suvitus(ka)

Kun syksyllä 2017 teimme ns. alustajengillä (Suomen Ekonomit, YKA ja SYL) aloitteen Suomen korkeakoulun alustamaisesta mallista, niin olinpa kerrassaan todella motivoitunut. Tuntui, että tavoittelemme jotakin epäummehtunutta ja mukavan freesiä, vaikka tiesimme kyllä että Suomen virtuaaliyliopiston arvet eivät vielä olleet kuivahtaneet, ja että Suomen yliopistostakin oli puhuttu jo viimeistään 90-luvulta. Digitaalisten mahdollisuuksien lisääntyessä ja arkipäiväistyessä kuitenkin tuntui, että nyt on aika päästä eteenpäin siinä mihin suuntaan suomalaista korkeakoulujärjestelmää viedään.  Olen tässä omassakin blogissani kirjoittanut teemasta useampia kertoja, milloin ihan muuten vain, milloin ryyditettynä Taistelevat metsot -kuvituksilla. Hallitusneuvottelujen jo alettua kirjoitin Ekonomien blogissa massiivisen pläjäyksen siitä miksi nyt on aika toimeen todellakin tarttua. Silloin kirjoitin toiveikkaaksi loppukaneetiksi:

Yhteistyöllä, avoimuudella ja joustavuudella osaamisvajeita vastaan sekä sivistyksen ja paremman maailman puolesta! Hurraa!

No, miten kävi?

Vaikka moni asia voisi olla tuoreessa hallitusohjelmaopuksessa paremminkin, ja edelleen tarkemmat analyysit edellyttävät vähän lisätietoja, niin olen edelleenkin aivan hämmentynyt ja onnellinen siitä mitä hallitusohjelmassa seisoo tämän kaikkein rakkaimman tavoitteen osalta. Niin vain siellä nimittäin todentotta seisoo (s. 169-170), että:

"Kehitetään korkeakoulujärjestelmää oppijan ja jatkuvan oppimisen alustaksi. Eri statuksella toimivat oppijat – tutkinto-opiskelijat, elinikäiset oppijat ja opiskelupaikkaa vaille voisivat opiskella joustavasti opintoja kaikkien Suomen korkeakoulujen tarjonnasta organisaatiorajoista ja maantieteellisistä rajoituksista riippumatta. 

Painotetaan korkeakoulujen ohjausta ja rahoitusta siten, että se kannustaa korkeakouluja avaamaan koulutustarjontaansa mahdollisimman laajasti muillekin kuin omille tutkinto-opiskelijoilleen sekä järjestämään opetusta yhteistyössä korkeakoulujen kesken. Kehitetään tietojärjestelmiä tukemaan opintojen joustavaa suorittamista eri korkeakouluissa."

En uskalla edes arvata kuinka monta tuntia elämästäni olen käyttänyt ehdotuksemme esittelyyn ja siitä keskusteluun, kasvokkain ja somessa. Kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, parhaimmillaan kerralla myös isommalle yleisölle Dare to Learn -oppimistapahtuman lavalla! Olen (ja olemme) saaneet aivan mahdottoman paljon palautetta ja kommentteja, ja erityisesti rahoitusmalliratkaisuista on käyty kovaakin debattia. Tukea on tullut laajasti sekä korkeakoulukentältä että päättäjäpuolelta. Erimielisyyttäkin on, mutta ei lannistavasti. Kun tänä päivänä mainitsee "alustamallin", niin ilahduttavan moni tietää heti mistä puhutaan. On ollut ilo myös seurata (ja olla mukana kehittämässäkin) sellaisia hankkeita, joissa toimintatavat ovat todellakin Suomen korkeakoulu -ajatuksen mukaisia. eAMK-hanke, tekniikan verkostoyliopisto FITech ja kauppatieteiden tarjoamat LITO-opinnot ovat lempilapsiani, mutta on muitakin. Niissä on tehty aivan mahtavaa raivaustyötä, sillä edelleen vuonna 2019 ei ole mitenkään itsestään selvää, että korkeakoulurajojen ylittäminen ja yhteistyö kurssien järjestämisessä olisi mitenkään helppoa. Vaikka asiasta indeed on eri yhteyksissä jauhettu iät ja ajat.

Rajattoman iso kiitos alustajengille, eli kanssarehkijöille aloitteemme parissa! Olen saanut tehdä tässä asiassa nimittäin töitä aivan liikuttavan upeiden tyyppien kanssa. Keskustelumme eri kokoonpanoilla ovat olleet paitsi hauskoja ja tuloksekkaita, myös opettavaisia. Jatkuvan oppimisen polulla tässäkin asiassa on ollut hyvä yhdessä talsia! ❤️ Kiitos universumi, kiitos aikaisemmat sukupolvet, kiitos tosi fiksut hallitusneuvottelijat. Nyt jumaliste viedään tämä homma maaliin! p.s. Kertauksen vuoksi tässä vielä vaaleanpunaisella hattarapohjalla uusin kuva ajatuksistamme Suomen korkeakoulu -mallin hyvistä puolista eri tahoille. Kuvan saa toki halutessaan lukea myös niin, että korkeakoulut ja elinikäiset oppijat pitää ulkoistaa itään, ja vastaavasti nuorisolaiset ja tutkinto-opiskelijat länteen. 😃 

Helsingin Sanomien jutussa oli tänään tiukkaa tekstiä työn kuormituksen vaikutuksista ihmisiin. ”En iloitse oikein mistään” -lainaus otsikossa on pysäyttävä, ja sai minut jakamaan ajatukseni yhdestä minulle vahvasti iloa tuovasta asiasta. 

Näin kun ison osan työurastaan on tehnyt niin sanotusti harrastuksestaan lähteneen kiinnostuksen pohjalle, niin itse työ ja työn kohde, jos niin voi sanoa, on rakas ja tosi tärkeä. Tämä on sekä hieno juttu että myös punainen lippu ja hätävalon paikka. Se tarkoittaa, että työhön uppoutuu herkästi tosi syvälle, ja työn ja vapaa-ajan eroa voi olla joskus jopa mahdoton rajata. Se myös asettaa alttiiksi vahvalle kyynistymiselle ja turhautumiselle, jopa vihalle, kun asiat eivät sen rakkaan asian tiimoilta etenekään kuten itse ajattelisi olevan parasta.

Näin vapaapäivän kunniaksi mietin siis, että olen ollut etenkin yhdessä asiassa onnekas työnantajien suhteen (aina on toki parannettavaa, ja aina voisi itse toimia myös paremmin!). Suurelta osin kuitenkin olen saanut työssä olla oma itseni. Minulle on todella tärkeää saada tehdä työtä koko persoonallani, tai ehkä myös toisin päin, olisi kovin hankalaa jos en saisi niin tehdä. Niinpä se että nykyinen, ja useammat aikaisemmatkin, työnantajani ovat antaneet minun käyttää vahvuuksiani ideoida ja tehdä vähän hullultakin tuntuvia juttuja, antaa minulle voimaa tehdä niitä rutiinisempiakin tehtäviä, jotka ovat minulle haaste. Minulle juuri järjestämämme huikean innostava Yliopistopoliittinen puhekaraoke, Pasilan Tohlopin ex tempore -lähetykset, Taistelevat metsot korkeakoulujen allegoriana ja muut sellaiset ovat tapa työstää jotakin supertärkeää asiaa (koulutus, yliopistot, isot osaamishaasteet jne) huumorin kautta. 

Kyse ei ole siitä että asiasta tehdään naurettava ja typerä, tai että en kokisi tekeväni töitä, vaan hupsuttelisin vain menemään päivät pitkät. Tämä on minun tapani pyrkiä nostamaan työnantajalleni ja itselleni tärkeitä asioita niin, että ne jäävät toivottavasti mieleen ja ihmiset kiinnostuvat ajattelemaan ja ratkomaan. Ei ole myöskään mitenkään kaukaa haettua, että vakavallekin asialle pitää pystyä nauramaan, koska se saa jaksamaan niitäkin päiviä kun ei todellakaan pysty.

Ekonomi-lehti kirjoitti mainiosti aivan tuoreessa jutussaan Opetuspalkinto-juhlastamme: “Palkinnonjakotilaisuudessa ei pönötetty” ja myöhemmin “Mutta niin hupailua kuin show olikin, esille nousi myös tärkeää asiaa: yliopisto-opettamisesta ei Suomessa juuri palkita. Hyvä kysymys on, arvostetaanko opetusta ylipäätään tarpeeksi.” Olen ilahtunut siitä, että viesti tuli läpi, tuli se sitten konseptin vuoksi tai siitä huolimatta! 

Kiitos että saan tehdä itselleni rakasta asiaa työkseni, myös tavoilla jotka eivät ole välttämättä kaikkein konventionaalisimpia, mutta jotka ovat minulle omia! <3

(Puhekaraokekuvan yllä otti Tapio Heiskari, kiitos, ja alla olevasta lennokkaasta Future Proof -seminaarin kuvasta on kiittäminen Laura Oja Photographya!)

Taide ja koulutuspolitiikka, miten ne muka sopivat yhteen? No vaikka siten, että kiireisen päivän keskellä visiitti Ateneumiin ei rentouttanut minua viime viikolla vähääkään, vaan aiheutti Taistelevien metsojenkin näkemisen Taistelevina korkeakouluina omissa karsinoissaan.

Kävimme eilen #DareToLearn2018'ssa parhaan Miika Tiaisen kanssa lavalla pitchaamassa ajatustamme, joka törkeästi piirrettiin Metsojen päälle. Ehdottamassamme alustamaisen korkeakoulujärjestelmän mallissa korkeakoulut toimivat oppijoiden ja oppimisen avoimena ja verkottuneena alustana, joka perustuu saavutettavuudelle, avoimuudelle ja joustavuudelle, sen sijaan että järjestelmä olisi organisaatioperustainen, jäykkä, siiloinen ja rajoittava. Meitä kohtaa ihan älytön haaste sekä työuran aikaisen jatkuvan oppimisen, tutkintokoulutuksen että esimerkiksi nuorisoikäluokan joustavan korkeakoulutukseen pääsyn puolella, että en oikeastaan näe mitään muuta mahdollisuutta kuin sen että oppiminen on se joka ratkaisee, ja järjestelmä on sille rakennettava.

Ei ehkä kuulosta rakettitieteelle, että tutkinto-opiskelija voisi ongelmitta ottaa opintoja toisesta korkeakoulusta? Tai että jatkuvan oppimisen tuotteeksi rakennettu osaamismoduuli rakennetaan usean korkeakoulun yhteistyönä? Ei se sitä olekaan, mutta rahoitusjärjestelmämme organisaatiokeskeisyyden ja tutkinto-opiskeluun perustuvan oppijan korkeakoulusidonnaisuuden vuoksi se on mahdottoman jäykkää ja hankalaa. Korkeakouluille ei ole kannusteita avata tarjontaansa toisten korkeakoulujen tutkinto-opiskelijoille (mahdollisesti ei edes oman korkeakoulun toisen yksikön opiskelijoille) ja yhteistyöhankkeet ovat juuri niitä mitä sanoin - hankkeita. Hankerahalla. Erillisiä. Ja kovin loppuvaisia kun hankeraha loppuu.

Ei tulevaisuuden korkeakoulutus voi rakentua tempoilevalle hankerahalle, se rakentuu pitkäjänteiselle työlle mahdollisuuksien lisäämiseksi, ei niiden rajoittamiseksi joihinkin organisaatiopilttuisiin jotka olemme itse rakentaneet, ja jotka voimme näin ollen myös toimintaa estämästä purkaa.

