1000 kysymystä

Silmätulehdukseen hoidoksi sain 6 kertaa päivässä silmään tiputettavia tippoja. Tuloksena oli täysin sumea näkökyky. Olin jopa sairaslomalla ja vietin yhden elämäni pitkästyttävimmistä viikoista. Mitään en nähnyt ja ne toimet joihin näkökyky riitti eivät huvittaneet. Inhoan pyykinpesua, puhtaan pyykin viikkausta ja astiakoneen tyhjennystä. Onneksi sain uudet silmätipat ja näköni takaisin.

Tästä innostuneena ryntäsin kirjakauppaan. Mukaan tarttui Rina Mae Acostan ja Michele Hutchsonin  Maailman onnellisimmat lapset- Kasvatus hollantilaisittain.  Kirja kiinnosti minua, vaikka omat lapseni ovat jo ohittaneet sen iän, että voisin enää kasvatuksellisesti vaikuttaa lopputulokseen. Tässä iässä sitä lähinnä voi yrittää korjata tai hyvittää niitä virheitä ja virheellisiä uskomuksia joiden mukaan aikoinaan lapsiaan ohjasi. Mieheni hollantilaisuuden vuoksi kaikki hollantilainen kiinnostaa ja lisää ehkä ymmärrystäni tuosta ihanasta ja omituisesta kulttuurista. Kulttuuri shokkini on edelleen voimissaan.

Kasvatusoppaana kirja ei ole suomalaisen lukijan kannalta kovinkaan mielenkiintoinen, enkä oikein ymmärrä miksi kirja on julkaistu suomeksi. Suomalainen tai pohjoismaalainen kasvatustapa ja hollantilainen kasvatustapa on niin samantyylisiä, että on vaikea uskoa suomalaisen lukijan saavan edes pieniäkään oivalluksia siitä, miten asiat voisi tehdä toisin. Kirjan kirjoittajat ovat muuttaneet Hollantiin San Franciscon ja Lontoon alueilta varmaan siksi koin kirjan annin olevaan lähinnä kertomukset Yhdysvaltojen ja Britannian varhaiskasvatuksesta.  

Latteudestaan ja Hollannin varhaiskasvatukseen melkeinpä kritiikittömästä suhtautumisestaan huolimatta kirja sai minut miettimään meidän suomalaisten tapaa suhtautua koulutukseen. Olen aina ihmetellyt mieheni sukulaislasten ja muiden Hollannissa asuvien huonoa koulumenestystä. Omatkaan lapsemme eivät ole koskaan olleet luokkansa parhaita eikä siihen ole tähdättykään, mutta hollantilaiset ovat aina pitäneet lastemme 7 -8,5 keskiarvoja todella hyvinä, melkein huippu suorituksina. Olen nähnyt kovasti vaivaa selittäessäni, että asia ei todellakaan ole näin ja että näillä keskiarvoilla ei päästä aina toivottuun lukioon. Hollantilaiset eivät ole ymmärtäneet.

Tyttäremme aloitti syksyllä opiskelun Amsterdamin yliopistossa. Hänellä on takanaan Amk-tutkinto, jonka keskiarvo on 4. Olin huojentunut keskiarvosta, koska hän sillä todennäköisesti voisi halutessaan jatkaa ylempään amk tutkintoon. Viime viikon  orientaatio luennolla Amsterdamissa oli kerrottu, että arvosanat ovat yliopistossa yhdestä kymmeneen, tentti on läpi jos arvosana on viisi ja puoli. Lisäksi oli neuvottu, että opiskelija ei tuhlaa kallisarvoista energiaa tähtäämällä kymmeneen, koska niitä arvosanoja ei kaiken todellisuuden mukaan tule saamaan. Hyvänä tuloksena voi pitää kuutta tai seitsemää.

Acostan ja Hutchsonin kirjan mukaan Hollannissa on täysin epäoleellista, onko päästötodistuksen keskiarvo kuusi tai kymmenen. Suurin osa oppilaista saan kuutosia ja seiskoja ja Suomen lukiota vastaavan  VWO;n päästötodistuksen keskiarvo pyörii yleensä n. kuuden ja puolen paikkeilla. Vain pieni prosentti saa keskiarvokseen kahdeksan. Kilpailua ei synny eikä luokissa ole niin sanottuja priimuksia. Tästä varmasti syntyy myös hollantilaisen hyvä itsetunto. Hollantilaisessa koulusysteemissä ajatellaan, että jokainen joka suorittaa hyväksytysti lukion on tarpeeksi fiksu ja pystyy selviytymään myös yliopisto-opinnoistaan.  Kirjaan on haastateltu kulttuurihistorioitsija Herman Pleijiä, joka painottaa kohtuuden ja keskinkertaisuuden kulkevan yhdessä hollantilaisen koulutusjärjestelmän kanssa. Hänen mukaansa näin saadaan suuri määrä oppilaita mukaan. Mikäli keskityttäisiin vain huippuihin niin innovaatioiden määrä laskisi ja sen mukana kärsisi maan vauraus ja hyvinvointi.

