Uusi Vuosi (Hietala)
Genre: Rakkaus, nuoret
Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä
Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (nuoriso-AU)
Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. En ole varma, onko tämä varoittamisen arvoista, mutta kun mukana on kaksi jonnea, niin lopputulos saattaa olla kovin ikävä.
Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa
Edellinen osa:
https://turinametsa.tumblr.com/post/172176247092/olisitpa-syliss%C3%A4ni-hietala
OSA 5
Talvi, hanki, jää ja tuisku olivat valloittaneet kaupungin, ja kylmä tuuli puhalsi lunta mereltä satamaan. Pojat olivat kerääntyneet viettämään yhdessä Uutta vuotta, ja heidän joukkoonsa oli liittynyt kaksi nuorempaa jonnea, Hauhia ja Asumaniemi.
Vilhon aika lukiossa oli ohitse. Oli ollut jo vuoden, kaksi. Nätisti hän oli siitä selvinnyt, saanut aineita kirjoitetuksi niin hyvin, kuin taisi, ja päässyt yliopistoon välivuoden jälkeen. Opettajaksi hän ajatteli ryhtyvänsä. Urho oli selvinnyt lukioon ja päässyt muuttamaan omilleen. Yläasteaikainen kaveriporukka oli hajaantunut ammattikoulun sekä lukion välille, mutta tapasivat siitä huolimatta usein. Edellisvuonna paikkakunnalle olivat muuttaneet ysiluokkalaiset Asumaniemi ja Hauhia, jotka heti ensiksi eksyivät Lehdon kaveriporukkaan päihteiden perässä, vaikka Es:n kulutus noilla kahdella oli suurempaa, kuin alkoholin. Lukiossa Janne oli innostunut kunnolla harjoittamaan taitojaan tyttöjen – sekä poikien – kanssa, ja aina tuo jätti peräänsä itkevät silmät ja rikkinäiset sydämet. Johannes oli tavannut lukiossa toisen meemeilijän, Aarne Honkajoen, ja nuo olivat yhdessä pistäneet kovin tykätyn meemiaccountin pystyyn instagramiin. Monien yllätykseksi Yrjöstä ja Aatoksesta oli muodostunut pari, joka aina vahingossa draamaili niin, että koko porukka sai siitä kuukausittain draamakiintiönsä täyteen. Matias ja Viljami olivat Riston tavoin hieman syrjäytyneet hullutteluista ja yrittivät oikeasti panostaa opiskeluun, sillä heillä alkoi jo olla kirjoitukset ovella.
Urhon ja Vilhon välit olivat lämmenneet entisestään, mutta vieläkään he eivät olleet varsinaisessa parisuhteessa, vaikka se siltä todellakin vaikutti. Kumpikaan ei rohjennut viedä suhdetta siihen lujaan pisteeseen asti. Ja sen vuoksi Urho olikin sattunut puolivahingossa ihastumaan luokkalaiseensa, erääseen kauniiseen Veraan, ja toi sen myöskin ilmi. Veran kanssa Urhon oli tarkoitus tanssia myös Wanhat, ja nuo olivatkin sopineet siitä jo. Mutta joulun alla Vera oli muuttanut pois, ja Urho masentui. Vilho oli silloin ollut ystävänsä tukena, eikä ollut ollut edes moksistaan siitä, että Urho oli tyttöön silloin tykästynyt. Sanonut vain ymmärtävänsä, kun Urho oli itkien anteeksi pyydellyt. Vilho oli myös lupautunut tanssimaan Urhon kanssa, jos tuo niin haluaisi. Ja halusihan Urho, vaikka se vähän oudolta heidän molempien mielestä vaikutti. Mutta hauskaa siitä varmasti tulisi, sen he tiesivät.
Talvi oli tullut myöhässä sinä vuonna, mutta kun se sitten juuri ennen joulua tuli, peittyi kaikki valkoisiin hahtuviin. Meren rannikko jäätyi ja satama hiljeni, ja sinne Uuden vuoden aattona nuorten joukko vaelsi kuin uskovaiset elämänsä päämaaliin. Antti, Tassu sekä Vilho olivat ostaneet porukalle juomat, ja niiden maistaminen oli jo aloitettu. Joukkoon liittynyt Asumaniemi oli hommannut heille jotenkin kasan raketteja ja paukkupommeja, varmaankin alkoholisoituneen isänsä avulla. Anttikin oli ostanut paukkuja, mutta aikoi lähteä Tassun kanssa Tyynen ja Lyytin tykö, ja sieltä jonnekin kauemmas maaseudulle ampumaan niitä.