Onko liikaa vaadittu että tämä oppimiskeskeinen maailma näkyisi korkeakoulutuksen tulevissa rahoituksen jakamisen malleissa? Onko todella? Pyysin eilen Dare to Learnin yleisöltä vähän apua siinä että jatkossa voisin Taistelevat metsot nähdessäni taas nähdä ne linnut enkä korkeakouluja. Ehkä vielä joskus.

P.s. Esityksen alustamaisen korkeakoulutuksen mallista teimme yhdessä Suomen Ekonomien, Suomen ylioppilaskuntien liiton ja Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen kanssa. Siitä on nyt about vuosi, kun tästä on ryhdytty aktiivisesti matkasaarnaamaan. Huh! Lisää infoa pidemmähkössä muodossa löytyy vaikkapa tästä melko seikkaperäisestä Ekonomi-lehden jutusta.

... liittyen vasta julkistettuihin lakiesityksiin odottavat vielä purkautumistaan tekstiksi, mutta alkupalaksi voisin hoksauttaa täälläkin blogista, joka julkaistiin kesäkuussa tekniikan verkostoyliopisto FITechin sivuilla.

“Tamperelaisten korkeakoulujen fuusioituminen ei riitä mihinkään. Miksi FITech ja muut verkostomaista toimintatapaa rakentavat hankkeet ovat niin tärkeitä?“

Kun vastasin käynnissä olevan korkeakouluvisiotyöskentelyn kivasti järjestettyyn verkkoaivoriiheen, oli ymmärrykseni prosessin lopputulemasta hieman toinen kuin tämä mikä nyt. Ajattelin, että määrittelisimme yhdessä sanalliseen muotoon sen tavoitetilan minkä toivomme saavuttamamme. 

Minun panokseni aivoriiheen oli se, että meillä olisi: 

korkeakoulujärjestelmä, jossa jokainen korkeakoulu vahvistaa oman profiilinsa, ei vain juhlapuheissa, ja jossa 

opiskelija on oikeasti se systeemin keskeinen toimija, jotta hän voi näiden profiloituneiden korkeakoulujen tarjonnan välillä kansallisesti, ja toki myös hypellä muilla mailla. 

Tässä systeemissä profiloituneet korkeakoulut olisivat verkosto kansallisesti, ei alueellisesti. Meillä olisi siis kansallisesti verkosto, joka tarjoaa muun muassa aivan normaalina toimintanaan yhteistä opetusta ja 

rakentavat yhteistä imagoa suhteessa muuhun globaaliin koulutusmarkkinaan ja tiedemaailmaan, ja myös tarjontaa koulutusvientiin, kansalliset yhteiset resurssit ja niiden tehokas hyödyntäminen olennaisena osana. Lisäksi, aivan keskeisesti, meidän on

pakko löytää ratkaisu siihen miten työuran aikainen oppiminen meillä järjestetään, ja tässä korkeakouluilla on aivan olennainen rooli. 

Vaikka tämä viimeksi mainittu solahtaa vähän ikävästi luomiemme politiikka-alueiden (koulutuspolitiikka - työmarkkinapolitiikka) väliin, niin kyllä korkeakoulupolitiikassa pitää olla oma vastaus siihen miten korkeakoulutettujen jatkuva oppiminen järjestetään.Tämä olisi minusta visiomaisuutta. 

Nyt olen syvällisellä tasolla pettynyt siihen, että työskentelyn lopputulokseksi, visioksi, onkin jostain syystä putkahtanut lainsäädäntö, vaikka monenmoiset lainsäädännölliset ratkaisuthan ovat vasta yksi monista välineistä, joilla yhteistä visiota voi pyrkiä tavoittelemaan, esimerkiksi rahoituksen ja informaatio-ohjauksen lisäksi. Varsin tuoreina meillä on nyt jo ainakin joitakin loistavia esimerkkejä siitä että maailma on etenemässä oikeaan suuntaan. Esimerkiksi joustavasti muodostunut FItech tekniikan yhteistyöyliopisto, kauppatieteiden yhteistyössä tuotettava opetus sekä ammattikorkeakoulujen yhteistyö kesäopintojen suhteen, edelleen laajentuen myös muille alueille. Kansallista, isoa ja toiminnallista sekä yhteisiä päätöksiä, niitä me tarvitsemme, vailla tarvetta massiiviseen lainsäädäntöhankkeeseen. Esimerkkeinä olevat tapaukset ovat syntyneet tarpeesta, eivät laeista. 

En tiedä teistä muista, mutta minua kammoksuttaa se mutapaini ja kyynärpäätaistelu kunkin korkeakoulun statuksesta ja yhteisen lain sisällöstä mikä tässä nyt potentiaalisesti alkaa, sen sijaan että jakaisimme kansallisesti yhteistä tekemistä kuten hupeneva lompakko antaisi syytä. Lisäksi pelkään, että keskustelu rakenteista jää edelleen pyörimään liian paikalliseksi. Eli että joustavuus perustuu rakenteisiin joidenkin valittujen yksiköiden välillä sen sijaan että se olisi kansallinen toimintatapa, jossa opiskelijaa eivät organisaatiorakenteet estäisi. Muistutan siitäkin, että rakenteellisesti ja lainsäädännöllisesti hyvin samassa systeemissä olevat yhden yliopiston sisäiset rakenteetkaan eivät vielä lainkaan mahdollista opiskelijalle joustavuutta. Nekin vaativat yhteistä tahtoa ylittää myös se pienin mahdollinen organisatorinen kynnys.

Tiivistetysti: toivoisin, että luomme nyt sen vision. Jos lainsäädännöllisiä ja/tai rakenteellisia muutoksia tarvitaan, niitä tehdään sitten tarpeen mukaan. 

Ehkä suunnistus ei omassa somekuplassani ole mikään isosti huomiominuutteja takova aiheentynkä, mutta jaanpa silti fiiliksiä tältä tunteelliselta päivältä. Liittyen sekä suunnistukseen että vähän muuhunkin.

Lajin MM-kisoissa Viroissa käytiin tänään 6.7. keskimatkan kisat, ja molemmin puolin oli kyllä hienoa katseltavaa. Miesten kisassa ranskalainen, suomalaiselle suunnistusfanikansalle kyllä hyvinkin tuttu, Thierry Guergiou kisasi sanojensa mukaan viimeisen MM-tason yksilökisan. Ja voitti kultaa, itselleen 14. kerran, jälleen erinomaisen suorituksen jälkeen. Kyllä kelpaa tuon onnistumisen jälkeen 38-vuotiaana eläköityä lähinnä valmennuspuolelle. Sitä onnea oli sohvan puoleltakin upeaa seurata. Kyynelehtimiseksi meni. Ihailen sitä omistautumisen ja päämäärätietoisuuden määrää, joka hänestä on aina huokunut, myös ehkä (ranskalaiseen tapaan?) melko tunnepitoisesti. Vaikka onnistumisia on tälle herralle tullut paljon, niin pitkälle uralle on mahtunut myös suuria epäonnistumisen hetkiä. Niistä hetkistä ei kenellekään lähellä tai vähän kauempanakaan olevalle varmasti ole jäänyt epäselväksi, että nyt vituttaa ja ottaa tosi koville. 

Ja sitten tämä naisten puoli. Kisa siellä voiton suhteen ratkesi hyvin ajoissa, mutta varsinkin pronssista kisattiin ihan viimoisille viitoituksille asti. Niin hienoa että kisa lopulta kääntyi Suomen Venla Harjun hyväksi. Myöhemmin tänään julkaistussa Ylen kommentissa tiivistyy mainiosti se miksi oli erityisen hienoa, että mitali hänelle meni. Huippu-urheilu on melkosta hommaa, omat ja muiden asettamat paineet usein varmasti aivan kammottavia. Tässä tapauksessa urheilija sanoi vuosi sitten myös ääneen, että se oli liikaa, ja alkoi tehdä töitä sen eteen että sen kaiken kanssa pärjää paremmin. Ja tänään siitä(kin) hommasta palkinnoksi napsahti upea mitali kovassa kisassa. Ihan mahtavaa! Taas oli kotisohvallakin aihetta kyynelehtiä.

Kyllä on kuulkaa ok olla välillä ihan julkisesti tunnekuohussa, pettynyt ja hajalla. Jos ei koskaan saa olla muuta kuin siloiteltu ja tyyni fyysinen ulkokuori ja näyttää tunteitaan korkeintaan silloin kun ne ovat positiivisia ja riemukkaita, niin seinä tulee vastaan todennäköisesti jossain vaiheessa melko ikävällä tavalla. Sopii niin huippu-urheilijoihin kuin ihan kehen tahansa meistä. 

Mitä tänään mietin? No mietin töitä ja urahaaveita ja ammatteja ja niiden luokituksia. Nuorisobarometri 2016 pukkasi tänään nimittäin julki. En ole tänään seurannut julkistamista enkä siitä käytyä keskustelua, mutta Twitterissä pisti silmään oheinen laajasti levitetty kuva, jolla haluttiin ilmentää nuorten urahaaveiden (tai siis tässä tapauksessa toiveammattien) sukupuolittuneisuutta. 

Minua jäi kiinnostamaan, että mitenkähän niitä toiveammatteja oikein on nuorilta kysytty, kun tuskin oheisen koulutusalaluokituksen mukaisesti kukaan olisi osannut vastata mitään. Pienen penkomisen jälkeen selvisi, että asiaa on nuorilta kysytty avokysymyksellä "Missä ammatissa haluaisit tehdä töitä tulevaisuudessa?" Tämän jälkeen avovastaukset on luokiteltu tekstihauin ja manuaalisesti ammattiluokituksen ja koulutusluokituksen mukaisesti, kuten kuvassa näkyy. Luokittelun tuloksia ja muutakin on käsitelty barometrin Nuorten toiveammatit sukupuolen mukaan eriytyneitä -artikkelissa (löytyy barometrin s. 203 alkaen).

Olen ehkä ilonpilaaja ja huono ihminen, mutta minusta tämä perinteinen kysymisen tapa ohjaa nuoria myös vastaamaan perinteisillä ja tutuilla ammattinimikkeillä, jolloin se myös minusta ohjaa heitä ajattelemaan niillä tutuilla, myös tunnetusti Suomessa varsin sukupuolittuneilla urilla. Jos nyt miettii sitä mitä “ammatit” ja työt ovat nyt tai mihin suuntaan niillä on tällä hetkellä taipumusta kehittyä, niin melko poikkeuksetta niiden taustoilla tarvitaan varsin monialaista osaamista. Työn nimikekin voi olla jo perinteisestä poikkeava, mutta silti työn sisältö voi olla vielä epämääräisempi, eikä se näin ollen kerro itse työstä välttämättä. Joku nimikehän on ihmisellä oltava, mutta hyväksyttävä on, ettei se välttämättä kerro vielä juuri mitään siitä mitä työ on, saatikka sitten sitä minkä alan työ se on koulutusluokituksen mukaisesti. Esimerkiksi, jos haetaan nimikkeeltään “ICT-jamppaa”, niin hänen työnsä, alansa tai osaamisalueidensa laajuus voi olla hyvinkin myös hyvin paljon muuta kuin intternettiä ja “aateekoota”. Pankkialan töissä toimenkuvien ja nimikkeidenkin kehitys on minusta tästä erinomainen esimerkki.

Artikkelin kirjoittajat toteavat (s. 207) sekä tämän barometrin että Kun koulu loppuu -tutkimuksen tulosten perusteella: "... on nähtävissä, että lapset ja nuoret haaveilevat paljolti niin kutsutuista perinteisistä ammateista. Perinteisempiä ammatteja saattaa olla myös helpompi nimetä kuin esimerkiksi digitalisaation synnyttämiä, vielä tuntemattomampia ja uudempia ammatteja."

