#ylipaino

Nyt kun ylipainoisuus on ollut taas esillä pariinkin otteeseen (https://yle.fi/aihe/a/20-10001048) ja (https://yle.fi/uutiset/3-11993480), voisin vähän raottaa omaa sanaista arkkuani.

Lapsuudesta yläasteelle olin ylipainoinen, ala-asteella vähän vähemmän, mutta homma karkasi totaalisesti käsistä tullessani murrosikään. Tietyt henkilöt kutsuivat mua muun muassa mairittelevilla nimillä Läskitissi, Putte ja Munkki. Monet asiat kuten uiminen, jota lapsena rakastin, jäi kokonaan sivuun koska en vaan sietänyt sitä miltä uimapuvussa näytän, enkä halunnut että muutkaan näkevät vartaloani. Lapsena sitä ei tietenkään itse ymmärrä, mutta pikku hiljaa muiden antaessa negatiivista huomiota alkaa valjeta mistä on kysymys ja hävetä itseään. Välillä kommentit oli tarkoitettu satuttamaan ja välillä ne olivat vain ajattelemattomia. Mummoni muun muassa kerran sanoi minua ja serkkuani ohukaiseksi ja paksukaiseksi, kun pelleilimme vaarin vaatteilla ja hatuilla. Itkuhan siitä tuli. Ironisesti lohdutukseksi sain suklaata ja kakkua.

Vaikka nykyään bodypositiivisuus on pinnalla ja moni oppii nauttimaan isommastakin vartalostaan, minä en sitä koskaan oppinut. Vihasin kroppaani yli kaiken. Alotin laihduttamisen monta kertaa vuodessa, mutta tulokset olivat aina huonoja. Urheilu tuntui tuskalta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Polviin sattui, liikkuessa kaikki paikat höllyivät epämiellyttävästi ja läkähdyin jo muutaman minuutin liikunnan jälkeen niin että päässä jyskytti eikä henki kulkenut.

Pahinta oli se, että aloin yläasteella vihaamaan myös kasvojani. Opettelin tietysti meikkaamaan niin, että kasvoni näyttivät kuvissa hoikemmilta ja valitsemaan kuvakulmat oikein. Usein sainkin näin positiivista huomiota, vaikkakin toisinaan minulle ihan liian vanhoilta miehenaluilta, mutta se silti paransi oloani. Kaikki sitten särkyikin jos erehdyin tapaamaan ihmisiä livenä. Monesti pelkästään toisen ilmeestä näki sen, kuinka järkyttynyt treffikumppanini oli pulleudestani ja tapaamisen jälkeen minut ghostattiin enemmän tai vähemmän suorasanaisesti. Kerran tapaamani pojalle tuli yhtäkkiä mieleen että "auto piti viedä katsastukseen puolen tunnin päästä", joka oli ehkäpä paskin kuulemani valhe jolla pääsee pakoon treffeiltä ylipainoisen tytön kanssa. Vähän vanhempia treffikumppaneita lihavuus ei hirveästi haitannut, joidenkin kohdalla jopa päin vastoin, mutta kävi aika nopeasti ilmi mitä niillä oli mielessä.

Teini-ikäinen paksukainen. Kropastani kuvia ei ymmärrettävistä syistä ole: vältin kuvaamasta sitä. Tämä on ainoa jossa en yritä näyttää hoikalta.

16-vuotiaana lopetin syömisen. En vain syönyt juuri mitään. Muutamia hedelmiä ja vitamiinipillereitä, ja ehkä puolikkaan aterian päivässä. Päätä särki koko ajan, väsytti ja voin uskomattoman huonosti, eikä koulunkäynnistä meinannut tulla yhtään mitään. Join sokerittomia energiajuomia litran päivässä, mutta apu niistä oli aika olematon. Lopetin myös hormonaalisen ehkäisyn. Tämän kaiken kärsimyksen seurauksena painoni putosi kuitenkin lähes 30 kiloa. Aluksi nopeammin, lopuksi hitaammin.

Hassua kyllä, painon putoamista ei itse huomaa, vaan vaikka kiloja karisee, silti peilistä katsoo se sama pullukka niin kauan kun ylipainoa vähänkin on. Huomion kiinnittää ihan virheisiinkin kuin ennenkin. Minulla ongelma on pylly, reidet ja vatsa, jotka eivät vaan ota kaventuakseen. Myös säröt itsetunnossa ja oman kehon arvostuksessa jäävät kummittelemaan. Vaatteet päällä olen jokseenkin sinut kroppani kanssa, koska ne peittävät ylipainoni jälkeenjättämät arvet ja puristavat pömpöttävimmät ja roikkuvimmat kohtani kasaan. Lisäksi topatuilla rintaliiveillä saa kätevästi vatsan näyttämään pienemmältä ja saa nännit sellaiselle korkeudelle jolla niitä ei tarvise hävetä. Alasti ja vähäpukeisena olen sitä vastoin se sama arka tyttö kuin ennenkin. Vartaloni näyttäminen uusille ihmisille on aina lähes ylitsepääsemätöntä, vielä suurempi kynnys on antaa jonkun koskea vatsaani.