Vilho astui jäälle muiden mukana, ja nuoret etsivät tiensä erääseen lahdelmaan. Metsän kautta sinne ei huvittanut kiertää, sillä puiden alla oli varmasti lunta ainakiin polviin asti. He liukastelivat jäällä, ja yksi tai useampi veti paikoitellen lipat, mutta aina joku auttoi nuo ylös mahdollisimman pian. Veljeyden tunne oli vahvana läsnä, varsinkin, kun alkoholi sitä tunnetta ruokki.
Metsän varjostaessa rantaa ja vain tähtitaivaan tuikkiessa kaukana, täytyi poikien käyttää valonlähteinään joko mukanaan tuomiaan otsalamppuja, taikka puhelimiensa taskulamppuja (mitkä kuluttivat pakkasen lisäksi hirveästi akkua, joten niitä ei käytetty, varsinkin, kun täytyi saada sekoiluista kamaa snäppeihinkin). Vain Johannaksella sekä mukaan lähteneellä Ristolla oli otsalamput, ja niillä he valaisivat kauempaa Asumaniemeä, Hauhiaa sekä Urhoa, jotka asettelivat paukkuja ja raketteja laukaisuvalmiiksi. Asumaniemi otti hörpyn ES:tään, ja antoi puhelimensa vieressään kyykkivälle Hauhialle.
Sytytyslanka syttyi nopeasti, ja pojat vetäytyivät iloisina naureskellen. Paukahdus halkoi ilmaa, ja tähtitaivasta vasten piirtyi vihreä sädepilvi. Vilho otti Urhon kätensä alle, kun tuo tuli siihen pesiytymään. Vilho hymähti hiljaa haistaessaan alkoholin kitkerän hajun toisesta, kun toinen kurottautui hieman suukottaakseen häntä poskelle. Asumaniemi ja Hauhia sytyttivät uudet raketit ja ne ampaisivat kauniisti lähtöön.
Lehto naureskeli sivummalla, sillä heitteli pieniä paukkupommeja jäälle. Ne paukahtelivat hiljaa, mutta ääni kantautui kauas. Janne oli liittynyt hänen seuraansa. Aatos kuvasi rakettien räjähtämisiä kiinnostuneena, ja Yrjö hengaili hänen vieressään. Viimeaikaisesta draamasta, mikä oli kosketellut Aatoksen eksää, oli kulunut vasta vähän aikaa, mutta oli selvää, että Yrjö aikoi tulevana yönä kokeilla onneaan. Hyvä vain, että he asuivat solussaan kahden, kukaan ei olisi häiritsemässä heitä siellä. Samanlaista menoa kesti pitkälle iltaan, ja kahdentoista maissa, muutamaa minuuttia vaille, he kaikki ojensivat juomansa taivasta kohden nätissä puoliympyrässä, ja hieman kauempana Asumaniemi sytytti Urho kaverinaan viimeisiä, suurimpia ja juhlavimpia paukkuja, mitkä oli vuodenvaihtumista varten varatut.
Enää kymmenen sekuntia. Jätkät hiljenivät hartaaseen mielentilaan ja yrittivät olla hytisemättä ja huojumatta. Asumaniemi valmistautui sytyttämään paukut, mutta jokin sai heidän huomionsa kiinnittymään toisaalle, juuri kun tuli syttyi sytytyslankoihin.
Kukaan ei tiennyt, oliko se muutaman lahden takaa alkava kaunis ilotulitus syypää siihen, mutta vain Asumaniemi ennätti ryömiä kauemmas ilmaa halkovista raketeista. Yksi paukuista ei lähtenyt, vaan paukahti suoraan Urhon edessä niin, että teräviä muovinsirpaleita ja ruutia lensi tuon kasvoille.
Kukaan ei ensin tajunnut mitä kävi. Alkoholin turruttamilla aivoillaan he aluksi vain tuijottivat selälleen kaatunutta Urhoa, joka vaikersi hiljaa. Vilho räpsäytti silmiään ja syöksähti huojahtaen epävarmana pojan tykö. Hän tyrmistyi nähdessään pojan veriset kasvot, ja sen, kuinka verta valui pojan silmistä tuon poskille. Urho mutisi jotain, ja Vilho kuuli, kuinka mutinan seasta erottui itkuksi muuttuvaa urinaa.
"Pojat!" Vilho ähkäisi neuvottomina seisoville jätkille (paitsi Asumaniemelle, joka oli tullut Urhon toiselle puolelle heti Vilhon perässä). "Soittakaa nyt jumalauta joku apua!"