En muuten usko nuorten jotenkin erityisesti haaveilevan perinteisistä ammateista. He eivät vain toden totta osaa urahaaveitaan nimetä tuollaisessa kysymyksenasettelussa, eivät nykyisistä työnimikkeistä saatikka sitten mainituista digitalisaation (ja monen muunkin -saation) synnyttämistä. Ja hyvä niin. Ei sille mitään tarvetta olekaan. Tässä barometrissa 11% vastanneista (suurin osa heistä miehiä) ei ollut tähän mitään vastannutkaan. Artikkelin kirjoittajat olivat todenneet (s. 206) tämän käyvän hyvin yhteen sen kanssa mitä muissakin tutkimuksissa todetaan nuorten miesten yleisestä vaikeudesta kiinnittyä koulutukseen ja työelämään. Mikä ettei, voihan sekin ikävä kyllä vaikuttaa, mutta voisiko olla kyse pikkiriikkisen olla myös siitä, että heillä ei ole mitään perinteistä ammattinimikettä päästään kysymykseen heittää?

Eipä minullakaan mitään valmista vastausta siihen ole miten tätä olisi pitänyt kysellä, mutta ehkä työmarkkinoiden kehityksen ymmärtäen olisi ollut kiinnostavampaa ja avartavampaa (joskin työllistävämpää) pyytää heiltä kuvauksia ja esimerkkejä minkälaisista työtehtävistä he olisivat kiinnostuneita. Siitä ei varmasti olisi saanut yhtä typistettyä ja railakasta graafia, mutta nuorten urahaaveiden kuulemiseksi se olisi ollut kiinnostavampaa. 

Lopuksi vielä totean hiukan ohi tämän edellisen pohdintani, että kiinnostuksen kohteiden ja urahaaveiden sukupuolinen segregaatio on ilman muuta häiritsevää enkä tietenkään kiellä sen olemassaoloa. Kannatan ehdottomasti kaikkia toimenpiteitä sen edistämiseksi että ihmisen (oletettu) sukupuoli ei määrää taikka ohjaa hänen valintojaan taikka hänelle annettua ohjausta, vaan voisimme löytää tavan tukea jokaisen yksilöllistä (ura)haavetta.

Tämä kirjoitus käsittelee (liian pitkästi) yleisesti duaalimalliksi kutsuttavaa korkeakoulutuksen järjestämisen rakennetta, mutta en aio käyttää yhtään kertaa sanaa duaalimalli. Ehdotan, haastan ja syvästi toivon, että sitä ei jatkossa käyttäisi kukaan muukaan. Tämä voisi mahdollistaa sen, että keskustelukumppanisi ymmärtävät mitä kommenteillasi oikeasti tarkoitat. 

Jos et pitkiä perusteluja malta lukea, niin kelaile alaspäin Yhteenvetona-väliotsikkoon saakka. 

 Koska suurin osa tämän tekstin lukevista tietävät ajankohtaisen korkeakoulupoliittisen keskustelun tilanteen, en käytä tilanteen laajaan selventämiseen paljon aikaa tai palstatilaa. Kertauksena kuitenkin: Opetus- ja kulttuuriministeriö on tuomassa lausunnolle lakiehdotuksen, joka käytännössä mahdollistaa sen, että yliopisto voi hankkia lähes puolet omaan koulutusvastuuseensa kuuluvat tutkinnon pakollisista opinnoista joltain muulta tarjoajalta, esimerkiksi ammattikorkeakoululta. Lainsäädännön valmisteluun on vahvasti vaikuttanut ns. Tampere3-hanke sekä muutamat muut alueelliset korkeakoulujen löyhät tai tiukemmat yhteenliittymät. Tuoreessa (11.2. päivätyssä) Helsingin Sanomien jutussa avataan asiaa vähän monipolvisemmin. 

Alihankintadiilien mahdollisuuksia tässä siis viritellään. Ja mitä mieltä minä siitä sitten olen? Seuraavassa ensimmäiset ajatukseni huolineen ja murheineen:

Kannatan korkeakoulujen yhteistyötä. Olen kuitenkin äimistynyt ja ihmeissäni siitä miten paikallisesti tätä keskustelua käydään ja savottaa edelleen tehdään. Tästä nykyisestä lainsäädäntövalmistelusta ja varsinkin siitä käydystä keskustelusta on heijastunut se, että suurin kiinnostus kohdistuu juuri yliopiston ja ammattikorkeakoulun paikallisesti tietyllä alueella ja tietyissä oppilaitoksissa tapahtuvaan yhteistyöhön.

Ammattikorkeakoulut perustettiin aikanaan jostakin syystä, eikö vain? Opetukselle ja osaamiselle asetettiin erilaisia tavoitteita kuin yliopistoissa. Aikanaan sille ajateltiin olevan tärkeää olla myös erillinen organisaatio. Nyttemmin voinemme olla eri mieltä tai ainakin loivempaa mieltä siitä pitääkö näin olla, mutta eivätkö osaamisen erilaiset tavoitteet edelleen ole ihan tavoiteltava asia? Perinteisesti meillä on puhuttu yliopistoista enemmän teoreettisina ja erityisesti tutkimukseen perustuvaa opetusta antavina ja ammattikorkeakouluista taas työelämälähtöisinä ja ammatillisina. Jako on tällaisenaan monelta osin aivan liian yksinkertainen eikä sellaisenaan edes kiinnostava. Kukaan ei kaiketi kuitenkaan kiellä sitä etteikö yleinen orientaatio yliopisto-opinnoissa ja ammattikorkeakouluopinnoissa ole yleisesti ottaen erilainen, tai niin sen ainakin on toistaiseksi tarkoitus ollut olla. Ja tälle on nähty oma arvonsa.

Vaarana on mielestäni se, että nyt ehdotettu alihankintaan perustuva malli johtaa osaamisen erilaistumisen sijaan samankaltaistumiseen. Kuvitellaan tilanne, jossa samalla paikkakunnalla on kaksi resurssien niukkuudesta kärsivää korkeakoulua, toinen ammattikorkeakoulu ja toinen yliopisto. Nyt tuleva lainsäädäntömuutos mahdollistaisi sen, että yliopisto voisi halutessaan ulkoistaa omasta kandidaattikoulutuksestaan noin puolet ammattikorkeakoululle. Ammattikorkeakoulukin voi nähdä tässä myös resurssimielessä kiinnostavan mahdollisuuden. Tilanteen sattuessa kohdalle korkeakoulut saattaisivat opintokokonaisuuksien osaamistavoitteet määritellä sujuvasti niin, että ne kohtaavat lain edellyttämällä tavalla ja alihankintadiilin voi solmia. Kummankin koulutuksen orientaatiosta kadotetaan kompromississa pala sieltä, toinen täältä. Tarkoitan nyt eri asiaa kuin sitä, että koulutus olisi sinänsä huonompaa tai parempaa, minkä toivottavasti ymmärrättekin.

Elinkeinoelämää edustavat tahot ovat toistuvasti tuoneet esille erilaisten osaamiskokonaisuuksien (käytännössä nykytutkintojen) merkitystä työmarkkinoille sen sijaan että pyrkisimme työntämään korkea-asteelta opiskelijoita samankaltaisesta tuutista pihalle. Kaikki merkit työmarkkinoiden nykyisestä ja kehittyvästä luonteesta viittaavat siihen, että meidän pitäisi jatkossa entistä paremmin mahdollistaa monipuolisen osaamisen hankkiminen sekä ennen kaikkea huolehtia myös siitä, että tutkintoon johtavan koulutuksen lisäksi käytämme vähintään yhtä paljon aikaa tutkintokoulutuksen ulkopuolisten “osaamispakettien” pohtimiseen.

Tässä keskustelussa on toistaiseksi sivuutettu kohtuullisen selkeästi se mitä opiskelijat opinnoiltaan ja osaamisensa kehittymiseltä odottavat ja miksi kukakin on hakeutunut minkäkin orientaation opetuksen piiriin ja mikä heille annettu lupaus opintojen tuottamasta osaamisesta on. Sinänsä kyseessä on oikeusturvakysymys. Se on ainakin selvä, etten ymmärrä miten ajateltiin parantaa laatua ja oppimista sillä, että pinotaan paikkakunnan ammattikorkeakouluun esimerkiksi tradenomi- ja kauppatieteen kandidaatin opintoja tekeviä opiskelijoita älyttömän suuriksi paisuville massakursseille. Toivon todella, että tämä ei ole lakimuutoksen taustalla ollut.

Itse kannatan siis lämpimästi sitä, että meillä on erilaista osaamista     tuottavia ratkaisuja (tällä hetkellä niitä voi kutsua tutkinnoiksi ja niiden synnyttämiseen tarjolla olevaa opetusta), sekä korkea-asteella että     muutoin. Näiden ratkaisujen tuottajien ei mielestäni välttämättä tarvitse toimia erilaisessa järjestelmässä tai organisaatiossa tai edes rakennuksessa kunhan osaamistavoitteiltaan on tarjolla korkeaan osaamiseen perustuvaa erilaista tarjontaa eri aloille. Tämä taas edellyttää tietysti sitä, että osaamistavoitteet ja opetussuunnitelma muutenkin on oikeasti mietitty, kirjoitettu ja viety toteutukseen muusta kuin resurssinäkökulmasta. Nykykeskustelussa minua tyrmistyttää se miten suurella asiantuntemuksella kommentoidaan päällekkäisyydestä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkinnoissa ja opetuksessa etenkin tekniikan ja kaupan aloilla. Itse en ole nähnyt asiaan liittyen yhtään sellaista arviointia tai auki kirjoitettua kuvausta, jonka perusteella voisin sanoa että päällekkäisyyttä jotenkin hälyttävästi olisi. Tässä on selkeä paikka tietoon perustuvan päätöksenteon kehittämiseen, sillä vaihtoehtoja potentiaalisen päällekkäisyydenkin kanssa toimimiseenkin on tietysti useita.

Veisin profiloitumista ja orientaation vahvistumista edelleen pidemmälle niin, että päästäisimme huomattavasti nykyistä enemmän irti maantieteellisistä rajoitteista. Kannustaisin myös siihen, että saman orientaation kautta maailmaa tarkastelevat tuottajat tekevät yhteistyötä jakamalla opetusvastuuta niin että se heitä kaikkia hyödyttää. Nykyiset ja edelleen kehittyvät digitaaliset oppimisympäristöt (huiman kiinnostavia!) mahdollistaisivat opetusyhteistyön, siis aidosti yhdessä tuotettavan opetuksen unohtaen organisaatiot ja maantiede. Veisin siis eteenpäin aiemminkin mainitsemaani digitaalista toimintamallia (vaikka konseptilla Suomen digitaalinen yliopisto), jossa jokainen opetuksen tarjoaja voisi yhteisellä oppimisalustalla tarjota kursseja ja kurssikokonaisuuksia opiskelijoiden hyödynnettäväksi maantieteellisestä sijainnistaan huolimatta. Sanomattakin lienee selvää, että tässä ajetaan taas takaa sitä, että jokainen tarjoaa omaa vahvuuttaan. Tämän kaltaisesta jaetun opetusvastuun toiminnasta hyvänä esimerkkinä on onneksi kauppatieteiden kansallisesti yli miljoonan euron avustuksella aloitettava liiketoimintaosaamisen digitaalinen opetus. Hankkeessa ei tarvitse puhua opetuksen alihankinnasta muilta, vaan kauppatieteiden opetuksesta vastaavien yksiköiden yhteisen opetustarjonnan luomisesta niin että se hyödyttää kaikkia järjestäjätahoja. Tällä toimintamallilla annetaan opiskelijoille mahdollisuus sisällyttää aivan toisen alan tutkintoonsa liiketoimintaosaamista ja opiskella mahdollisimman paljon irti myös ajasta ja paikasta. Kannatan siis mallia, jossa tuottajat päinvastoin nykyistä enemmän vahvistavat omaa orientaatiotaan, ja jakavat vastuutaan siten että kansallinen resurssi on tehokkaassa käytössä. Ammattikorkeakoulut ovat perinteisesti tässä olleet yliopistoja edellä, ja siitä lienee osoituksena niiden menestyminen esimerkiksi alakohtaisissa hankkeissa opetus- ja kulttuuriministeriön erityisavustusten haussa. 