Onko tässä selitys siihen miksi täällä Suomessa ei saada taloutta kasvuun. Paitsi Kikyllä, kyllä sillä, että palkkani laskettiin 10€ kuukaudessa ja teen 6 minuuttia pidempää päivää, nousu on vielä kaukana. Olen pitkään ihmetellyt mihin katoavat loistavat Pisa tuloksemme. Miksi se ei näy jatkossa mitenkään? Suomalainen peruskoulu on loistava pakollisine käsityö – ja kotitaloustunteineen. Mutta peruskoulun jälkeen alaa karsinta jossa monet jäävät koulutuksen ulkopuolelle tai joutuvat opiskelemaan alaa mihin ei ole kiinnostusta. Yliopistojen pääsykokeet perustuvat siihen, että sisään pääsevät ne joilla on paras kyky oppia asioita ulkoa ja toistaa ne sitten paperille.

Kaikki on muuttunut. Osa työkavereista joutui lähtemään toimeentulotuen siirryttyä Kelaan. Organisaatiomuutos toi uudet työkaverit. Kaksi toimistoa yhdistyi. Muutimme meitä varten suunniteltuihin uusiin tiloihin.  Omista työhuoneista oli luovuttu muutama vuosi sitten, nyt menivät myös kiinteät työpisteet. Oman työpöydän menetys pelotti ja ahdisti. Mielessä risteili ajatuksia tulevista käytännön pulmista, kuten minne ripustan lasten/perheen/lemmikkien tai Olof Palmen kuvan tai mihin nyt panen juuri ostamani joulukynttelikön.  Myös monia pelkoja nousi mieleen, entä jos jään yksin, mitä jos kukaan ei tule viereeni istumaan?

Meille kerrottiin, että koska osa työtehtävistä tehdään talon ulkopuolella tai erillisissä työhuoneissa ja osa työntekijöistä on lomilla tai muuten poissa, ei omia tyhjillään seisovia työpisteitä tarvita. Ymmärrettävää, mutta harmillista. Nurisimme ja purnasimme. Ei auttanut. Meille jaettiin huopakassit, joihin voimme pakata tietokoneen ja muun tilpehöörin. Kassit olalla sitten kuljemme asiakkaiden luokse tai mihin nyt sitten menemmekin.

Ei töissä ole kamalaa ole ollut. Se on kuitenkin sanottava, että olen tuntenut itseni yksinäiseksi, orvoksi ja irrallaan olevaksi. Keskusteluissa olen huomannut näiden tunteiden olevan yleisiä.  Viisas ystäväni tiivisti tilanteen osuvasti sanomalla ” onhan se kovaa, kun hyvä tiimi vaihtuu huopakassiin”.  

Nyt muutoksista on noin kuukausi. Muutos ei ole todellakaan mennyt kuin Strömsössä. Turha niitä ongelmia on luetella, jokainen varmaan voi kuvitella. Sen verran avaudun, että kerran jouduin nielemään suussani ollen purukumin, koska en löytänyt uusista tiloista roskista. Että sellaista.

Menneellä viikolla tuli uudet tilat suunnitelleesta ja sisustaneesta yrityksestä henkilöt kertomaan, miten tiloja käytetään. Vai niin. Nekö vielä päättävät miten täällä pitää olla. Teki mieli sanoa kuten aina nerokas pääministerimme Sipilä ”pitäkää tunkkinne”.  Sipilällä kuitenkin oli visio. Meillä ei.

Tila- ja sisustussuunnittelijat kysyivät tapaamisella, onko meille kerrottu, miksi tilat ovat uudistettu. Juu, meille on kerrottu, että koska jalkaudumme, emme tarvitse omia kiinteitä työpisteitä. Suunnittelijat eivät palanneet aiheeseen uudestaan. Mietin asiaa ja minulle alkoi herätä ymmärrys uusia tiloja kohtaan.

