enkä innostunut niistä, ovat nyt osa suurempaa palapeliä ja merkityksellisiä. Jos ei tänä vuonna vielä kunto riitä kunnon kisoihin, niin tässä on vielä aikaa. Lasken, miten lisätä maltillisesti kilometrejä. Mietin, miten treenata yhdessä miehen ja tyttären kanssa niin, että jokainen voi edistyä omalla tasollaan. Suunnittelen vihdoinkin varusteiden päivittämistä ja hierojan varaamista. Kaikella sillä, jonka järjellä olen tiennyt tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, on nyt tunnelatauksen tähtipölyä yllään. Arkisista asioista on tullut osa isoa kokonaisuutta, josta voin intoilla luvallisesti elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Ja kaiken lisäksi nyt ei yhtään kauhistuta seuraava täysien pyöreiden rajapyykki, vaan edessä on tavattoman mielenkiintoisia vuosia: kaikkien lasten itsenäistyminen, psykoterapeutiksi opiskeleminen ja yhteinen liian-hullu-ja-juuri-siksi-niin-eeppinen projekti miehen kanssa. Kun minulla loppuu usko, että voisimme oikeasti osallistua johonkin hurjaan kisaan niin kaukana, tiedän mieheni peräänantamattomana luonteena puhuvan minut ympäri. Ja kun hän ei jaksaisi lähteä lenkille, minä toimin malliesimerkkinä ja lähden tsemppariksi.

Vaihtoehtoisia kisatapahtumia ja reittejä on tsekkailtu jo niin paljon, että niissä menee sekaisin. Siinäkin on oma viehätyksensä, että antaa itselleen luvan haaveilla mistä vain, ennen kuin jossain vaiheessa tavoite A ja varatavoitteet B ja C lukitaan.

Keskimäärin juoksin ehkä nelisen kilometriä päivässä. En kirjannut määriä ylös, vaan otin joka päivä kuvan Insta-tarinaan. Tällä tavoin opettelin itselleni epäluonteenomaista tapaa, ettei lenkissä pääsia ole km-määrä. Tämä oli erittäin hyvä päätös. En ottanut minkäänlaisia paineita esim. viikkotasolla kertyneistä kilometreistä, enkä siis missään vaiheessa edes yrittänyt laskea niitä. Kellonikin hajosi kesken striikin, enkä ollut ehtinyt purkaa kaikkea dataa sovellukseen. Eniten stressasi se, muistanko ottaa kuvan ja tehdä postauksen, että pysyisin itse kartalla päivistä. Halusin nimittäin muistaa jälkikäteen ainoastaan sen, kauanko striikki kesti.

Yksi keskeinen tavoitteeni oli opetella kuuntelemaan kroppaani ja jaksamistani paremmin. Siksi päivän harjoitus lähti aina siitä, mikä oli fiilis. Jos teki mieli suunnistaa, nappasin hyllystä kartan ja otsalampun. Jos teki mieli juosta kovaa, annoin mennä niin kovaa ja pitkään kuin lähti. Ja jos olin aivan väsynyt, hölkkäsin ja kävelin minuutin pätkissä minimitavoitteeni. Päiväharjoituksista tuli tällä tavoin itsestään vaihtelevia.

Kävin salilla keskimäärin kerran viikossa sekä kerran viikossa seuramme kuntopiirissä. Salipäivänä tein juoksuosuuden alkulämmittelynä matolla. Kuntopiiripäivänä juoksin jälkikäteen ulkona tai matolla. Se oli aina viikon raskaimmalta tuntuva treeni, jonka jätin tarkoituksella lyhyeksi.

Juoksu- ja suunnistusstriikin myönteiset puolet

Kaikki jalkakrempat katosivat vähitellen. Tajusin, että kivut, jumit ja säryt olivat johtuneet juoksemattomuudesta, eivät satunnaisesta lenkkeilystä. Niska-hartiaseutu, joka oli totaalijumissa ennen striikkiä, alkoi rentoutua. Energiataso päivän mittaan pysyi yhä parempana.