 YHTEENVETONA:

Jos minä saisin kaiken mahdin systeemimme eteenpäin viemiseen, niin rakentaisin oppija- ja oppimislähtöistä mallia, jossa jokainen organisaatio, on se sitten toimintamuodoltaan minkälainen vain, keskittyisi tekemään ja tuottamaan omaa parastaan niin että pystymme pitämään kiinni myös erilaisen orientaation korkeasta osaamisesta. Iso ero nyt lausunnolle tulevaan lainsäädäntömalliin on se, että aktiivinen toimija on organisaation sijaan yksilö, tässä tapauksessa opiskelija. Yksittäisillä opiskelijoilla olisi selkeästi nykyistä suurempi mahdollisuus rakentaa omaa henkilökohtaista osaamiskokonaisuuttaan, on se sitten tutkinto tai muu paketti, paljon nykyistä joustavammin yli organisaatiorajojen. Meillä olisi opiskelijolle tarjolla laadukasta opetusta ja muita oppimiskokemuksia sekä “on-campus” että “off-campus”. Tässä mallissa opiskelijan vastuu omasta osaamisestaan olisi suuri. Hän voisi rakentaa suunnitelmallisesti omaa osaamistaan joko selkeällä polulla kohti tiettyä spesifiä osaamista (esimerkiksi alan tutkija) tai erilaista orientaatiota tarjoavista kokonaisuuksista sen sijaan, että hänen yliopistonsa tai ammattikorkeakoulunsa olisi koko opiskelijaryhmän puolesta päättänyt missä ja miten hän opiskelee. Itseohjautuvuuden ja yhteisöllisemmän oppimisen tueksi opiskelijalla olisi oppimisalusta, joka mahdollistaisi tutustumisen erilaiseen kansalliseen tarjontaan ja antaisi hänelle itselleen oppimisesta kipeästi kaivattavaa dataa. Tähän luontevasti haluaisin jatkaa myös koulutusviennin näkökulman käsittelyä, mutta siihen ei tämä monsterikirjoitus kyllä enää veny.

Esittelemäni haave on mielestäni varsin kaukana nykyisestä organisaatiolähtöisestä ja paljolti alueelliseen yhteistyöhön perustuvasta keskustelusta. Se vaatisi myös nykyisen äkkisäästöpohjaisen keskustelun laventamista pitkän aikavälin järkevän osaamisperustaisuuden sekä tehokkaan kansallisen resurssienkäytön suuntaan. Ja ennen kuin joku pääsee kuittaamaan, niin totean myös että todennäköisesti meillä tulee aina olemaan osaamiskokonaisuuksia, jotka olisivat säädellympiä ja liikkumavaraa on vähemmän (klassisena esimerkkinä lääkärin työhön edellytettävä polku). Oikea jalostunut keskustelu teemasta huomioi ratkaisujen alakohtaisuuden, ja siksi tämä huomio on syytä aina varmuuden vuoksi esittää. Lisäksi joidenkin toimintojen osalta myös lähikorkeakoulu voi tietysti olla paras mahdollinen keskustelukumppani (esim. kalliin infran käyttö). Koko asia siis vaatisi erittäin paljon syvällisempää pohdintaa kuin tämä sinänsä hyvin ylätasoinen ja jo tällaisenaan ylipitkä teksti. Keskustelu ja kommentit ovat erittäin tervetulleita!

Kyllä. Asiasta ja sen vierestäkin on tuotettu jo ziljoona tekstiä (ja hyvä niin), mutta koska minäkin käsittelen itselleni vaikeita asioita usein kirjoittamalla, käsittelen niitä kirjoittamalla nytkin.

Toisekseen, tämä koko delfiiniasia on ainakin eettisesti ja viestinnällisesti niin hankala, jo 30 vuotta sitten alkuun leivottu kakku, että sen purkamisessa onnistuminen kuivin jaloin olisi epäilemättä ollut lähestulkoon mahdotonta. Alla kuitenkin muutama oma huomioni tästä kaikesta ja vähän muustakin, puhtaasti suhteessa siihen miten tämän itse koin ja edelleen koen.

Minulle jäi käteen keltainen pallo ja huono omatunto

Delfiinit ovat upeita, kiinnostavia eläimiä, joiden älykkyyttä, uteliaisuutta ja kykyä oppia hämmästellään jatkuvasti. Tähän samaan taitorepertuaariin perustuen aikanaan näitä eläimiä on tietysti ryhdytty delfinaarioihin raahaamaankin. Suomessa lähtökohtaisesti kaikki tiesivät Särkänniemen delfiinit, koska ne ovat olleet Suomen ainokaiset. Niille annettiin nimet ja persoonat, joita Särkänniemi piti myös vahvasti markkinoinnissaan esillä. Niinhän se menee, inhimillistäminen ja eläinten erityisyyden ja älykkyyden korostaminen lisäävät kiinnostusta. Olen itsekin delfinaarioreissun pikkulikkana tehnyt. Muistan edelleen kirkkaasti sen, että sain juuri Näsin pyrstöpotkusta hienon pallonkin kotiin tuotavaksi. Sinne jäi keltainen pallo tyhjenemään huoneeni nurkkaan. Samoin kuin haluni osallistua show’hun enää toiste, vaikka olenkin aina ollut pohjattoman kiinnostunut eläimistä, myös delfiineistä. Muistan elävästi kun show’n jälkeen muun yleisön joukossa poistuin penkkiriveiltä, ja katsoin moneen kertaan taakseni lasiseinän läpi näkyviä eläimiä uimassa. Olo tuntui haikealta ja surulliselta, ja toisaalta taas onnelliselta, kun oli saanut nähdä niin hienoja eläimiä läheltä. Niin varmasti on käynyt monelle muullekin. Voisiko se ollakin ehkä yksi syy miksi suomalaisten reaktio koko kuvioon on niin näyttävä? Yhteinen huono omatunto siitä, että niitä on ollut myös niin suuri ilo nähdä. Joka tapauksessa, kymmenien vuosien mittaisen inhimillistämisen jälkeen on aivan mahdotonta yhtäkkiä muuttaa suuren yleisön suhtautumista näihin eläimiin vähemmän inhimillisinä vain sulkemalla delfinaario ja vaikenemalla asiasta vuodeksi.

Miten kuljettaa neljä vedessä elävää nisäkästä salaa Pirkanmaalta Kreikkaan?

Ihan käytännönkin tasolla pidän outona ratkaisuna, että ajatellaan olevan mahdollista kuljettaa näin isoja ja varsin erityisiä matkustusolosuhteita edellyttäviä eläimiä salaa ilman että se tavalla taikka toisella huomataan. Varsinkin kun kuitenkin oli tiedossa, että siirtoa suunnitellaan ja asiaan intohimoisesti suhtautuvia yksilöitä ja yhteisöjä on paljon. Vaikka näin olisi oletettukin, olisi epäilemättä hyvä ollut olla se kuuluisa Plan B siltä varalta, että tieto jostakin julkisuuteen putkahtaa.

Mediatilan ottaa aina joku, tällä kertaa se ei ollut Särkänniemi

Edelliseen viitaten, jättämällä kokonaan viestimättä Särkänniemi antoi kaiken mediatilan muille. Tässä tapauksessa sen käytti maksimaalisella tavalla Oikeutta eläimille ry. Vaikka itse asiasta olisi mitä mieltä tahansa, on vaikea ohittaa sitä faktaa, että järjestö hoiti homman hyvin. Se oli paikalla, se näytti kiinnostuneille (joita oli lauantai-iltana ”parhaaseen katseluaikaan” paljon) paikan päältä suoraa livekuvaa tuntikausia, sen aktiivit käyttäytyivät myös virkavallan lausunnon mukaan asiallisesti ja se sai kertoa koko pitkän illan ja yön oman näkemyksensä siitä miten kaikki tämä olisi pitänyt hoitaa. Myös perinteisemmät mediat saivat aineistonsa ja haastattelunsa ainakin aluksi heidän kauttaan, kun Särkänniemi ei tarjonnut mitään. Katselijoille jäi päällimmäiseksi ajatukseksi yön pimeinä tunteina suoritettu salamyhkäinen projekti, joka alkoi pienissä laatikoissa uikuttavista ja pärskivistä eläimistä ja päättyi taivaalle kiitävään suihkukoneeseen jota katsellessa pyydettiin kollektiivisesti anteeksi ihmisten typeryyttä. Katselijoiden käsitys myös delfiinien loppusijoituskohteesta Kreikassa muotoutui katselun aikana hyvin negatiiviseksi, jopa negatiivisemmaksi kuin käsitys Särkänniemestä toimijana, ja se on jo jotain. Sunnuntaiaamuisen tiedotteen perusteella Särkänniemellä oli perusteita ja jopa velvoitteita sijoituspaikan valinnalle. Oli sitten näidenkin perusteluiden riittävyydestä tai oikeellisuudesta mitä mieltä tahansa, niin nyt jokainen asiaa seurannut luki perusteet vasta sitten, kun oli ensin saanut täysin toisenlaista informaatiota tulevista oloista.

Paska makuhan tästä jäi, mutta miten eteenpäin?

Kaiken kaikkiaan delfiinien siirrosta uuteen kotiinsa jäi vastenmielinen maku suuhun. Tuli surku näiden upeiden eläinten puolesta ja myös hämmennys omista ajatuksista. Miten tämä olisi pitänyt hoitaa? Mitä me sivusta seuraajat olisimme voineet tehdä? Kuinka kauan olisi kestänyt ennen kuin parempi paikka delfiineille olisi ollut? Olisiko ollut armeliaampaa lopettaa delfiinit? En minä tiedä. Tietääkö kukaan?

Ehkä kaikille lopulta tuli yllätyksenä se minkälainen selkkaus delfiinien siirrosta aiheutui. Se ei ole minusta ollenkaan huono yllätys, mutta voi silti johtaa jatkossakin epämiellyttäviin lopputulemiin. Pidän kohtuullisen vastenmielisenä sitä, että ihmisten huolta eläimistä vähätellään tai tästä tehdään puoluepoliittinen keppihevonen. Tai -delfiini. Positiivisena lopputulemana voi kuitenkin olla ymmärrys siitä että nyt on kyse vielä paljon isommasta kakusta kuin näistä neljästä sinänsä upeasta eläimestä. Sillä perusteella keskitymme jatkossa keskustelemaan enemmän, laadukkaammin ja toisiamme lähempänä siitä miten eläimiä kohtelemme. Kysymyksiä on paljon: Mitä mieltä olemme eläintarhoista? Entä lemmikkieläinten oloista? Miten oikeasti voimme parantaa tuotantoeläintemme oloja? Miten edelleen vähentää lihankulutusta? Miten eläinsuojelulainsäädäntöä pitää muuttaa?

Taaskaan en kuivin silmäkulmin selvinnyt, kun työnantajani Suomen Ekonomit jakoi eilen Vaasassa perinteiseen tapaan vuosittaisen Opetuspalkintonsa. Jo vuodesta 1998 alkaen edeltäjilläni on ollut kunnia olla mukana tässä samassa prosessissa, jossa minä olen häärinyt valmistelijavastuussa nyt kolmatta vuotta. Se on työtäni. Miksi siitä siis liikutun?