Minä olen merenneito

Olen ylipainoinen. Hyvin ylipainoinen ja hyvin rintava. Kertyneiden kilojen vuoksi olen vältellyt liikuntaa, koska se ei ole tuntunut mukavalta. Mukavammalta on tuntunut maata sohvalla. Kaikkein eniten olen vältellyt uimista. Olen ollut hyvä keksimään verukkeita kuten; uimapuku on liian pieni, näin suuria kokoja ei ole, ei kannata ostaa uutta uimapukua koska ryhdyn loman jälkeen laihdutuskuurille ja sitten puku on liian iso. Näihin kiloihin ei kannata ostaa mitään uutta. Suurin syy on ollut se ajatus, että ihmiset näkevät kuinka kamalalta näytän. Tiedän, että kaikki syyt ovat olleet typeriä, varsinkin viimeinen.  Olen vahvasti sitä mieltä, että täytettyään 60 vuotta nainen muuttuu näkymättömäksi eikä häntä huomaa kukaan. Eli toisaalta kukaan ei katso minua ja samaan aikaan ajattelen, että kaikki läsnäolijat keskeyttävät sen mitä ovat tekemässä ja henkeä haukkoen tuijottavat miten kamalalta näytän uimapuvussa.

Kotini läheisyyteen avattiin maauimala toukokuussa. Halusin kovasti mennä uimaan, mutta enhän tietenkään voinut, koska……. En tiedä mitä tapahtui, mutta loman alussa olin isoja kokoja myyvässä liikkeessä vaateostoksilla. Kysäisin pukukopille mennessäni puolihuolimattomasti myyjältä ” ei teillä olisi uimapukua mun kokoiselle”. Ennen kuin huomasinkaan, olin uimapuku päällä pukukopissa ja sanoin ”mä otan tän”.

Seuraavana päivänä otin mieheni turvakseni ja menin uimaan. Kävelymatka uima-altaalle tuntui kilometrien pituiselta ja tunsin kaikkien katseiden seuraavan minua. Hain juoksuvyön jonka mieheni avustuksella sain vyötärölleni ja laskeuduin altaaseen. Mikä autuus ja ihanuus. Vesi tuntui linnunmaidolta, pehmeältä silkiltä joka turvallisesti kannatti minua eteenpäin.

Nyt olen uinut melkein päivittäin, juoksuvyö on vaihtunut vesijuoksukenkiin ja harkitsen vesikäsipainojen ostamista.  Olin joskus vuosia aikaisemmin kokeillut vesijuoksua ja todennut sen olevan maailman tylsin laji.  Nyt olen täysin hurahtanut. En suinkaan ole ainoa reippaasti ylipainoinen, altaalla riittää porukkaa joka lähtöön. Lihavaa, laihaa, vanhaa nuorta ja kalpeaa ruskettunutta. Juoksuporukka tuntuu olevan samanlaista kuin koiran ulkoilutusporukka. Jokaisen kanssa tuntuu halutessaan luontevalta vaihtaa muutama sana.

Mitä tästä olen saanut? Varmasti ne kaikki terveysvaikutukset jotka liikunta tuo. Vesijuoksun suurin ja myös yllättävin hyöty on ollut psyykkinen. Tunnen usein ylipainoni vuoksi itseni kömpelöksi ja huonommaksi ihmiseksi. Rintavuuteni takia en näe miltä maailma näyttää rintojeni alapuolella. En näe mihin astun ja missä varpaani ovat. Mutta vedessä olen tasa-arvoinen, yhtä nopea ja sulava kuin muutkin. Pitkällä 50 metrin suoralla etenen kuin pikajuoksija Dafne Schippers, selkä suorassa, vatsa sisään vedettynä, polvet nousevat edestä ylös ja jalka ojentuu takapotkulla kauas taakse. Altaan päässä teen loivan käännöksen kuin pikaluistelija.