Laskin striikkaamalla omaa kynnystäni treenaamiselle. Olen aiemmin ollut hyvin suunnitelmallinen harjoittelija, jonka joka ikiselle treenille on ollut tarkkaan mietitty ja kokonaisuuteen istuva idea. Nyt, kun kisatavoitetta ei ollut, oli helpompaa suhtautua juoksuun ja suunnistamiseen terveysliikuntana. Striikissä parasta olikin, että se oli täysin paineetonta. Voisin lopettaa milloin vain, ja juosta niin vähän kuin halusin. Samaan aikaan striikkaaminen palautti liikunnan osaksi jokapäiväistä arkea. Myös joustavuuteni lisääntyi. Aiemmin en olisi ehkä lähtenyt yhteislenkille, jos se ei sopinut viikko-ohjelmaani. Nyt olin vain tyytyväinen lenkkiseurasta.

Hyvin pian juokseminen alkoi taas tuntua helpolta ja omalta jutulta. Sain itseluottamusta siitä, että ajoittaisilla pidemmillä lenkeillä jaksoin vauhdilla, johon en ollut uskonut pystyväni. Kuntoni tosin ei 65 päivän striikin aikana sanottavasti noussut, mutta kehoni valmius ottaa vastaan harjoittelua kasvoi merkittävästi, kuten olin toivonutkin.

Hankkeen ajalle sattui hieman reissaamista. Striikin ansiosta lenkkarit kulkivat mukana, ja sain itsestäni irti lenkkeillä ja suunnistaa vieraissa maisemissa.

Striikki kasvatti juoksunälkää. Aloin uskaltautua taas haaveilemaan kisoista. Päätin, että sitten kun lopetan striikin, laadin ensi kauden kisasuunnitelman ja harjoitusohjelman. Nyt yksi kisa onkin jo merkitty kalenteriin keväälle ja toinen kesälle.

Suunnistusosuus ei toteutunut niin aktiivisena kuin olisin toivonut. Lumen tulo tietenkin mutkisti asiaa. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että tuli tehtyä rentoja lenkkejä kartan kanssa. Kynnys niidenkin tekemiseen laski. Jo muutaman rastin hakeminen lenkin aikana tuntui hyödylliseltä ja sopivalta kiireiselle ihmiselle.

Huomasin säännöllisen liikunnan tekevän pelkkää hyvää mielialalleni ja erityisesti stressinsietokyvylleni. Työmäärä ei striikin aikana vähentynyt - päinvastoin - mutta suuren osan aikaa tunsin ikään kuin leijuvani liikunnan aiheuttamien mielihyvähormonien voimasta. Tajusin n:nen kerran, miten välttämätöntä liikunta on kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnilleni.

Lenkit alkoivat tuttuun tapaan merkitä päivän tähtihetkeä, omaa aikaa. Vaikka mailin pituisella lenkillä voi olla pieni terveyshyötykin, tärkeintä oli ehdottomasti sen symbolinen merkitys; minulla on äitinä, vaimona, psykologina ja urheiluseuran aktiivina oikeus ottaa aikaa itsekkäästi vain omaa nautintoani varten. Akut ladattuani minulla on taas annettavaa muille. Tämän ymmärtäminen oli isoin läksy. Vaikka tiesin sen tietenkin jo, vasta näin pitkä käytännön harjoitusjakso iskosti sen hermojärjestelmääni. Striikin syvällisin anti oli siis uusi versio vanhasta "ensin happimaski omalle naamalle" -viisaudesta.

Striikkaaminen sopii ehkä ennen kaikkea henkilöille, joilla on pitkä treenitausta ja luottoa siihen, että keho mukautuu jokapäiväiseen juoksemiseen. Tunsin jalkojeni päällä olevan 100 %:sti kotonani. Olen oppinut yhdistämään juoksemisen hyvään oloon, ja tämä assosiaatio motivoi niin paljon, etten miettinyt kuin 1-2 kertaa striikin aikana lähdenkö lenkille vai en. Este ajatuksen ja lähtemisen väliltä poistui mystisesti välittömästi. Oli vaikea ymmärtää, miksi en vajaaseen kahteen vuoteen ole muka mitenkään jaksanut ja ehtinyt treenata kunnolla. Eihän se ole muuta, kuin että lenkkarit jalkaan! Nyt, kun olen pakollisella lepotauolla, en kuitenkaan ole varma, onnistuuko jatkossa säännöllinen harjoittelu muuten kuin striikkaamisen avulla aivan niin helposti.

Oliko striikissä huonoja puolia?

Entinen ultrajuoksija minussa tiedosti jo etukäteen suurimmaksi riskiksi, että en älyäisi lopettaa edes sairaana ja väsyneenä. Ehkä oli onni, että työ- ja joulustressi tuli väliin rytmihäiriöineen. Pelkkä kaatumisvamma kun ei saanut lopettamaan lenkkeilyä.