Olen työskennellyt yliopistojen ja yliopisto-opetuksen parissa eri tehtävissä 2000-luvun alusta asti. 16 vuotta on pitkä aika, mutta olen onnekas. Saan tehdä työtä minulle oikeasti merkityksellisen asian parissa. Tiedän hyvin miten olennaista Suomelle ja meille jokaiselle suomalaiselle on se, että koko koulutusjärjestelmämme on hyvä. Voimme tehdä ja toivottavasti teemmekin, päivittäin töitä sen eteen, että se luo meille jokaiselle mahdollisimman hyvät puitteet. Että se elää ja hengittää aikaa ja kehittyy. Että se kannustaa jokaista rakentamaan omaa vahvaa osaamistaan ja sitäkin myötä löytämään oman, itsellensä sopivimman paikan maailmassa.

Lopulta kuitenkin järjestelmä on aina vain järjestelmä. Onnistumisemme opetuksessa ja oppimisessa riippuu lopulta järjestelmän sijaan yksilöistä – opettajista ja oppijoista. Kunniamaininnalla tänä vuonna kilpailussa palkittu akatemialehtori Anna-Greta Nyström kommentoi puheenvuorossaan: ”Kaikkihan olemme oppijoita, ja tehokkain tapa oppia on yhdessä tekeminen.” Ehkä meitä kaikkia voisi siis kutsua oppijoiksi. Oppimisessa onnistumme silloin, kun kaikki yksilöt jaksavat hyvin haastavassa työssään, ja ovat haasteistakin huolimatta rohkeita kokeilemaan ja laittamaan itsensä likoon.

Yliopiston perustehtävät tuntuvat käyvän jatkuvaa nahistelua siitä mikä niistä on tärkein. Kuin vanhan kunnon pohjoismaalaisvitsin tapaan voisi kysyä ”Opetus, Tutkimus ja Yhteiskunnallinen vuorovaikutus kilpailivat siitä kuka on tärkein. Kuka voitti?” Oikeastaanhan väännön pitäisi olla turha. Parhaimmillaan perustehtävät kietoutuvat toisiinsa niin, että on vaikea erottaa mistä yksi alkaa ja toinen loppuu. Kuitenkin, kiireiden keskellä yksilöiden ajankäyttö on väistämättä tasapainoilua. Vaikka juhlapuhetasolla opetuksen tärkeys yliopistossa tunnustetaankin, niin lopulta henkilökohtainen kiitos opetustyössä onnistumisesta jää liian usein saamatta. Viime vuonna palkinnon voittanut professori Riitta Viitala kertoi palkitsemisen olleen hänen uransa huippuhetki. Vaalin lämmöllä sitä, että olen saanut olla mukana hänelle niin merkityksellisessä hetkessä.

Palataan siis siihen miksi minä liikutun Opetuspalkinnosta. Se on palkinto, joka annetaan tunnustuksena sellaisille yksilöille, jotka ottavat kauppatieteen yliopisto-opetuksen ja oman opetustyönsä merkityksen ja vastuun tosissaan. Ehdotukset palkinnon saajiksi taas tulevat opiskelijoilta, kanssaoppijoilta. Usein opiskelijat kiittävät esityksissä opettajiaan yhdessä tekemisen meiningistä ja vuorovaikutuksesta. Siitä, että he eivät ole opetuksen kohteita, vaan yhteistyökumppaneita. Palkinnon tänä vuonna voittanut Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori Anu Puusa senkin tiivisti: ”Parempaa ja tärkeämpää kiitosta työstään ei opettaja voi saada kuin palkinnon, jossa aloitteen tekijänä ovat opiskelijat.”.

Tänä vuonna sain liikuttua kahdesti, kun jaoimme varsinaisen Opetuspalkinnon lisäksi myös kunniamaininnan. Joten vaikka Vaasan palkitsemisreissun jälkimainingeissa seuralaiseksi iski flunssa, niin oli se sen arvoista. Kiitos vielä panoksestanne kauppatieteen opetuksen eteen, Anu ja Anna-Greta! Suuri kiitos myös voittajia ehdottaneille Optimi ry:lle ja Merkantila Klubbenille sekä kaikille muillekin kylteriyhteisöille loistavien esitysten tekemisestä. Palaamme niihin kyllä!  

37-vuotiaan naisimmeisen tilitys omassa seurassaan matkustamisen iloista. Siinä sivussa pari rohkaisua ja vinkkiäkin. 

Yksin matkustaminen on loistavaa, sanon minä. Olen harrastanut sitä säännöllisesti kymmenisen vuotta. Käynyt olen vaikkapa neljä kertaa yksin New Yorkissa, kerran Japanin kierroksella, melkein 10 kertaa Barcelonassa, Lontoossa, Pariisissa, Skotlannissa, Amsterdamissa... On kuulunut ihmettelyä siitä eikö kukaan halua lähteä mukaan. Parisuhteessa ollessa sain osakseni huolta siitäkin meneekö meillä huonosti. Ei, ei ja ei. Miksi siis yksin reissuun? 

Minusta tämä on itsestäänselvyys, mutta ehkä se on tarpeen todeta: Voi olla itsekäs, ja päättää mitä, miksi, miten, milloin ja miksi tekee. Myös majapaikan voi valloittaa juuri niin kuin itse tykkää. Voi nukkua juuri niin leveästi kuin sänky antaa myöden tai olla nukkumatta, jos siltä tuntuu. Se minulle tärkein syy on kuitenkin se, että kun on yksin matkalla, keskittyy täysillä siihen mitä kokee ja ajattelee kokemastaan. Paikallisiin ihmisiin saa aivan eri tavalla kontaktin, kun ei liiku omassa porukassaan puhuen omaa äidinkieltään. Tähän viimeksi mainittuun liittyen toki myös kielitaito kehittyy kohisten. Kun jokin ei menekään putkeen, voi ilolla syyttää vain itseään. Kun metro ei mennytkään oikeaan suuntaan tai siihen ostikin vääränlaisen lipun. Niinhän ne sanovat, että moka on lahja ja epämukavuusalueelle työntyminen kasvattaa roimasti, esimerkiksi kohteessa jossa yhteistä kieltä ei oikein löydy ja nuudelien muotoa pitää viittomakielellä selvittää. Yksin matkustaminen on loistavaa ”omaa aikaa”, eikä sitä kannata verrata seurassa matkustamiseen. Pidän tietenkin myös hyvässä seurassa matkustamisesta, mutta yksin keskittyy nauttimaan eri asioista kuin läpikotaisin tutussa kaveriporukassa tai puolison/kumppanin kanssa matkustaessa.

Kirjoitin myös muistilistanomaisesti tähän muutaman omakohtaisen vinkin, joista suurin osa toki koskee mitä tahansa muutakin matkaamista, ja osa on varmasti sitä kuuluisaa itsestään selvää lässytystä. Yksin matkustaessa ne pakolliset käytännön asiat jäävät vain omille harteille, joten siksi parit perusasiat on hyvä pitää mielessä.

Jos yksin matkustaminen on uutta, vinkkaisin ensimmäiseksi kohteeksi eurooppalaista, suurehkoa perusturvallista kaupunkia, jossa puhutaan vähintäänkin kohtuullisesti jotakin sinulle tuttua kieltä. Helppoja valintoja eka kerraksi voisivat olla vaikkapa Lontoo, Kööpenhamina, Amsterdam ja Berliini. Näissä on helppo onnistua, koska näkemistä ja kokemista on paljon eikä tylsistyminen pääse yllättämään.

Majoitukseen suosittelen ehdottomasti Airbnb’tä, jonka avulla asujaimisto ei todennäköisesti ole missään turistien karsinassa. Loistavia ja hyviä kokemuksia minulla on useita, myös sellaisista kohteista joissa en ole vuokrannut koko asuntoa vaan asunut paikalliseläjien kämpässä heidän siellä paikalla ollessaan. On muuten erinomainen tapa tutustua vaikkapa sääilmiöistä ja niiden ennustamisesta väitöstä valmistelevaan yliopistohenkilöön! Muuten, yksi loisto-ominaisuus majoituspaikassa tai sen näppärässä läheisyydessä on pyykinpesupaikka. Vähentää todella paljon tarvetta ladata koko vaatekaappi mukaan.

Pakkaa mukaan reippaasti vähemmän tavaraa kuin ajattelit. Pelkillä käsimatkatavaroilla matkustaminen on niin paljon näppärämpää. Panosta erinomaisiin kenkiin!

Ota etukäteen selvää matkakohteesi/-kohteidesi pistoketyyppi, ja muista pakata mukaan matka-adapteri! Tämä muistutus on ehkä enemmän itselle kuin muille, koska sillä on aina tapana unohtua.

Ota mukaan tai osta kohteesta hyvä kirja tai hyviä kirjoja. Yksin matkustamisen ainoita negatiivisia puolia minulle on yksin syöminen, ja hyvä kirja voi syödessä sitä outoutta lievittää (toki paremmissa ravinteleissa se on parempi jättää laukkuun). Luetun kirjan voi muuten kierrättää eteenpäin uudelle lukijalle vaikkapa bookcrossaamalla: http://www.bookcrossing.com/

Jätä kotomaassa jollekin perheenjäsenelle/kumppanille/kaverille infot lennoistasi ja hotellistasi/majoituspaikastasi. Tee myös matkustusilmoitus: https://matkustusilmoitus.fi/public_html?command=browse

Ota selvää mitä mobiiliverkon käyttäminen kohteessasi kustantaa. Jos se on kovin kallista, hyödynnä kohteesi wifi-paikat (museot, kahvilat jne) tehokkaasti. Esimerkiksi New Yorkissa useilla metroasemilla on hyvin toimiva wifi, joten pikaisen sometsekkauksen tai kahvilavinkkien etsinnän tekee hyvin ohimennen metrotunneliin poikkeamalla. Jos/kun wifiä käyttelet ja löydät jotakin sellaista mitä olisi kiva offline-tilassakin tsekkailla, niin kuvakaappauksien tallentaminen on aika näppärä tapa. Nykyään onneksi on tarjolla myös esimerkiksi kohtuullisia ilmaisia karttasovelluksia, jotka toimivat myös wifin tai mobiilidatan ollessa toive vain. Nekään eivät aina ihan aukottomasti toimi, joten old school paperikarttakin on ihan hyvä olla olemassa.

Ota lentovarauksesta ja majoitusvarauksesta puhelinnumeroineen printti mukaan. Itselle on tullut tavaksi nykyään printata mukaan myös pieni karttakuva majapaikan löytämiseksi. Tämä ihan mukavuuden varalta, jos käy niin että puhelin pimahtaa. Jos olet näiden käytännön asioiden suhteen epävarma ja kohde on sinulle uusi, niin helpottavaa voi olla myös selvittää etukäteen ainakin kyytivaihtoehdot lentokentältä/rautatieasemalta/tms majoituspaikkaasi (yleensä junat, metrot, bussit ja raitioliikenne vievät loistavasti perille, eikä takseihin kannata matkakassaa tyhjentää).

Ethän suunnittele ohjelmaasi liikaa, ethän tyydy itsestäänselviin nähtävyyksiin? Varsinkin aivan uusissa kohteissa jätä itsellesi aikaa vain katsella ympärillesi ja tutustua paikalliseen elämään sekä tarttua yllättäviin tilanteisiin aamuisen googlauksen perusteella (kuten vaikka ilmaiseen villisika-aiheiseen elokuvanäytökseen Tsekin suurlähetystön katolla). Myös (ja ehkä jopa erityisesti) yksin reissatessa on kiva käydä elokuvissa, keikoilla ja teatterissa. Tokiolainen kabukiteatteri esimerkiksi jätti lähtemättömän jäljen, siltä osin ainakin kun olin hereillä, sen noin 70% ajasta.

