#uiminen

Puhuimme (ainakin osittain) englantia unessa. Lähdimme uimaan yllättävän lämpimässä vedessä jonkinlaista uimakäytävää pitkin kohti laajempaa allasta. Ystäväni sanoi, että hänestä tuntuisi, että jotain oli pielessä. Hän käytti altaasta pronominia he/him ja sen jälkeen pohti, että miksi tämä allas oli miespuolinen, vaikka altaat ovat yleensä naisia. Vitsaillen sanoin jotain sellaista, että “Noh... jos setämies-energiat alkaa häiritä meitä liikaa, niin me voidaan aina lähteä altaasta”.

Päästessämme uima-altaan laajemmalle puolelle, valaistus alkoi himmetä ja yhtäkkiä oli vaikea nähdä ympärilleen. Näin, että vähän matkan päästä minusta kellui jotain tummaa, mutten kyennyt näkemään mitä. Raajani tuntuivat tunnottomilta ja tunsin olevani lamaantunut selittämättömästä kauhusta. Yritin katsoa ympärilleni ja näin altaassa muitakin tummia kelluvia asioita, joiden yksityiskohtia en nähnyt. Minun oli vaikea hengittää. Kampesin itseni kuitenkin ylös altaasta ja kävelin säkkipimeässä takaisin uloskäyntiä kohti. Vasen käteni viisti laatoitettua seinää, enkä nähnyt yhtään mitään.

Se oli hauskaa. Viiletin hirvittävällä vauhdilla tuttua koskea eteenpäin. Päädyin koskilampeen. Siinä vaiheessa minun kulkuneuvoni oli enää pyöreä, pumpattava kumiveneentapainen.

Koskilampi oli täynnä hellepäiväänsä viettäviä ihmisiä. Nuoria, aikuisia, lapsia. Yksi lapsista väitti, että minulla oli hänen vesilelunsa. Vastasin, että tämä oli kylläkin minun ja osoitin kauempana lammessa lojuvaa pussia samankaltaisesta kumiveneestä. Ehdotin, josko se olisi hänen, mutta se olikin pelkkä pussi. Otin pussin talteen.

Menin pukukoppiin kumiveneineni ja työnsin kumiveneen pussin sen penkissä olevaan taskuun. Istuessani puisessa pukukopissa kuulin jonkinlaisten virtaviivaisten alusten syöksyvän päällemme. Näin ikkunasta niiden varjot. Ne eivät törmänneet maahan. Niistä alkoi sataa jotain. Jähmetyin paikalleni istumaan.

Pihalta kuului kova sade ja ihmiset huusivat. Kirkuivat. Karjuivat.

Kesäpäivät, joskus ne kuluvat madellen vailla tekemistä, joskus viuhahtavat vauhdilla ohi vaikka puuhaa ja energiaa olisi vielä jäljellä.

Minulla on nyt viikko takana kolmistaan oloa lasten kanssa, kun mies vielä viikon verran tekee töitä. Olen yllättänyt miten mukavasti ja helposti viime viikko meni, vaikka olimme vain kotosalla ja kalenteri oli tyhjänä. Muutamia spontaaneja vieraita tuli…

Minä olen merenneito

Olen ylipainoinen. Hyvin ylipainoinen ja hyvin rintava. Kertyneiden kilojen vuoksi olen vältellyt liikuntaa, koska se ei ole tuntunut mukavalta. Mukavammalta on tuntunut maata sohvalla. Kaikkein eniten olen vältellyt uimista. Olen ollut hyvä keksimään verukkeita kuten; uimapuku on liian pieni, näin suuria kokoja ei ole, ei kannata ostaa uutta uimapukua koska ryhdyn loman jälkeen laihdutuskuurille ja sitten puku on liian iso. Näihin kiloihin ei kannata ostaa mitään uutta. Suurin syy on ollut se ajatus, että ihmiset näkevät kuinka kamalalta näytän. Tiedän, että kaikki syyt ovat olleet typeriä, varsinkin viimeinen.  Olen vahvasti sitä mieltä, että täytettyään 60 vuotta nainen muuttuu näkymättömäksi eikä häntä huomaa kukaan. Eli toisaalta kukaan ei katso minua ja samaan aikaan ajattelen, että kaikki läsnäolijat keskeyttävät sen mitä ovat tekemässä ja henkeä haukkoen tuijottavat miten kamalalta näytän uimapuvussa.