Lähdin joskus lenkille kellonaikoina, jolloin en aiemmin missään nimessä olisi juossut, vain saadakseni päivän lenkin tehtyä. Tämä ei tuntunut edes itsestäni viisaalta. Ihmeellisen hyvin sain kuitenkin useimmiten nukuttua. Myöhään juokseminen nosti toki kuitenkin vireystilaa sen verran, että normaali nukahtamisaika meni ohi. Onneksi näitä kertoja sattui vain muutamia pariin kuukauteen.

Hyvin matala juoksumäärätavoite päivässä aiheutti sen, että en nähnyt tarpeelliseksi suunnitella päivääni treenaamisen mukaan, toisin kuin tavoitteellisesti harjoitellessa olen tehnyt. Lounasajat heittelivät pahasti, välipalat olivat mitä sattui, enkä jaksanut sulatella päivällistä ennen lenkkiä. Juuri koskaan en malttanut venytellä. Nyt jälkeen päin ajatellen tämä rento asenne laski toki kynnystä lenkkeillä, mutta ei valmistellut rutiinipohjaa tavoitteellisemman harjoittelun aloittamiselle uudestaan.

Striikkaamisen huono puoli on tietenkin se, että siihen voi jäädä koukkuun. Ihminen on tunnetusti tapojensa orja, eikä striikki ole poikkeus. Lisäksi olin tehnyt hankkeestani julkisen, mikä lisäsi motivaatiota jatkaa sitä. Jossain vaiheessa tajusin olleeni naiivi. Moni oli kuvitellut minun juoksevan striikissä ultratreenimääriä. Kysehän oli aivan päinvastaisesta. Oikaisin käsityksen kirjoittamalla siitä Instassa, joten paineita ei sen vuoksi päässyt tulemaan lisää.

Mitä seuraavaksi?

Suosittelen juoksustriikkaamista erityisesti kaltaisilleni pitkän tauon pitäneille juoksuharrastajille sekä henkilöille, joilla treenaamiseen on tarvetta saada leikkimielisyyttä ja irrottautumista kilometri- ja aikatavoitteista. Voin hyvin kuvitella striikkaavani joskus uudelleenkin. Jos mieleni saisi päättää, aloittaisin uudelleen vaikka heti huomenna.

Nousujohteisen ja tavoitteellisen harjoittelun jaksottaminen olisi varmasti mahdollista sovittaa striikkaamiseen, mutta tässä vaiheessa näen ne ihan erilaisina tapoina suhtautua juoksemiseen. Ehkäpä kuitenkin onnistun yhdistämään nämä jotenkin, ja tiukkapitoisen treenaamisen aika on kohdallani ohi. Jatkossa en ehkä kuitenkaan tekisi striikistä julkista, vaan pitäisin siitä kirjaa itse. Toki bonusta oli, että striikin ansiosta opettelin vihdoinkin käyttämään Instan tarinatoimintoa.

Jo viime vuonna koin eräänlaisen aktiiviharrastajan arvokriisin. Harjoitteluni vei paljon aikaa, ja ne asiat, jotka koin myös elämässäni tärkeinä, joutuivat usein antamaan myöten. Eniten olin huolissani siitä, millaisen mallin liikkumisesta annan lapsilleni. Heille oli jo muodostumassa vinoutunut käsitys, että kolmen tunnin lenkit ovat perussettiä tavalliselle ihmiselle. Lenkille lähtemisestä oli tullut vuosien mittaan rutiini, jota oli helppo muokata tavoitteiden mukaan. Olin toipunut sinnikkäästi ylikuormitustilasta, ja nautin siitä, että sain taas treenata. Ultratavoitteet antoivat virtaa, enkä kokenut treenaamista raskaana, pikemminkin päinvastoin. Huomasin kuitenkin yhä useammin miettiväni, mitä järkeä tässä on. Rakastan juoksemista, mutta aionko siirtää muita asioita aina vain sivuun sen tieltä? Kilpailemalla halusin ottaa itsestäni mittaa, ja testata, mihin tästä naisesta on. Toisaalta tiesin vastauksen jo ennalta. Olisintietenkin  sitä parempi, mitä enemmän ja fiksummin treenaisin, söisin ja lepäisin. Kun pääsin jonotuslistalta mukaan Endurance 24:lle, mieleni oli jo valmiiksi osittain päästämässä irti haaveistani. Siirtyisin sille levelille, jonne olin oikeastaan vasta juuri ja juuri uskaltanut kurkistaa. Mutta mistä sen jälkeen enää haaveilisin?