Jos kuitenkin haluat suunnitella enemmän, niin esimerkiksi Pinterestin kautta ihmiset jakavat oikein hyviä, visuaalisesti kivoja vinkkauksia melkein minne tahansa. Varo kuitenkin yltyvää matkakuumetta, jos niitä ryhdyt selaamaan!

Isoissa kaupungeissa turisteille tyypillisiä parveilualueita kansoittavat ikävä kyllä myös taskuvarkaat ja monenmoiset muut hämärähenkilöt. Yksin liikkuva (nainen) saattaa joskus vaikuttaa helpolta kohteelta, joten kovin silmiinpistävän tuttavallisen henkilön lähestyessä voi olla hyvä ainakin ensin sanoa odottelevansa esimerkiksi kaveriaan/perheenjäsentään/kumppania. Vaarojen ylikorostaminen on minusta kuitenkin hölmöä, jos sille ei ole kohteessasi erityistä tarvetta. Yksinkin matkustaessa pärjää ihan loistavasti aivan normaalit järjellisyydet muistaen. Sivukujilla ei öisin kannattane yksin hillua, rahat ja avaimet tietenkin kannattaa säilöä mahdollisimman turvallisesti talteen, osa käteisvaroista aina majoituspaikassa, mielellään useampi luottokortti kannattaa olla mukana, baarissa pidä juomaasi silmällä ja normaalihkon toimintakyvyn vievää humalaa on tietenkin hyvä välttää. Samoin vinkkaisin muutenkin ihan suosiolla jättämään ne pahimmat turistiparveilualueet ja myös niiden kalliit ravintolat ja kuppilat väliin.

Jos kirjoittaminen on sinulle luontevaa ja oman tuntuinen ilmaisutapa, kirjoita matkablogia. Se toimittaa melko kivasti reflektoivan matkakumppanin virkaa. Esimerkiksi TravelBlog –sivusto on yksi mahdollinen koti blogille, jos omaa sellaista ei ole. Kokeilin itse pari vuotta sitten 2013 Japanin matkalla: https://www.travelblog.org/Asia/Japan/Tokyo/blog-775583.html Jos kuvakerronta on enemmän tyyliäsi, niin lataa vaikkapa Instagram täyteen kuvia ja kirjoittele kuvien yhteyteen tutuille avainsanaset kokemuksistasi.

Hakeudu paikallisten (ja miksei muiden turistienkin) seuraan. Joissakin kohteissa niin käy helpommin kuin toisissa, riippuen toki myös siitä missä aikaa viettää. Yksin matkustavana olet suosittu ottamaan muista turisteista kuvia erinäisissä paikoissa, ja sekin on ollut ihan hauska tapa vaihtaa sanasia tai löytää vaikkapa lounas- tai kahvitteluseuraa. Kohteessasi voi myös olla mahdollista buukata paikallinen (usein ilmainen) privaattiopas, joten tsekkaa esimerkiksi ’Greeterit’: http://globalgreeternetwork.info/  

Jos se elämäntilanteeseesi sopii, suosittelen lämpimästi myös kokeilemaan nettideittailua esimerkiksi OKC:n tai Tinderin kautta. Treffit tai muuten vaan hengailu paikallisseurassa on ollut ainakin minulle todella mainiota. Se voi poikia (näemmä) yllättäviäkin kohtaamisia ja myös pitkäaikaisempia ystäviä ja tuttavia.

Pidä aina mukana vesipullo, särkylääkettä, nenäliinoja tai muuta pyyhkimispaperia, kosteuspyyhkeitä ja rakkolaastareita. Trust me, nämä pelastavat lähes kaikista pinteistä!

 Ja se viimeisin ja olennaisin on tietenkin tämä:

Ole avoimin ja uteliain mielin, ja pidä hauskaa!

Eli miten käyttää korkeakoulujen digirahat? 

Opetus- ja kulttuuriministeriö on piakkoin laittamassa haun perusteella jakoon ymmärrykseni mukaan 70 miljoonaa euroa korkeakoulujen digitaalisten oppimisympäristöjen kehittämiseen. Hakuaika avataan piakkoin, ja päätöksiä tehdään tietääkseni syksyllä. 

Kuitenkin, julkisuudessa keskustellaan lähinnä leikkauksista, Savonlinnan opettajankoulutuksesta, kirjallisuuden oppiaineen lakkauttamisesta Jyväskylässä, tulevasta Tampereen korkeakoulukokonaisuudesta ja monesta monesta muusta koulutuksen ja tutkimuksen organisoitumiseen liittyvä asiasta.

Miksi julkinen keskustelu toimintatapojen muutoksesta, mukaan lukien digitalisaatiosta, on aivan olematonta ja abstraktia? Olipa toiminta sitten organisoitu ihan minkälaisiin yksiköihin tahansa, digitalisaation mahdollisuudet ja uhat koskettavat aivan kaikkia. Homman kehittämiseen jakoon tuleva summa on oikeasti vaikuttava, mutta missä on laaja julkinen keskustelu siitä mihin näitä rahoja kannattaisi käyttää?

Minusta digitalisaation mahdollisuudet koulutuksessa liittyvät erityisesti opiskelijoihin. Opiskelijalle digitalisaatio voi parhaimmillaan mahdollistaa aivan täysin uusia näkymiä siinä mitä, missä, miten ja milloin voi opiskella. Opiskelijalla on myös paljon suurempi omistajuus suhteessa omaan oppimiseensa. Hän on digialustalla sisällöntuottaja siinä missä opettajakin, hän on vertainen kommentoimassa toisen oppimista, hän voi opiskella sisältöä yliopistossa välittämättä järjestelmän, tutkintojen ja yliopistojen rajoista ja kohdata alustoilla myös sidosryhmiä vaikka toiselta puolelta maailmaa. Todella innostava ajatus, ja tässä oli mahdollisuuksia vasta opiskelijanäkökulmasta.

Kuitenkin, digitalisaation kehittymistä koulutuksessa jumittaa nähdäkseni erityisesti asenteet sekä ihmisten kokemat pettymykset vanhoista verkkokursseista ja ”monimuoto-opiskelun” termillä kulkeneista tekeleistä. Niissä massaluentojen lisäksi oli tarjolla tökkivän Optiman vaivaannuttavat ja olemattomat keskustelut. Nämä pettymykset johtavat edelleen herkästi puheenvuoroihin koulutuksen laadun heikkenemisestä ja vuorovaikutuksen loppumisesta, jos digialustoilla opiskeltaisiin. ”Kirjekurssillako pitäisi lääkäriksi opiskella?” –tyyppisiä kommentteja kuulen aivan kaiken aikaa. Huoh.

Palataan alkuperäiseen kysymykseeni, pian jakoon tulevien 70 miljoonan euron jakoon. Asenne ja pettymykset hidastavat digitalisaation hyödyntämistä, mutta kun rahaa on jaossa, niin kyllähän sitä haetaan. Kauhuskenaarioni on se, että jokainen yliopisto, alueellinen konserni tai löyhä strateginen yhteenliittymä muodostaa jatkossa (hypeen vastatakseen) oman digitaalisen kivan pikku mikrokosmoksensa, joka voi olla sinänsä oikeinkin hyvä, mutta joka ei keskustele minkään muun alustan kanssa.

Mitä muualla sitten tapahtuu? Olen esimerkiksi kiinnostuneena seurannut alun perin Briteistä 12 yliopiston aloitteesta liikkeelle lähteneen Futurelearn-alustan elämää. Tällä hetkellä alustalla on partnereina 89 yliopistoa ympäri maailmaa, ja viimeisimpien uutisten mukaan alustan kursseja hyväksytään nyt tutkintoihin myös brittiläisissä yliopistoissa. Atlantin toisella puolella tällainen kehitys on ollut meneillään jo pitkään.

Vaikka tekstin alkupätkästä voisi toisinkin päätellä, olen Suomen suhteen toiveikas. Kauppatieteen yliopistoyksiköt ovat ymmärtäneet, että yhteistyö kannattaa. Näin ollen ne työstävät parhaillaan liiketoimintaosaamisen digitaalista sivuainepakettia, jonka opetusvastuu jaetaan, joka mahdollistaa joustavan opiskelun ja jonka kohderyhmä on oikeastaan aivan jokainen Suomen (muuta kuin kauppatiedettä opiskeleva) yliopisto-opiskelija. Se on melkoinen juttu! Tämän erinomaisen työn jatkeeksi me Suomen Ekonomeilta ehdotimme Digitaalisen kauppakorkeakoulun perustamista. Ajatuksena on siis se, että käyttäisimme koulutukseen kansallisesti käytettävissä olevan resurssin jaetummin, yhteistyössä. Tässä ajatuksessa yliopistoyksiköt kyllä kilpailevat niillä alueilla, joilla ne erikoistuvat ja päättävät olla parhaita, mutta hyötyvät muilla alueilla jaetusta vastuusta. 

Mihin siis minun mielestäni 70 miljoonaa pitäisi käyttää? Käytännössä edellä mainittujen (ja monen muun jaetun vastuun) loistojuttujen toteutuminen edellyttävät laajalle jaettua, laadukasta, käytettävyydeltään erinomaista alustaa (hyviä löytyy jo varmasti). Sellainen mahdollistaa paitsi perustutkintokoulutuksen, myös täydennyskoulutuksen tarjoamisen. Moni puhuu myös toisen asteen opiskelijoille tarjottavista korkeakoulukursseista tai miksei jopa korkeakoulujen pääsykokeiden korvaamisesta siihen sopivilla verkkokursseilla. Entä kaikille avoimet opinnot, kuten Taloustaidossa aloitteemme jälkeen kyseltiin? Niin sanottuja MOOCeja (niistä kirjoitin myös aikanaan Tulevaisuuden yliopisto-blogissa) käytetään maailmalla paljon myös kansainvälisten opiskelijoiden kiinnostuksen herättämiseen. Miten me heitä houkuttelemme? 

Valtioneuvosto on nuijinut yliopistojen rahoitusmallin kaudelle 2017-20. Muutokset näyttävät pääasiassa tähän kohtaan ihan hyviltä. Kritiikki on valmistelun loppuvaiheessa kohdistunut strategiarahan kasvattamiseen kaksi %-yksikköä 12 prosenttiin kehyksestä. Moite osuu siinä mielessä minustakin oikeaan kohtaan, että ei ole ollut eikä oikein ole vieläkään selvää kenen strategia siinä jaossa painaa minkäkin verran. Esimerkiksi Professoriliiton kritiikissä on arvioitu, että valtioneuvoston/OKM:n strategia painaa, ja siinä sivussa yliopistojen autonomia kärsii.

Itse pitäisin hyvänä, että nimenomaan yliopistojen omat strategiat olisivat jaon pohjana. Se taas edellyttäisi sitä, että strategian perusteella kyettäisiin identifioimaan ja resurssimerkitsemään ne uudet suunnat, joihin seuraavalla kaudella lähdetään etenemään tai ne vanhat joita edelleen vahvistetaan. Ehdotukset taas toimisivat pohjana sille mistä sitten ministeriön suuntaan neuvotellaan ja millä kansallinen kokonaisuus rakentuisi. Myös yliopistojen vaikuttavuus on vilahtelee usein pohdinnassa, kun tämän nimenomaisen rahoituskriteerin jakautumislogiikkaa mietitään. Silloin on hyvä vielä pysähtyä miettimään vaikuttavuuden mittaamista esimerkiksi ulkoisin arvioin, mutta ilman aivan mahdotonta byrokratiaa ja hitautta. Asiasta on laajemmin kirjoittanut muun muassa TEKin Jari Jokinen.  Minusta silloin pitäisi myös avoimesti pohtia miten rahoitusmallimme huomioi ja jopa vahvistaa sitä erilaista vaikuttavuutta jota eri yliopistoilla on ja voisi vielä vahvemminkin olla.

