#opetuspalkinto

Taaskaan en kuivin silmäkulmin selvinnyt, kun työnantajani Suomen Ekonomit jakoi eilen Vaasassa perinteiseen tapaan vuosittaisen Opetuspalkintonsa. Jo vuodesta 1998 alkaen edeltäjilläni on ollut kunnia olla mukana tässä samassa prosessissa, jossa minä olen häärinyt valmistelijavastuussa nyt kolmatta vuotta. Se on työtäni. Miksi siitä siis liikutun?

Olen työskennellyt yliopistojen ja yliopisto-opetuksen parissa eri tehtävissä 2000-luvun alusta asti. 16 vuotta on pitkä aika, mutta olen onnekas. Saan tehdä työtä minulle oikeasti merkityksellisen asian parissa. Tiedän hyvin miten olennaista Suomelle ja meille jokaiselle suomalaiselle on se, että koko koulutusjärjestelmämme on hyvä. Voimme tehdä ja toivottavasti teemmekin, päivittäin töitä sen eteen, että se luo meille jokaiselle mahdollisimman hyvät puitteet. Että se elää ja hengittää aikaa ja kehittyy. Että se kannustaa jokaista rakentamaan omaa vahvaa osaamistaan ja sitäkin myötä löytämään oman, itsellensä sopivimman paikan maailmassa.

Lopulta kuitenkin järjestelmä on aina vain järjestelmä. Onnistumisemme opetuksessa ja oppimisessa riippuu lopulta järjestelmän sijaan yksilöistä – opettajista ja oppijoista. Kunniamaininnalla tänä vuonna kilpailussa palkittu akatemialehtori Anna-Greta Nyström kommentoi puheenvuorossaan: ”Kaikkihan olemme oppijoita, ja tehokkain tapa oppia on yhdessä tekeminen.” Ehkä meitä kaikkia voisi siis kutsua oppijoiksi. Oppimisessa onnistumme silloin, kun kaikki yksilöt jaksavat hyvin haastavassa työssään, ja ovat haasteistakin huolimatta rohkeita kokeilemaan ja laittamaan itsensä likoon.

Yliopiston perustehtävät tuntuvat käyvän jatkuvaa nahistelua siitä mikä niistä on tärkein. Kuin vanhan kunnon pohjoismaalaisvitsin tapaan voisi kysyä ”Opetus, Tutkimus ja Yhteiskunnallinen vuorovaikutus kilpailivat siitä kuka on tärkein. Kuka voitti?” Oikeastaanhan väännön pitäisi olla turha. Parhaimmillaan perustehtävät kietoutuvat toisiinsa niin, että on vaikea erottaa mistä yksi alkaa ja toinen loppuu. Kuitenkin, kiireiden keskellä yksilöiden ajankäyttö on väistämättä tasapainoilua. Vaikka juhlapuhetasolla opetuksen tärkeys yliopistossa tunnustetaankin, niin lopulta henkilökohtainen kiitos opetustyössä onnistumisesta jää liian usein saamatta. Viime vuonna palkinnon voittanut professori Riitta Viitala kertoi palkitsemisen olleen hänen uransa huippuhetki. Vaalin lämmöllä sitä, että olen saanut olla mukana hänelle niin merkityksellisessä hetkessä.

Palataan siis siihen miksi minä liikutun Opetuspalkinnosta. Se on palkinto, joka annetaan tunnustuksena sellaisille yksilöille, jotka ottavat kauppatieteen yliopisto-opetuksen ja oman opetustyönsä merkityksen ja vastuun tosissaan. Ehdotukset palkinnon saajiksi taas tulevat opiskelijoilta, kanssaoppijoilta. Usein opiskelijat kiittävät esityksissä opettajiaan yhdessä tekemisen meiningistä ja vuorovaikutuksesta. Siitä, että he eivät ole opetuksen kohteita, vaan yhteistyökumppaneita. Palkinnon tänä vuonna voittanut Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori Anu Puusa senkin tiivisti: ”Parempaa ja tärkeämpää kiitosta työstään ei opettaja voi saada kuin palkinnon, jossa aloitteen tekijänä ovat opiskelijat.”.

Tänä vuonna sain liikuttua kahdesti, kun jaoimme varsinaisen Opetuspalkinnon lisäksi myös kunniamaininnan. Joten vaikka Vaasan palkitsemisreissun jälkimainingeissa seuralaiseksi iski flunssa, niin oli se sen arvoista. Kiitos vielä panoksestanne kauppatieteen opetuksen eteen, Anu ja Anna-Greta! Suuri kiitos myös voittajia ehdottaneille Optimi ry:lle ja Merkantila Klubbenille sekä kaikille muillekin kylteriyhteisöille loistavien esitysten tekemisestä. Palaamme niihin kyllä!