Aatos, joka osasi pysyä rauhallisena vakavissakin tilanteissa, etsi puhelimensa ja yritti soittaa ruuhkaiseen hätänumeroon. Risto oli purskahtanut itkuun kauempana ja vapisi holtittomasti. Yrjö yritti rauhoitella tuota, sillä oli tärkeää edes yrittää pysyä kuosissa.
Vilho yritti silittää hieman Urhon melko ehjänä säilynyttä poskea. Urho tarrasi häntä takin hihasta kiinni, yritti sanoa jotain, mutta suuhun tulviva veri esti ääntä kuulumasta. Vilho hyssytti ja vilkaisi Asumaniemeä, joka etsi taskustaan jotain.
ES-tölkki.
Mitä helvettiä?
Asumaniemi otti rohkaisuryypyn, ennen kuin katsahti taas Urhon kasvoja.
"Jätkä hei, älä nyt delaa! Saadaan apua ihan pian."
Vilhon teki mieli lyödä poikaa, mutta hän keskittyi rauhoittelemaan Urhoa, jonka tajunta palasi hetki hetkeltä selvempänä, kun turtuneisuus katosi. Urho vääntelehti siinä Vilhon alla hangessa ja yritti nousta ylös. Joukon vanhin pyyhki verta tuon suupielistä takkinsa hihaan. "Hei.... Onks kellään paperia?" Hän kysähti, ja pian Aarne tuli siihen vielä avuksi. He yrittivät putsata omituisesti korisevan pojan kasvoja.
"Ei sulla oo mitään hätää...."
"Vilh....Vilho...."
Urhon ääni sortui kummaksi nyyhkäisyksi.
"Kyllä mä tässä oon. Ei hätää. Saadaan kohta apua."
"M....M-Mitä käv...i.... Mul teke kipiä..ä...."
"Sait vähän kasvoilles. Ei se ole paha", Vilho yritti sanoa sen varmasti, mutta hän ei ollut edes täysin varma, mitä toiselle oli tapahtunut. Urhon silmät olivat veren peitossa, mutta olivatko ne puhjenneet?
Siihen Urho kuitenkin itse vastasi:
"Mää...tierän.... Ei mul oo silmi enä."
Vilho kurtisti kulmiaan ja siirsi kättään pojan korvalle. Vilhon "älä huoli" keskeytyi, kun sataman suunnalta kuului hätäajoneuvojen ääntä. Aatos katsahti metsän takaa vilkkuvia sinisiä valoja, ja Lehto lähti huojahtelemaan Jannen kanssa sinne päin.
Vilho oli luvannut, ettei jättäisi Urhoa nyt, mutta hänet oli sairaalalla pakotettu jäämään käytävälle, kun Urho vietiin suorilla ensiavun lävitse jonnekin. Huoli painoi nuoren miehen mieltä niin, että päänsärky ei lakannut millään. Hartijatkin tuntuivat aivan liian raskailta. Ainoana täysi-ikäisenä hän oli ollut vastuussa poikien turvallisuudesta, eikä hän olisi saanut antaa heidän ampua raketteja. Hänen ne olisi pitänyt sytyttää, ja hänen pitäisi nyt maata tuolla jossain sokkeloisten käytävien päässä tiedottomana pojan puolesta. Urho oli mennyt tajuttomaksi ambulanssissa ja Vilho oli säikähtänyt tuon kuolleen. Kun hoitaja oli antanut luvan, oli Vilho istahtanut Urhon toiselle puolelle ja ottanut kädestä kiinni. Sitä olisi vain tarvittu hetkeä aikaisemmin, mitä se auttaisi silloin, kun toinen ei tajunnut enää mitään. Häntä itseään se hieman helpotti, kun hän tunsi pojan sykkeen, joka oli hieman laantunut. Joka tapauksessa oli selvää, että Urho sokeutui. Ja ettei siitä voisi ikinä toipua.Syyllisyydentunto piikitteli Vilhon sydäntä kovin. Hän oli tehnyt elämäänsäkin suuremman virheen.
Aamuun asti hän istui nuokuksissa ja itku kurkussa käytävällä. Ohi kulkevat hoitajat, potilaat ja lääkärit vilkuilivat tuota hieman ihmeissään. Kukaan ei kuitenkaan ajanut häntä pois siitä. Vilho kuuli, kuinka kauempaa sammutettiin valoja, ja ainut valo joka käytävälle jäi palaamaan, paloi hänen yläpuolellaan. Hän katsahti lattiaan piirtyvää, muodotonta varjoaan ja nyyhkäisi.