Sosiaalitoimistoissa tehtävä työn on muuttumassa. Toimeentulotuen siirtyminen oli ensimmäinen suurista muutoksista. Kun Kela ja myös me saamme hommamme kunnolla pyörimään, niin sosiaalitoimessa syntyy tilaa uudelle tavalle tehdä työtä. Muutoksen myötä meillä tulisi olla aikaa tehdä asiakkaillemme kunnollisia palvelutarpeen arvioita ja kuntoutussuunnitelmia, suunnitella yhdessä ryhmiä, kokeilla uusia menetelmiä, pohtia vaikuttavuutta, ajatella ja keskustella, tehdä yhteistyötä yli tiimirajojen ja  myös tehdä vihdoin rakenteellista sosiaalityötä.

Ymmärsin, että uudet tilat tukevat  uudenlaista työotetta. Uusiin tiloihin on suunniteltu tiloja vapaalle keskustelulle, hengailuun, yksin oloon ja tarkkaan keskittymistä vaativaan työhön. Me emme ole vain oppineet käyttämään ja ymmärtämään tiloja. Olemme vaellelleet vanhan kaavan mukaan tiettyyn työpisteeseen ja yrittäneet tehdä siitä entisenlaisen tilan itsellemme.

Eli mitä puuttuu? Visio siitä miksi.

Esimiehemme ovat omine puutteineenkin hyviä esimiehiä. Uskon vahvasti, että jokaisella heistä on hyvä tahto muita kohtaan, kuten sosiaalialan ihmisillä yleensäkin. Alallamme käyttäydytään pääsääntöisesti hyvin, keskustellaan arvostavasti ja pyritään ottamaan toiset ihmiset huomioon, takana päin ei haukuta liiallisesti. Ihan totta. Olemme onnekkaita tässä suhteessa.

Uskon ja tiedän, että esimies – ja päällikkötasolla käydään hyvää dialogia tulevaisuudesta ja että heillä on vahvat visiot joiden mukaan he yrittävät luotsata joukkoamme eteenpäin. Uskon näin olevan, vaikka se ei useinkaan välity eteenpäin.  Tässä juuri on ongelma, mekin tarvitsemme vision ja päämäärän. Sen pitää olla kirkkaana mielessämme. Tarvitsemme päämäärän ja vision muistuttamaan ja kannustamaan. Niiden avulla pidämme yllä kykyämme uskoa vielä toteutumattomien asioiden toteutumiseen, vaikkei se siltä näytä ja vaikka ne olisivat vasta kaukana  siintävä epäselvä kangastus.

Jos visio ei riitä, niin sitten teen lasteni/puolisoni ja Olof Palmen kuvista rintanapit. Jouluksi ostan leveälierisen halun ja sidon joulukynttelikön siihen ja annan sisäisen valoni loistaa.

 Kirjallisuus pläjäys:

Aioin sanoa heille, että maailma on syntynyt uudestaan, tänäänkin. Että syksy on pelkkä vuodenaika ja ettei meidän jotka olemme vielä elossa, pidä asettua makaamaan Vasaparkenin ruskeiden lehtien keskelle ja leikkiä kuollutta, ei, vaan meidän pitää nousta ylös ja vain leikkiä.

Ja toki talvi tulee, mutta siellä lumen alla, siellä on mäyrä kylläisenä ja tyytyväisenä kinkusta, ja se tietää, että uusi kevät tulee aina.

Mark Levengood – Vasten auringon siltaa.

 avainsanat: #Visio”, “muutos#, #yksinäisyys#, #Mark Levengood.#

Minä olen merenneito

Olen ylipainoinen. Hyvin ylipainoinen ja hyvin rintava. Kertyneiden kilojen vuoksi olen vältellyt liikuntaa, koska se ei ole tuntunut mukavalta. Mukavammalta on tuntunut maata sohvalla. Kaikkein eniten olen vältellyt uimista. Olen ollut hyvä keksimään verukkeita kuten; uimapuku on liian pieni, näin suuria kokoja ei ole, ei kannata ostaa uutta uimapukua koska ryhdyn loman jälkeen laihdutuskuurille ja sitten puku on liian iso. Näihin kiloihin ei kannata ostaa mitään uutta. Suurin syy on ollut se ajatus, että ihmiset näkevät kuinka kamalalta näytän. Tiedän, että kaikki syyt ovat olleet typeriä, varsinkin viimeinen.  Olen vahvasti sitä mieltä, että täytettyään 60 vuotta nainen muuttuu näkymättömäksi eikä häntä huomaa kukaan. Eli toisaalta kukaan ei katso minua ja samaan aikaan ajattelen, että kaikki läsnäolijat keskeyttävät sen mitä ovat tekemässä ja henkeä haukkoen tuijottavat miten kamalalta näytän uimapuvussa.