Kotini läheisyyteen avattiin maauimala toukokuussa. Halusin kovasti mennä uimaan, mutta enhän tietenkään voinut, koska……. En tiedä mitä tapahtui, mutta loman alussa olin isoja kokoja myyvässä liikkeessä vaateostoksilla. Kysäisin pukukopille mennessäni puolihuolimattomasti myyjältä ” ei teillä olisi uimapukua mun kokoiselle”. Ennen kuin huomasinkaan, olin uimapuku päällä pukukopissa ja sanoin ”mä otan tän”.

Seuraavana päivänä otin mieheni turvakseni ja menin uimaan. Kävelymatka uima-altaalle tuntui kilometrien pituiselta ja tunsin kaikkien katseiden seuraavan minua. Hain juoksuvyön jonka mieheni avustuksella sain vyötärölleni ja laskeuduin altaaseen. Mikä autuus ja ihanuus. Vesi tuntui linnunmaidolta, pehmeältä silkiltä joka turvallisesti kannatti minua eteenpäin.

Nyt olen uinut melkein päivittäin, juoksuvyö on vaihtunut vesijuoksukenkiin ja harkitsen vesikäsipainojen ostamista.  Olin joskus vuosia aikaisemmin kokeillut vesijuoksua ja todennut sen olevan maailman tylsin laji.  Nyt olen täysin hurahtanut. En suinkaan ole ainoa reippaasti ylipainoinen, altaalla riittää porukkaa joka lähtöön. Lihavaa, laihaa, vanhaa nuorta ja kalpeaa ruskettunutta. Juoksuporukka tuntuu olevan samanlaista kuin koiran ulkoilutusporukka. Jokaisen kanssa tuntuu halutessaan luontevalta vaihtaa muutama sana.

Mitä tästä olen saanut? Varmasti ne kaikki terveysvaikutukset jotka liikunta tuo. Vesijuoksun suurin ja myös yllättävin hyöty on ollut psyykkinen. Tunnen usein ylipainoni vuoksi itseni kömpelöksi ja huonommaksi ihmiseksi. Rintavuuteni takia en näe miltä maailma näyttää rintojeni alapuolella. En näe mihin astun ja missä varpaani ovat. Mutta vedessä olen tasa-arvoinen, yhtä nopea ja sulava kuin muutkin. Pitkällä 50 metrin suoralla etenen kuin pikajuoksija Dafne Schippers, selkä suorassa, vatsa sisään vedettynä, polvet nousevat edestä ylös ja jalka ojentuu takapotkulla kauas taakse. Altaan päässä teen loivan käännöksen kuin pikaluistelija.

Tiedän, että ihmiset eivät yleensä halua ottaa vastaan neuvoja ja he tekevät niin kuin haluavat, silloin kun itse haluavat ja ovat siihen valmiit. Silti yritän tässä nyt jotenkin livauttaa jollekin idean uimisesta tai vesijuoksusta, varsinkin meille joille on kertynyt vartaloon maalista hyvää enemmän kuin ikinä tarvitsemme. Pohdin pitkään mistä tämä suunnaton hyvänolon tunne tulee, kunnes tajusin, että suuri osa siitä on tasa-arvon tunnetta. En pohdi tietoisesti ylipainoani, kömpelyyttäni 24/7, mutta jossain siellä mielen sopukoissa se on. Aina muistuttamassa. Siksi vedessä liikkuminen on niin tärkeää. Mielelle ei ole merkityksetöntä tuntea keveyttä tunnin pari säännöllisen väliajoin. Tuntea itsensä notkeaksi ja kevyeksi. Kellua ja pyöriä terapia-altaassa juoksu jälkeen ja tajuta olevansa merenneito. Ihana kaunis merenneito

 Kirjallisuus pläjäys – Bob Stahl & Elisha Goldstein

Stressin hallinnan käsikirja-tietoisen läsnäolon menetelmä