Aamupäivällä joku hoitajista tuli hakemaan hänet Urhon luokse. Vilho ei ollut nukkunut silmäystäkään, ja siltä hän näyttikin. Mutta ei sillä ollut mitään väliä, näkisihän hän Urhon, vihdoinkin. Ei hän edes tajunnut ajatella sitä, ettei näkisi enää ikinä Urhon iloisia, onnesta loistavia silmiä. Liekkö kaikki ilo jo poissa siitä pojasta. Ehkäpä jäljelle oli vain jäänyt hiljainen haamu, joka ei enää jaksaisi. Sen vuoksi hän hieman tyrmistyi nähdessään Urhon makaavan liikahtamatta kääre silmillään sinivihreillä vuodevaatteilla. Siinä ovella Vilho alkoi epäröimään. Kestäisikö hän itse tämän kaiken? Ei hän ikinä pääsisi siitä eroon, varsinkaan kun Urhoa pitäisi katsella päivittäin. Mutta toisaalta.... Niin, ei hän voisi lähteäkään.
Hitaasti Vilho asteli vuoteen vierelle ja istahti tuolille, joka siihen oli tuotu. Pitkään hän vain katseli nukkuvan kasvoja. Miehen kurkkua kuristi ikävästi. Urho heräili itsekseen, tai oikeastaan heräsi säpsähtäen ja hypähti istualleen. Tuo puuskutti kummasti ja käänteli päätään puolelta toiselle selvästi hätääntyneenä. Vilho nosti nopeasti kätensä pojan rinnalle ja painoi tuon takaisin alas.
"M...Mää en nä mitä.... Miks tääl o pime...."
"Rauhoitu", Vilho pyysi hiljaa ja kumartui siihen lähemmäs ottaen Urhoa kädestä.
"Ville? Mitä.... Onks jotai tapahtunu? Mis me olla?"
"Sairaalassa", Vilho sanahti ja nieli lujasti, ennen kuin selitti tilanteen pojalle. Hieman kuivunutta verta oli jäänyt Urhon poskelle, ja Vilho yritti pyyhkiä sitä siitä pois. Urho oli jähmettynyt paikoilleen ja hengitteli kiivaasti.
"Ville...", Urho kuiskasi tuntiessaan toisen kosketuksen kasvoillaan.
"Niin?"
"Jätätsää... mut ny?"
Vilho kurtisti kulmiaan, tuijotti toisen kasvoja ja pitkitti vahingossa hiljaisuutta, mikä sai Urhon selvästi ahdistumaan entisestään.
"En", Vilho sanahti kohta, ja kieltävästä vastauksesta huolimatta Urho säpsähti. Oli tietenkin pelännyt pahinta, raukka.
"Kyl mää tierän.... Et sää jaksa. Sää ole ni...herkkä muutoinki", Urho mutisi ja käänsi kasvojaan poispäin toisesta. Pojan päätä kiristi ja poltti ikävästi. Lisäksi sydäntä puristi.
"En mä jätä sua. Miks jättäisin. Äläkä sano, että ku sulla ei oo silmiä tai sä et nää. Mitä väliä sillä on?" Vilho sanoi tiukemmin ja kumartui lähemmäs suukottaakseen Urhon otsaa.
"Senhä.... mää sanonu oisi. Mut sää sanosi sen jo. Kyl sää ole tarpeeks monta kerta sen sanonu, ett sää mun silmistä tykkäät."
"Yksi piirre sinne tai tonne. Hölmö, mä rakastan sua", toinen kuiskasi ja painoi otsansa Urhon päätä vasten hieman huvittuneena.
"Niin määki sua", Urho nyyhkäisi ja hapuili kädellään Vilhon kättä. Vilho otti siitä kiinni ja puristi rauhallisesti, ja Urhon mielen täytti se tuttu turvallisuuden tunne. Kyllä se hänestä huolen pitäisi.
Molempien kasvoilla ilmestyi hienoiset hymyt, vaikkei Urho Vilhon pientä epävarmaa hymyä huomannutkaan.
"Sanokos ne, millo mää poies pääsisi?"
"Ei. Mut mä mietin, jos me hommattas yhteinen asunto. Asuttas yhessä....Sun ei tartteis olla yksin. Eikä kukaa antas sun olla varmaanka yksi."
"Onhan mul siel solus kavereit", Urho huomautti, mutta Vilho kielsi tiukasti:
"Silti. Mä haluun olla sun kanssa."
"Jaaha...", Urho hymyili ja alkoi nauramaan hiljaa. Helpottunut olo livahti Vilhon sydämeen. Urhon iloisuus ei ollut kadonnut.