Sattumalta samoihin aikoihin minua pyydettiin työn puolella valmistelemaan koulutustilaisuutta, mikä sai minut muistamaan, miten paljon pidän tiedon kokoamisesta ja kouluttamisesta. Toiseksi seuratoimintaan tarvittiin uutta aktiivia, ja muiden kieltäytyessä pyyntö osui minun puhelimeeni. Kolmanneksi takaraivossa kolkutteli unelma urheilupsykologian opintojeni hyödyntämisestä muidenkin eduksi. Näillä kaikilla asioilla oli  sosiaalisessa mielessä enemmän painoarvoa kuin kilpailemisella, kun taas kestävyysjuoksu oli ollut ja ehkäpä tulee aina olemaan oma rakas pieni kuplani, jossa tunnen mieleni ja kehoni olevan tasapainossa ja voivan hyvin. Kilpailutapahtuma oli kompassisuunta,  keidas pitkien treenipolkuen päässä, motivaattori joka sai ylittämään arjen esteet.

Toki 24 h:n jälkeen tarvitsin toipumisaikaa harjoittelujakson ja kisan fyysisestä rääkistä sekä alkuvuoden kiirerumbasta. Kehoni tuntui hauraammalta eikä vahvemmalta - siis päinvastoin kuin mihin liikuntaharrastuksellani pyrin. Yksipuoliset liikeradat ja kilometrien priorisoiminen voimaharjoittelun kustannuksella olivat alkaneet mietityttää jo ennen tapahtumaa. Hyvin usein juostessani pakkaspäivinä kuntosalin matolla haaveilin siitä, että pääsisin rakentamaan monipuolisesti voimaa ja juoksemaan useammin kovaa. Tottakai olisin voinut näin tehdäkin, mutta olen hyvä pysymään treenisuunnitelmissani, enkä halunnut muuttaa niitä kesken kaiken. Uskon myös, että superhitaiden lenkkien ansiosta pystyin ahtamaan tiiviiseen työn ja opiskelun tahdittamaan arkeen treeniä niin, että ylipäätään jaksoin sitä.

Keväällä odottelin rauhassa hermostollista palautumista  ja nautin siitä, että sain uppoutua urheiluravitsemuksen opintoihini. Samaan aikaan minusta tuntui, kuin ultrajuoksijaidentiteettini olisi hologrammina haalistunut ja pikku hiljaa etääntynyt jonnekin taustalle. Koronakevät aiheutti päänvaivaa ja lukemattomia ylimääräisiä työtunteja päivätyöhöni ja seuratoimintaan liittyen. Koin koronahässäkän keskellä välillä huonoa omaatuntoa, jos lähdin suunnistamaan tai lenkille. Koin, että minua tarvittaisiin enemmän järjestelemässä omatoimirasteja tai kehittämässä ammattitaitoani psykologina, että osaisin palvella asiakkaitani paremmin poikkeusaikana. 

Muistan olleeni todella helpottunut siitä, että polkujuoksutapahtumia ja suunnistuskilpailuja peruttiin. Minun ei siis tarvitsisi päästä kuntoon täksi kesäksi. Kun ajatukseni eivät enää koko ajan askarrelleet sen parissa, missä ihmeen välissä ennättäisin tehdä päivän treenini keski-ikäisen työssäkäyvän ja opiskelevan perheenäidin elämässä,  ajatus pienimuotoisesta urasiirtymästä urheilupsykologian suuntaan alkoi kirkastua mielessäni. Alkoi tuntua yhä selvemmältä, että tämä olisi se vuosi, jolloin hioisin suunnitelmiani ja laittaisin homman alulle myös virallisesti. Tänä kesänä on käynyt usein niin, että kun olen lähtenyt tekemään pidempää lenkkiä, olen kääntynyt kesken pois, sillä toiminimeen liittyvät valmistelut ovat houkutelleet takaisin koneen ääreen. Ihmeellistä, miten nopeasti motivaatio voi siirtyä uusille raiteille!