Joka tapauksessa, potentiaali tämänkaltaisessa rahoitusinstrumentissa on hyvä.

No mutta, asiahan ei ole tokikaan niin yksinkertainen eikä tämä suinkaan ole rahoitusmallin ainoa haaste, joten pähkäiltävää jää myös tulevien rahoitusmallien varalle. Ihan siitäkin näkökulmasta miten hyödyllinen on tällainen pikkuindikaattorien ja risahdusten malli, tai siitä näkökulmasta miten tällainen istuu maailmaan, jossa toivottavasti yliopistojen rajat opetuksen tarjoajina suhteessa tutkintoihin hämärtyvät edelleen. Nyt yliopistojen yhteistyössä tuottamat pisteet ovat mallissa mukana, mutta kovin pienellä painoarvolla, ikään kuin signaalina. Sekin on jo askel eteenpäin, ja arvostan sitä, mutta kuten sanottua, yksittäisillä pienillä rahoituskriteereillä ohjaaminen on aina hieman hataraa, eikä ohjausvaikutus välttämättä ole kokonaisuuden kannalta paras, vaan ehkä ennemminkin osaoptimoitu.

Digitalisaation vauhdittamana puhumme välillä jakamistaloudesta kuin se olisi jotain uutta. Onneksi voimme kuitenkin sanoa, että jaettu on jo pitkään. On talkoiltu ja kimppakyydeistäkin on puhuttu jo vuosia. Kirpputorit jakamistalouden ja kiertotalouden ilmiönä ovat ties kuinka vanha keksintö. Digitalisaatiokehitys nyt vain mahdollistaa sen, että jakamisesta tulee todella helppoa: voit jakaa kysymyksesi Facebookin virtaan, ja hetkessä saat ideoita minkälainen uusi pyörä kannattaa hankkia, mistä saa tänään parasta lounasta, kuka lainaa autoa tai kuka hoitaa kissaasi loman aikana. Jakamalla yhteistä vastuuta voidaan tukea vaikka jonkun huikean start upin alkutaivalta. Taivaskaan ei liene rajana, ja jos epäilet onko jakamistalouden ideoilla rajoja, voit aina kysyä sitä siltä porukalta joka jakaa aikaa ja tilaa kanssasi jollakin digitaalisella alustalla.

Jalat palaavat hetkeksi maanpinnalle. Ja yliopistopolitiikkaan. Meneillään on aika, jolloin yliopistomme joutuvat leikkauskurimuksessa tekemään kipeitä ratkaisuja tulevaisuutensa suhteen. Yt-neuvotteluja on käyty tai käydään lähes kaikissa, ja irtisanomisluvut ovat pahimmillaan kammottavia. Jo vuosia on puhuttu liian rönsyilevästä yliopistoverkostosta: 14 yliopistoa on liikaa, koulutus- ja tutkimusalat ovat levittäytyneet liian laajalle, kriittinen massa ei riitä, nykyistä koneistoa ei pystytä pitämään elinkelpoisena ja rakenteellisen kehittämisen termi on jo kovin kulunut meidän kaikkien huulilla. Opetus- ja kulttuuriministeriö patistaa yliopistoja tekemään omia ratkaisujaan tiivistääkseen verkkoa, löytämään omat vahvuusalueensa ja myös luopumaan jostain. Kuten arvata saattaa, se on vaikeaa. Nytkin suunnitelmissa on erilaisia fuusioita ja konserneja sekä yliopistojen välillä että ammattikorkeakoulujen kanssa. Mikäs siinä. Kuitenkin, fuusioita yleensä lähdetään tekemään jollakin varsin pienellä alueella. Se taas ei poista tarvetta tehdä myös kansallisia valintoja ja työnjakoa. Fuusio on usein raskas vetää läpi. Se voi johtaa myös hyvään, mutta tie on pitkä ja paperinmakuinen.  

Palataan jakamistalouteen. Entä jos päättäisikin vain tehdä asiat toisin? Entä jos päättäisikin löytää jakamisen kumppaninsa ihan mistä vain? Entä jos päättäisi laittaa energiansa suoraan toimintaan ja jättää fuusioitumisen 90-luvulle? Miltä kuulostaisi sellainen yliopistolaitos, joka pystyy päättämään työnjaostaan sijaitsematta samassa hallinto-organisaatiossa? Jossa jakaminen edistäisi jokaisen kehittymistä?  

Kun yhteistä pottia valtion yhä kiristyvämmässä kehyksessä jaetaan, koituu jokainen edistysaskel koko yliopistolaitoksen hyödyksi. Tästä näkökulmasta minua henkilökohtaisesti viehättää suuresti Viisikoksi nimetty viiden monialaisen yliopiston yhteinen strateginen hanke (mukana Turku, Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Itä-Suomi). Tarina ei vielä kerro kovin tarkasti mitä hanke tai sopimus käytännössä tarkoittaa, mutta alustaviin kuulumisiin on helppo yhtyä. Kun viisi eri puolilla Suomea olevaa monitieteistä yliopistoa alkaakin keskenään sopimaan siitä kenen on järkevää tehdä mitäkin, alkaa siinä jo olla jakamistalouden haiskahdusta. Fuusioitumisesta ei tämän porukan kesken ole mitään hyötyä. Vanhakantainen ajatus ja käsitteistö poisvalinnoista ja aloista luopumisestakin voidaan nekin hylätä. Kysehän onkin sen sijaan vastuun jakamisesta yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Kun vastuuta jaetaan siinä missä se hyödyksi on, voi kukin keskittyä paremmin siihen mikä on todellinen ydinosaaminen. Väitän, että opiskelijoille jakamistalouden ajatus on jo niin monelta elämänalueelta tuttu, että yhteisten digitaalisten oppimisalustojen hyödyntäminen olisi helpompaa kuin se kuuluisa heinänteko.

Pienenä detaljina: olen todella tyytyväinen siitä, että kauppatieteen koulutuksesta ja tutkimuksesta yliopistoissa vastaavat yksiköt ovat lähteneet yhdessä juuri jakamistalouden hengessä rakentamaan yhteistä liiketoimintaosaamisen sivuainepakettia. Koko homma lähtee siitä, että kurssien vastuita jaetaan, ja koko porukka hyötyy siitä, että päällekkäistä työtä vähennetään. Yhteistä hyvää saavutetaan. Kaiken kaikkiaan loistojuttu.

Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksen tutkimuspäällikkö Juho Pesonen Itä-Suomen yliopistosta kirjoitti tuoreessa blogissaan jakamistalouden vaikutuksesta yliopistoihin. Hän kyseli voisivatko jopa professorit tulevaisuudessa olla olematta minkään yliopiston palkkalistoilla. Itse fantasioin tunnetusti siitäkin, että opiskelijalla olisi nykyistä paljon paremmat mahdollisuudet rakentaa tutkintoaan eri oppilaitosten tarjoamien sisältöjen pohjalta. Että olisi niitä puhkikaluttuja MOOCeja tai edes kansallisesti jaettuja verkkosisältöjä. Tämä olisi loistavaa, jos meillä koulutusta tarjoavat organisaatiot identifioituisivat nykyistä enemmän huippuosaamisensa pohjalle eikä niinkään sijaintinsa. Evoluutiohan voisi myös johtaa siihen, että alavalikoimassa tulee kansallisesti suuriakin muutoksia. Se voi johtaa jopa yliopistojen vähenemiseen tai fuusioitumiseen. Tällöin se kuitenkin tulee sitä kautta, että on toiminnallisesti todettu olevan järkevää tehdä toisin.

Niin, jakamistalouden evoluutio voisi yliopistoissakin johtaa hyvin monenlaiseen, mutta jos otettaisiin nyt ensin ne askeleet, jotka ovat aivan siinä kynnyksellä otettavissa. Ja käytettäisiin myös yhteistä rahapottia siihen, että toiminta muuttuu järkevämmäksi niillä tavoilla, joilla koko maailma huutaa sen nyt olevan mahdollista.

Tai sitten toiseksi viimeinen sammuttaa valot. Ja viimeinen sulkee ladonoven.

Kyllä tänään on ollut jotenkin astetta maanantaisempi maanantai. Melkein 1000 professorin ajatuksiin perustuva juttu eilisessä Hesarissa (13.3.) oli laaja ja monelta osin hyväkin, mutta kärki oli toki edelleen leikkausten aiheuttaman syvän haavan suolaamisessa ja ahdistuksessa vellomista. Kun kysytään kuinka onnistuneena pitää hallituksen yliopistopolitiikkaa, kommentoidaan lähinnä leikkauksia.

Noh, koulutusleikkaukset, varsinkin tällä volyymilla ja aikataulutuksella, ovat todella iso isku, sitä ei kukaan kiellä, en myöskään minä. Jotenkin kaikkein hankalimmalta kaikenlaisen eteenpäinmenon kannalta tuntuu se, että leikkaukset johtavat kaikkien vetäytymiseen nyrkkeilykehässä omiin nurkkiinsa. Siellä on hyvä teroittaa kulmahampaita ja alkaa heittää muita junan alle. Syntyy minialueellisia häkkyröitä ja härdellejä ja koulutuspolkuja rakennetaan alennusmyynnin näkökulmasta. Naapurimaakunnan samankokoinen yliopisto on nollasummapelissä juuri se vastustaja, joka voi vetää strategisen rahoituksen haalimisessa pidemmän korren. Eikä tässä toiminnan logiikassa ole mitään outoa. Kun selviytymistaistelua käydään, niin kaikki ovat omillaan. 

Hesarin jutussakin käydään melko minimaalisesti läpi professorien vastauksia siihen mitä sitten oikeastaan pitäisi tehdä. Hyvin suoraviivaisiin kysymyksiin kuten “Pitäisikö ammattikorkeakouluja ja yliopistoja yhdistää?” tai “Onko yliopistojen ja yritysten lisääntynyt yhteistyö hyvä suuntaus?” tulee sinänsä vastauksia, mutta nuo kysymyksethän eivät ainakaan omiin silmiin ole mustavalkoisia kyllä-ei -akselin asioita. Esimerkiksi ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä voi olla vaikka minkämoista yhteistä tekemistä, vaikka mitään muutoksia vaikkapa lainsäädäntöön ei tehtäisi. Jutussa kuitenkin tuodaan onneksi esille myös yhteistyön potentiaalia yliopistokentän sisällä: “Moni peräänkuuluttaa yhteistyötä: yliopistojen pitäisi luoda yhteisiä tutkimusryhmiä, professorit voisivat opettaa eri yliopistoissa, etäopetusta pitäisi kehittää, yliopistojen yhteiset tutkijakoulut palauttaa.” Tällaisia hankkeita onkin ilmassa, ja uskon vakaasti, että yhteisellä tekemisellä todella voidaan vaikuttaa sekä tekemisen laatuun että käytettävään resurssimäärään. Yhteistyön rakentamisen tasojakin on niin monia. On paljon mitä voidaan tehdä paremmin ihan lähialueen yhteistyöllä, toisaalta taas kansallisestikin on pystyttävä työnjakopäätöksiä tekemään. Toisaalta taas tässä maailman ajassa maantiede asettaa aina vain vähemmän reunaehtoja sille mitä teemme ja kenen kanssa, ja digitaaliset mahdollisuudet pitäisi Suomen taustalla pystyä hyödyntämään, esimerkiksi päällekkäisen tekemisen vähentämiseksi ja järkevän koulutusviennin pystyynpykäämiseksi. 

