Miksi suomenkielessÀ pitÀÀ olla jotenkin tieten tahtoin huonoja lainasanoja?
Gluteeni toinen samanlainen, vaikkei yhtÀ paha.
(Gluteeni ja gluteeniton siis, ei gluteiini ja gluteiiniton. Ja AbstraHointi ja abstraktio, muttei abstraKtointi ja abstraktio. Sheriffin ja jogurtinkin menivÀt kielitoimistossa muuttamaan seriffiksi ja jukurtiksi, vaikka noiden lausunnassa kuitenkin selkeesti kuuluu H ja G)
Kielitoimiston sanakirjassa sheriffi on ensisijainen kirjoitusasu, seriffi ja ƥeriffi sen rinnakkaismuotoja (soinnillisen s:n kirjoitusasu on kyl jÀnnÀ osa suomen oikeinkirjoitusstandardin historiaa! MÀ yritÀn kÀyttÀÀ ƥ-merkkiÀ, koska se tuntuu tarkimmalta)
Myös sille maitotuotteelle pÀÀartikkeli löytyy nimellÀ jogurtti, mutta rinnakkaisina mainitaan myös jugurtti ja jukurtti. EikÀ Kotus oo niitÀ keksinyt, Kielitoimiston sanakirja on osin kielenkÀyttöÀ ohjaava sanakirja (siellÀ mainitaan joidenkin hakusanojen kohdalla sana/muoto, joka olisi parempi), mutta sinne lisÀtÀÀn vain sanoja, joita on todistetusti kÀytetty jo, koska ensisijaisesti se haluaa kuvailla kielenkÀyttöÀ.
Ja en ihan hahmota, miksi gluteenissa pitÀisi olla i, kun se on lainattu muodosta gluten, jossa ei myöskÀÀn i:tÀ ole. Voi se toki olla, ettÀ jos tÀÀ yleinen virhe saa suuremman jalansijan, sitÀ aletaan pitÀÀ hyvÀksyttynÀ rinnakkaismuotona.
Abstrahoida on kyl jÀnnÀ, Suomen etymologinen sanakirja sanoo ettÀ se on nÀköjÀÀn latinan abstrahere-verbistÀ tullut, ja abstraktio taas sen taivutusmuodosta abstractio. Eli nÀköjÀÀn tÀÀ ei ole suomen vika vaan latinan taivutuksen kummallisuus