Minulle on ollut suurin yllätys, että olen kyennyt harjoittelemaan näin mahdottoman vähän. Käväisen harva se päivä puoli tuntia polulla, teen 20 min kuntopiirejä ja välillä pyöräilen töihin. Minulla on toki itse laadittu harjoitusohjelma nopeusominaisuuksien palauttamiseen kalenterissa, mutta olen jättänyt sen noudattamisen ilman mitään tunnontuskia. Olen istunut koneen ääressä jäätäviä tuntimääriä opintojen ja yritystoiminnan aloittamisen vuoksi. Vielä muutama vuosi sitten tällainen tilanne olisi ollut henkinen katastrofi - ja olikin. Silloin jouduin luopumaan hetkeksi juoksusta terveyssyistä vastoin tahtoani. Tällä kertaa kyse on omasta päätäksestäni. Mielenkiintoista on ollut myös huomata, että vaikka tutut olettavat minun edelleen olevan timmissä ultrakunnossa, minua ei sanottavammin nolota plösöytyä ja hengästyä muutamasta etunojapunnerruksesta (polvet maassa). Kun en kilpaile, ei tuloskuntoakaan mitata. Toisekseen olen noussut kuopasta liikkumisen suhteen niin monta kertaa, että tiedän halutessani pystyväni siihen jälleen, sitten kun aika on oikea.

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Irti itsekritiikistä. Pysähdyin sen innoittamana miettimään lapsuudenperheeni vaatimuksia ja tiedostamattomasti sisäistämiäni kritiikinlähteitä. Oli kiinnostavaa oivaltaa, että tyytyväisyyteni tänä vuonna tekemiini valintoihin kumpuaa osittain jo lapsuudesta. Vanhempani asettivat sekä selvään lausuttuja vaatimuksia ja strandardeja (kuten me kaikki vanhemmat), mutta urheilussa menestyminen ei koskaan kuulunut niihin. Yritin vastata odotuksiin niillä elämän osa-alueilla, joita vanhempani arvostivat enemmän. Ehkä siksi kunnianhimoni ja kilpailuviettini suunnistuksessa heräsivät myöhään, todennäköisesti verratessani itseäni muihin piirin nuoriin suunnistajiin. Siihen asti oli riittänyt kilpailuihin osallistuminen. Meidän perheessämme arvostettiin talkootyötä seurassa ja se yhdistyi mielessäni käsitykseen työteliäästä kunnon ihmisestä. Rehellisesti sanottuna podin ehkä siksi aikuisena lajin pariin palattuani vuosia huonoa omaatuntoa siitä, että osallistuin talkootyöhön vuosittain vain toivotun minimimäärän. 

Vaikka en haluaisi tunnustaa tätä,  olen usein kokenut juoksuharrastukseni olevan itsekästä ja sotivan vastoin perinteisiä äidin ja vaimon normeja (jos tämä hirvittää lukijaa, olen siis syntynyt 70-luvulla suurten ikäluokkien edustajille). Olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, että olen oppinut pitämään kiinni treenisuunnitelmasta, vaikka kotiin tulisi yllätysvierailulle isovanhempia tai mies saisi ex tempore -viikonloppuideoita. Tämä onnistui vasta sitten, kun vedin harjoittelun ja omasta jaksamisesta huolehtimisen välille yhtäläisyysmerkin. 

Äidin rooliin taas liittyy se varmaankin normatiivinen käsitys, että vanhemman tehtävä on toimia liikkuvan lapsensa huoltajana eikä lapsen vanhempansa huoltohenkilönä, kuten meidän perheessämme on ultrakisoissa käynyt. Lasteni tehtävä ei pitäisi olla mahdollistaa minun menestymistäni kilpailuissa vaan minun tehtävänäni pitäisi olla tukea lapsiani heidän pyrinnöissään. Tämä ristiriita on ollut minulle kaikkein kuormittavin. Lapseni eivät missään nimessä ole vaatineet tilanteeseen muutosta, vaan jopa sanoneet minun toimivan esimerkkinä siitä, miten kulkea määrätietoisesti kohti hurjaltakin kuulostavia tavoitteita. Yhtä kaikki, en ole todellakaan ylpeä siitä, miten usein lykännyt lasteni auttamista koulutyössä, vanhempainillan tai muita perheen asioita ehtiäkseni tehdä pitkät lenkkini.

Kun siis tällä hetkellä en kilpaile, vaan puuhailen seuratoimijana, koen itseasiassa suurempaa yhdenmukaisuutta arvomaailmani kanssa kuin käyttäessäni 7-10 h/vko ultraharjoitteluun. Kun toivottavasti vielä lähivuosina palaan lähtölistoille, joudun ehkä tekemään psyykkistä työtä tämän asian kanssa ja etsimään kilpailemiseen uuden henkilökohtaisen tulokulman.