Kotini läheisyyteen avattiin maauimala toukokuussa. Halusin kovasti mennä uimaan, mutta enhän tietenkään voinut, koska……. En tiedä mitä tapahtui, mutta loman alussa olin isoja kokoja myyvässä liikkeessä vaateostoksilla. Kysäisin pukukopille mennessäni puolihuolimattomasti myyjältä ” ei teillä olisi uimapukua mun kokoiselle”. Ennen kuin huomasinkaan, olin uimapuku päällä pukukopissa ja sanoin ”mä otan tän”.

Seuraavana päivänä otin mieheni turvakseni ja menin uimaan. Kävelymatka uima-altaalle tuntui kilometrien pituiselta ja tunsin kaikkien katseiden seuraavan minua. Hain juoksuvyön jonka mieheni avustuksella sain vyötärölleni ja laskeuduin altaaseen. Mikä autuus ja ihanuus. Vesi tuntui linnunmaidolta, pehmeältä silkiltä joka turvallisesti kannatti minua eteenpäin.

Nyt olen uinut melkein päivittäin, juoksuvyö on vaihtunut vesijuoksukenkiin ja harkitsen vesikäsipainojen ostamista.  Olin joskus vuosia aikaisemmin kokeillut vesijuoksua ja todennut sen olevan maailman tylsin laji.  Nyt olen täysin hurahtanut. En suinkaan ole ainoa reippaasti ylipainoinen, altaalla riittää porukkaa joka lähtöön. Lihavaa, laihaa, vanhaa nuorta ja kalpeaa ruskettunutta. Juoksuporukka tuntuu olevan samanlaista kuin koiran ulkoilutusporukka. Jokaisen kanssa tuntuu halutessaan luontevalta vaihtaa muutama sana.

Mitä tästä olen saanut? Varmasti ne kaikki terveysvaikutukset jotka liikunta tuo. Vesijuoksun suurin ja myös yllättävin hyöty on ollut psyykkinen. Tunnen usein ylipainoni vuoksi itseni kömpelöksi ja huonommaksi ihmiseksi. Rintavuuteni takia en näe miltä maailma näyttää rintojeni alapuolella. En näe mihin astun ja missä varpaani ovat. Mutta vedessä olen tasa-arvoinen, yhtä nopea ja sulava kuin muutkin. Pitkällä 50 metrin suoralla etenen kuin pikajuoksija Dafne Schippers, selkä suorassa, vatsa sisään vedettynä, polvet nousevat edestä ylös ja jalka ojentuu takapotkulla kauas taakse. Altaan päässä teen loivan käännöksen kuin pikaluistelija.

Tiedän, että ihmiset eivät yleensä halua ottaa vastaan neuvoja ja he tekevät niin kuin haluavat, silloin kun itse haluavat ja ovat siihen valmiit. Silti yritän tässä nyt jotenkin livauttaa jollekin idean uimisesta tai vesijuoksusta, varsinkin meille joille on kertynyt vartaloon maalista hyvää enemmän kuin ikinä tarvitsemme. Pohdin pitkään mistä tämä suunnaton hyvänolon tunne tulee, kunnes tajusin, että suuri osa siitä on tasa-arvon tunnetta. En pohdi tietoisesti ylipainoani, kömpelyyttäni 24/7, mutta jossain siellä mielen sopukoissa se on. Aina muistuttamassa. Siksi vedessä liikkuminen on niin tärkeää. Mielelle ei ole merkityksetöntä tuntea keveyttä tunnin pari säännöllisen väliajoin. Tuntea itsensä notkeaksi ja kevyeksi. Kellua ja pyöriä terapia-altaassa juoksu jälkeen ja tajuta olevansa merenneito. Ihana kaunis merenneito

 Kirjallisuus pläjäys – Bob Stahl & Elisha Goldstein

Stressin hallinnan käsikirja-tietoisen läsnäolon menetelmä

Olen miettinyt blogin tekemistä jo vuosia. Tämä on aika tyypillistä itselleni, mietin ja mietin enkä tee mitään.  Esteinä olen pitänyt asian kuviteltua vaikeutta. Kuitenkin ainoa vaikeus oli patistaa poikani tekemään se puolestani.  Tämä vaati muutaman viikon aikana huolimattomia heittoja ” hei, tekisitkö mulle blogin” ja sitten varsinaisen heiton ” hei, tehdään se nyt” Viisi minuuttia myöhemmin minulla oli blogi.

Toinen este oli meille kaikille tyypillinen kysymys ”miksi ”. Miksi ylipäätänsä tekisin sen? Mitä sillä haen? Minulla ei ole mitään sanomista enkä osaa kirjoittaa, kielioppini ja oikeinkirjoitukseni on syvältä. Yhdyssana, mitä ne ovat? Minulla on lukihäiriö, myöskään kielikorvani ei sano mitään, vaikka lause kuulostaisikin kököltä. Lisäksi olen aina ajatellut, että kirjoittaessani sanajärjestykseni on omituinen.