Yliopistot ovat hankalassa asemassa, mutta niin on ministeri Sanni Grahn-Laasonenkin. Toisaalta häneltä odotetaan suuntaa ja visioita, ja toisaalta taas kun hän odotuksiin vastaa ja jotain sanoo, se ammutaan alas välittömästi. Vastuun antaminen korkeakouluille ei kelpaa, ja jos itse jotain sanoo, sekään ei todellakaan kelpaa. Ei se ole mitään keskustelua, se on läjä peräkkäisiä monologeja. Ministeri itse muotoili toivettaan keskustelun suunnasta sunnuntaisessa (13.3.) blogissaan seuraavasti: “Suomi tarvitsee nykyistä tiedemyönteisemmän ilmapiirin. Akateeminen maailma ja politiikan maailma puhuvat eri kieliä. Politiikoilla on vastuu siitä, että möläytysten sijaan viestimme vuoropuhelun tahtoa ja arvostusta osaajiamme kohtaan. Vastaavasti toivon yliopistoista ymmärrystä sille, millaisissa talouspaineissa Suomi on. Lähes kaikkialta leikataan, eikä se ole vihamielisyyttä ketään kohtaan, vaan välttämätöntä erittäin vaikeassa tilanteessa.”

Ministerit Grahn-Laasonen ja Rehn julkistivat tänään osaamisen ja koulutuksen kärkihankkeiden toteuttamisajatuksia. Tiedote löytyy täältä ja tilaisuudessa käytetyt slaidit täältä. 

Kuten jo ennalta ajateltiin, perusopetuksen digitalisaatio syö leijonanosan ajatellusta 300 miljoonan potista. Ministeri puhui ilahduttavan paljon siitä, miten oppimisympäristöjen kehittäminen näkyy oppimisen ilossa ja elinikäisen oppimisen kehittymisessä. Huomio on tärkeä, ja aivan olennainen ajatellen sitä miten koko koulutusjärjestelmän pitäisi eteenpäin mennä. Suunnitelmakin kuulostaa siis tähän asti kunnianhimoiselta ja hyvältä, mutta...

Entäs sitten? Koska yliopisto on minun kaikkein paras ystäväni koko koulutuskentän kaikista tärkeistä ystävistä, olen väistämättä pettynyt. Kärkihankemaailma vaikuttaisi yliopistojen osalta keskittyvän lähinnä lisävelvoitteisiin. Ja kyllä, suhtaudun myönteisesti siihen, että patistamme myös yliopistoja tekemään rakenteellisia uudistuksia, jotka pitkällä tähtäimellä näkyvät myös säästöinä. Nyt on kuitenkin niin, että se kuuluisa juustohöylä heti ensi vuodelle osuvien säästöjen osalta osuu väistämättä opetukseen ja tutkimukseen, vaikka kuinka puhutaan mustaa valkoiseksi tai se kiellettäisi vaikka lailla. Kärkihankemaailmasta olisi toivonut pientä porkkanaa tässä säästörumbassa toiminnan oikeaan kehittämiseen, koska hyvänen aika sitä tarvitaan. Nyt kesäajan opetusta pitää kuitenkin käytännössä punnertaa lisää ilman tähän liittyvää kannustinrahoitusta (toteutetaan nykyisen rahoituskehyksen puitteissa, strategiarahoitusta suuntaamalla). Olisin myös toivonut, että kesäajan tai vieläpä kesälukukauden sijaan puhuisimme selkeämmin ympärivuotistamisesta, ja kannustusta tulisi joustavampien menetelmien hyödyntämisestä ihan joka viikko, ei vain kesäajalla. Retoriikassa ympärivuotistamisesta näemmä näkyykin, mutta jos mittarina käytetään kesäaikana suoritettuja opintopisteitä, niin tottahan tämä suuntaa toimintaa. Niin, ja kun viittasin kunnianhimon hiipumiseen, viittasin siihen että digitalisaation osalta se voisi olla muutakin kuin verkkokurssit ja tenttiakvaariot. Eikö vain? Vaikka joskus näyttääkin siltä, että koko digitalisaatiota pidetään yliopistokentällä jonakin kamalana vuorovaikutuksen tappavana piinana.  

Rakkaiden yliopistojen tehtävistä se toinen (tai ensimmäinen, miten nyt haluaakin ajatella) on tutkimus. Tutkimuksen osalta yliopistot nähdään hallituksen taholta innovaatioiden syntymisen kannalta olennaisina. Vahva kyllä, olen samaa mieltä. Nyt kuitenkin pistää huolestuttamaan yhtälö yliopistoilta leikkaaminen + kärkihankelisäpanostusten vähäisyys = perustutkimuksen kärsiminen. Näin sen näen, että kun perustutkimuksen pitkäjänteisestä panostuksesta lipsutaan, kärsii myös se soveltava tutkimustoiminta, eikä pelkästään yliopistoissa. (Aiheesta puhuivat kesän Hesarissa myös viisaammat) Olen hallituksen kanssa samaa mieltä edelleen siitä, että rakenteissa ja profiloitumisessa sekä omiin vahvuuksiin keskittymisessä on myös tutkimuksen osalta paljon varaa tehdä toisin ja miettiä uusia toimintatapoja. Mutta kehittäminen isojen säästöpaineiden alla vähän jännittää. Tutkimuksen suuntaaminen yhteiskunnan kannalta olennaisille alueille kun on väistämättä aina hapuilua. Aina pitää ottaa riskejä (kiitos uudesta instrumentista Akatemialle), tulee huteja, ja aina joku pääsee lässyttämään sen ja sen tutkimuksen hyödyttömyydestä. Mutta, yliopiston jos jonkun pitäisi kyetä näkemään askeleen pidemmälle. Siinä vaiheessa kun me muut kohkaamme digitalisaation vaikutuksista yhteiskunnalle, yliopistoissa katsotaan jo seuraavaan vaiheeseen. Jos yliopiston tehtävän kilpistää tämänhetkisen työelämän tarpeisiin innovaatiota ja tutkintoja suoltavaksi tehtaaksi, niin kunnianhimon taso on kyllä auttamatta väärin kalibroitu. Onko nyt käynyt niin?

Että joo. Taksikuskeilla on vaikeeta, kun tulee se Uber ja vie kaiken. Hotelleja haittaa Airbnb. Kyllä vain, ja osin ymmärrettävääkin hiertämistä. Vaikea silti nähdä että kitinästä mitään positiivista seuraa, tai digitalisoitumisen ilmiö siitä jotenkin jarruttuisi, joten parempi lie sopeutua ja avata omatkin silmät mahdollisuuksille?

Vierailin viikko sitten Oulussa kauppatieteellisen koulutusalan valtakunnallisessa tapaamisessa. Päivien aikana eräs osallistuja kysyi ihan ääneenkin, että ovatko yliopistotkin kohta vähän niin kuin niitä taksikuskeja, jotka surkuttelevat Uberin kaltaisia ilmiöitä. Olipa erinomainen sutkaus, ja melkein pitäisi sutkauksesta teettää kantaaottava t-paita, vaikka se jo varmasti tosi vanhanaikaista onkin.

On meinaan niin, että jollain todella kummallisella logiikalla yliopisto-opetuksen kehittämiseen ja kehittymiseen tälle vuosituhannelle liittyy kummallisia ristivetoja. Toisaalta yliopistojen toiminnan luonteeseen sopisi loistavasti tutkiva ja aina uutta etsivä tyyli, mutta silti kokeilemisen sijaan uusiin ilmiöihin suhtaudutaan suurella epäluulolla ja kädenhuitaisulla. Toisaalta tutkimustiedon olettaisi ohjaavan yliopistoihmisten ajattelua, mutta se mitä pedagogiikasta tutkimuksen kautta tiedämme, ei mitenkään laajemmin tunnu yliopisto-opetusta järisyttävän. Toisaalta yliopistoissa ainakin paperilla opiskelijat ovat yhteisön jäseniä siinä missä muutkin, mutta silti opetustilanteessa ei tunnuta pääsevän yli siitä, että opetustilanne voisikin olla perinteisen opettaja -> opiskelija –prosessikaavion noudattamisen sijaan kaikille yhteinen oppimistilanne. Toisaalta oppimisen pitäisi olla yliopistossa se, josta kaikki ovat kiinnostuneita, mutta sen painottamisen sijaan (toki rahoitusmallin tuella) kaikki panokset laitetaan siihen, että opintopisteitä ropisee. Ja siltikään ei tenttiakvaarioita käytetä. Ja todetaan, että MOOCit ovat ohimenevä ilmiö. Ja että kaikki verkossa tapahtuva opetus nyt vaan on huonolaatuista. Kukaan ei kuitenkaan suorita mitään loppuun. Ja järjestäminenkin on vaivalloista.

Hallituksen kärkihankkeidenkin osalta yliopisto-opetuksen tilanne on masentava. Säästöjä, ja siihen päälle esimerkiksi kolmatta lukukautta, jonka pitäisi tuottaa nopeampaa työelämään siirtymistä. Äh. Jotenkin niin kovin vanhakantainen ajatus. Toisin kuin vaikkapa esimerkissä, josta työnantajani Suomen Ekonomit ilokseni palkitsi tänä vuonna Vaasan yliopiston professori Riitta Viitalan. Hänen käyttämänsä opetusmenetelmät kun ovat opiskelijoille joustavia ihan olemassa olevien lukukausien aikana, riippumatta virka-ajan taikka kiinteistöjen rajoitteista. Opiskelijoiden motivaatiokin vaikuttaisi kasvavan, kun heitä haastetaan ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan ja heihin toisaalta myös luotetaan. Win-Win –hommia, sanonpahan vain. Ja aivan ruohonjuuritason ratkaisuista on kyse. Niistä päätöksistä, joita voi toteuttaa opetussuunnitelmasta puhumatta lainsäädännöstä tai järjestelmistä, jos vain tukea ja apua saa. Riitan käyttämistä menetelmistä voi muuten lukea enemmän hänen haastattelustaan täältä.

Käärittäisiinkös hihat ja lähdettäisiin konkreettisesti (lue: rahalla) tukemaan joustavien menetelmien käyttöä, hyödyntäen digimahdollisuuksia niin kuin ne parhaiten oppimista tukevat? Tämä voitaisiin pyöräyttää yliopistojen strategiarahoituksen kautta tai miksei vaikkapa sitten erillisellä hakuun perustuvalla rahoituksella, vaikka niihin nihkeästi suhtaudunkin. Kesäaika on pisara meressä, ja toki sinänsä hyödyllistä pohdittavaa, mutta isossa mittakaavassa huonosti tarjolla olevien kesäopintojen tilaa voidaan parantaa ihan niillä samoilla työkaluilla, joilla koko vuoden joustot hoidetaan kuntoon.

Parasta mahdollista mannaa olisi se, että puolivillaisen kilpailun ja kyräilyn sijaan yliopistoyksikkömme ottaisivat opetuksen järjestämisen ja vastuunjaon osalta nykyteknologiasta kopin. Jos nyt vaikka jollakin alalla on viisi kandidaatin tutkinnosta tohtoritasolle asti vastaavaa yksikköä, niin ei muuta kuin sopimaan miten yhteisten (joku voisi sanoa myös päällekkäisten) vastuiden osalta voisi kimpassa suoriutua. Näin ainakin minun laskuopillani väistämättä säästyisi pidemmän päälle resurssia keskittyä siihen mikä kussakin paikassa sitten on erinomaisen erilaista ja parempaa ja profiilin mukaista. Ja ei, kaikki eivät heti innostu, mutta onneksi meillä on lukuisa joukko loistavia kehittämismyönteisiä yksilöitä (kuten edellä mainittu professori Viitala), jotka tekevät kyllä kun mahdollisuuden ja tarvittavaa tukea saavat.