Tiedän, että ihmiset eivät yleensä halua ottaa vastaan neuvoja ja he tekevät niin kuin haluavat, silloin kun itse haluavat ja ovat siihen valmiit. Silti yritän tässä nyt jotenkin livauttaa jollekin idean uimisesta tai vesijuoksusta, varsinkin meille joille on kertynyt vartaloon maalista hyvää enemmän kuin ikinä tarvitsemme. Pohdin pitkään mistä tämä suunnaton hyvänolon tunne tulee, kunnes tajusin, että suuri osa siitä on tasa-arvon tunnetta. En pohdi tietoisesti ylipainoani, kömpelyyttäni 24/7, mutta jossain siellä mielen sopukoissa se on. Aina muistuttamassa. Siksi vedessä liikkuminen on niin tärkeää. Mielelle ei ole merkityksetöntä tuntea keveyttä tunnin pari säännöllisen väliajoin. Tuntea itsensä notkeaksi ja kevyeksi. Kellua ja pyöriä terapia-altaassa juoksu jälkeen ja tajuta olevansa merenneito. Ihana kaunis merenneito

 Kirjallisuus pläjäys – Bob Stahl & Elisha Goldstein

Stressin hallinnan käsikirja-tietoisen läsnäolon menetelmä

Mikään matka ei ole mutkaton

Lähdimme tiistaina heti hotelliin asettumisen jälkeen tutustumaan kilpailupaikkaan. Ennen matkaa olimme fiilistelleet kisahotellin hulppeita puitteita. Kuvien perusteella meitä odottaisi viiden tähden lukaali, jossa olisi parvekenäkymät Etelä-Amerikan suurimmille putouksille. Ajoimme kahdella taksilla pitkin Argentiinan päällystämättömiä teitä kilpailupaikalle, hotel Amérianille. Hotelli näytti odotetun komealta ulkoapäin. Kaikki näytti jopa liian hyvältä – sisällä odottikin sitten yllätys!

Mitään kisoja ei näkynyt, eikä kuulunut. Kalle ja Jyrki lähtivät keskustelemaan hotellihenkilökunnan kanssa. Kylmät väreet menivät koko kehon läpi, kun pahimmat ajatukset valtasivat mielen: ”Onko koko kilpailut peruttu? Olemmeko väärässä kaupungissa tai jopa väärässä maassa?” Onneksi pian selvisi, että kilpailut olivat vain siirretty eri paikkaan, muutaman korttelin päähän... Huh, nyt voi taas hengittää! Uusi kilpailupaikka ei ollut läheskään yhtä tasokas kuin meille aiemmin ilmoitettu. Muistutti lähinnä hyvin ilmastoitua varastohallia. Hyvä tekemisen meininki ja raaka voima kuitenkin täyttivät koko kilpailupaikan. Alkujärkytyksen jälkeen tajusin, kuinka upea tunnelma kisapaikalla oli. Vaarikin innostui kisanostoista ja kertoi meille aiempien kisojen onnistumisistaan. Vaarille jäi hyvät fiilikset kisapaikan tunnelmasta. Keskiviikko. Suuntasimme pihviravintolaan Kallen onnistuneen punnituksen kunniaksi. Hotellihuoneista astelimme hissiin koko joukko: viisi riskiä miestä ja kuvausryhmä. Hissi lähti liikkeelle ja juuri ennen kuin se pääsi alimpaan kerrokseen, se putosi noin puoli metriä. Samaan aikaan valot sammuivat, eikä mikään painike toiminut. Ei edes hälytys. Ilari laittoi taskulampun kännykästä päälle, mutta sammutti sen pian, ettei akku kuluisi loppuun. Tuli hetken hiljaisuus ennen kuin tajusimme olevamme pimeässä hississä jumissa. Kännyköissä ei ollut kenttää, jotta olisimme voineet soittaa hotellin respaan. Kalle ”koputti” hissin ovea melkein murtumispisteeseen asti, jotta joku kuulisi hätämme. Mitään ei kuulunut ja lämpötila alkoi pienessä kopissa nousemaan. Sekavaa toimintaa. Lyhyen panikoinnin lopuksi voimamies Kalle pelasti hätää kärsivän porukan repimällä kunniallisesti hissin oven auki. Vapaus! Hissin ulkopuolella meitä oli vastassa hotellin henkilökuntaa. ”Solo seis personas”. ”Vain kuusi henkilöä kerralla” taisi hotellin työntekijä meille vähän vihaisesti sanoa. Kyllä meitä ainakin kuusi oli. Taisi olla kahdeksan nälkäistä suomalaisturistia, joista suurin osa lukeutuu vieläpä keskimääräistä suuremmaksi aikuisihmiseksi.

Housupaniikki?

Sopivia housuja ei löytynyt edes kolmannella yrityksellä. (Jos painaisin 10 kg vähemmän...)

Vietin eilen äitini kanssa yhden päivän kaupunkiloman Helsingin keskustassa. Tapasin äidin keskipäivällä hotelli Presidentissä ja menimme suunnittelemaan päivän ohjelmaa läheiseen Bravuriaan. Satuin mainitsemaan että tarvitsisin uudet housut, joten ryhdyimme tuumasta toimeen ja suuntasimme läheiseen Anttilaan.

Housupaniikki alkoi melkein heti kun astuimme sisään kauppaan. Joku oli järjestellyt vaateosaston uusiksi ja housut olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Muutaman minuutin metsästyksen jälkeen löytyi rekillinen mustia alennuksessa olevia hiihtohousuja (chinot?).