Kolmas este oli tieto siitä ,että kukaan ei todennäköisesti tule lukemaan tätä. Harvoin luen kenenkään blogeja,  joskus ruokaohjeita etsiessäni joudun vahingossa jonkun blogille. Työkaverillani on uskomattoman hauskasti kirjoitettu matka blogi. Kotisohvallani ei paljon tapahdu. Töissäni minua sitoo vaitiolovelvollisuus, harrastuksia ei ole.

Blogini otsikko  ”1000 kysymystä” tulee toimimaan blogini runkona. Ensimmäinen kysymykseni on           ”Oletetaan, että sinulla olisi päämäärä. Niin mikä se olisi”

Varsin käyttö kelpoinen kysymys mietittäväksi.  Usein kuulee sanottavan, että Ilman päämäärää  toiminta on kuin tikan heittoa pimeässä huoneessa.  Olen samaa mieltä jos kyseessä on työ tai harrastus, muuten suosittelen päämäärätöntä toimintaa, täydellistä ajan hukkaamista ja päämäärätöntä ajelehtimista. Työssäni sosiaaliohjaajana mietin usein työni tarkoitusta ja sitä mitä oma toimintani aiheuttaa. Sosiaalityön tarkoitus on selkeä ”lisätä hyvinvointia edistämällä yhteiskunnallista muutosta, auttaa ja tukea itsenäistymisessä, lisätä elämänhallintaa ja auttaa löytämään ratkaisuja ihmissuhdeongelmiin.” Jos päämäärä on tämä niin onko työni suunniteltu niin, että sen tarkoitus täyttyy. Kyllä ja ei. Valitettavan usein tuntuu siltä, työ pikemminkin vähentää asiakkaan omaa toimitakykyä ja itsenäisyyttä.  Suhteessa asiakkaaseen tyydytään siihen, että ei toivottua käyttäytymistä tai tilannetta ei ole sen sijaan, että tähdätään toivotun käytöksen ja tilanteen näkyvyyteen. Tyydytään siihen, että asiakas ei enää juo. Ei odoteta, asiakas olisi innostunut tulevaisuudestaan.

Mutta takaisin blogin päämääriin. Mitä ne ovat?

Voittaa julkisesti sanomisen häpeä. Huvittavaa kyllä, ristiriita on suuri. Uskon, että kukaan ei tule lukemaan tätä, mutta samanaikaisesti häpeän sitä mitä muut ajattelevat.

Yritys parantaa omaa kirjoitustaitoa, loogista ajattelua ja oppia olemaan edes hieman hauska tai viihdyttävä.

Miettiä jokaisella kirjoitus kerralla yhtä kysymystä.

Kirjata kirjallisuudesta,  minussa jotain herättäneitä lauseita, aforismeja. Siitäkin huolimatta, että ne ovat itsestään selvyyksiä tai kliseitä. Lauseita jotka ovat herättäneet minussa jotain.

Tietysti taustalla on myös, no myönnettäköön, vaikka hävettää, salainen haave saada mainetta ja kunniaa. Varsin inhimillistä. Ymmärsin juuri että 1.eikä 5. toteudu, jollen kerro kenellekään blogista. Iik, apua, siis Faceen. Nyt mennään reippaasti epämukavuusalueelle. Kehtaanko enää mennä duuniin tai tavata ketään. Ystäväpiirissäni on monia hyviä kirjoittajia.  Toisaalta Lenita Airisto sanoi ” punaista päälle ja eturiviin”.

Vielä päämääristä. Kaikki päämäärät ovat hyviä. Mikä sitten auttaa niiden toteutumisessa?

Helpottaa jos päämäärä on sinulle tärkeä. Sen tavoittaminen tuo elämääsi jotain uutta. Auttaa kun miettii tarkkaan miten elämä muuttuu päämäärän saavuttamisen jälkeen, mikä tai mitkä asiat ovat toisin. Mitä on tullut entisen tilalle. Päämäärän täytyy olla innostava, mennä kohti jotain uutta. Pilko etenemisesi pieniksi osiksi. Päämäärä on myös helpommin saavutettavissa jos siihen pääseminen riippuu lähinnä omasta toiminnastasi. Jos näin ei ole, niin mieti mitä tarvitset muilta ihmisiltä ja pyydä rohkeasti apua. Muista palkita sinua tukeneet.

Kirjallisuuspläjäys

Alice Munron kirjasta ”Hyvän naisen rakkaus”.