Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU
Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon poikia, Yllätyslaivausta
Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.
Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti
https://turinametsa.tumblr.com/post/172202104182/uusi-vuosi-hietala
Hitaasti elämä palasi entisille raiteilleen - ainakin melkein.
Yhteinen asunto ja yhdessä asuminen tuntui mukavalta ratkaisulta. Sai olla vaikka koko ajan toisissaan kiinni ja tiesi koko ajan, missä toinen meni.
Vilho todellakin oli pelännyt Urhon masentuvan. Kerran pari poika oli hänet säikäyttänyt apeudellaan. Mutta poika oli myös palautunut pian entisekseen, kun Vilho oli palannut hänen viereensä.
Ainahan se siihen palasi. Oli hetken tekemässä omiaan, opiskelemassa tai jotain muuta, ja palasi sitten taas istumaan Urhon kylkeen kiinni. Ja siinä oli sitten heillä molemmilla mukava olla.
Mutta Urho tiesi, että Vilholla oli myös rankkaa. Hän oli joka hetki huomaavinaan, kuinka levoton Vilho oli. Olihan se nyt melkoista, opiskella ja elää samaan aikaan, kun piti hyysäillä vaivaista.
Urhoa hieman katkeralla tavalla huvitti. Omalla varomattomuudellaan hän oli pilannut herkän toverinsa elämän. Muutamia kertoja Urho oli ajatellut pyytävänsä Vilhoa lähtemään ja jättämään hänet yksin, ja kerran tai kahdesti hän oli siihen asiaan muutamalla sanalla viitannut, vaikka se olikin raskasta.
Raskasta sellaisen kuuleminen oli Vilhollekin, joka koki olevansa vastuussa toisen tapaturmasta. Urho muisti, kuinka Vilho oli yhtenä iltana itkenyt kännipäissään ja syytellyt itseään tapahtuneesta. Vilho oli tosiaankin alkanut käymään entistä enemmän baareissakin viikonloppuisin, ja tuli yleensä hienoisessa humalassa takaisin, mutta Urho antoi sen anteeksi. Hän kyllä tiesi, että Vilho tarvitsi jotain vastapainoa stressaavalle arjelle.
Joka hetki piti olla auttamassa Urhoa ja vahtia tuota.... Urho painoi päätään. Tuntui kovin hyödyttömältä, varsinkin, kun mieleen tulvi ajatus siitä, kuinka hän ei pystynyt edes kävelemään portaita kunnolla alas ilman, että Vilho auttoi häntä siinä.
Ja se hävetti.
Iso ihminen, joka tarvitse taluttajaa joka asiassa.
Mutta siitä huolimatta Urho oli myöskin onnellinen. Vilho oli uskollinen ja teki kaikkensa hänen puolestaan.
Toki vähän liikaakin, mutta kuitenkin.
Urho häpli jotain hyllyltä poimimaansa asiaa käsissään. Niin hän oli alkanut aina tekemään, jos oli vähääkään hermostunut. Ja se hieman ärsytti.
Missäköhän Vilho nyt oli? Urho olisi todellakin halunnut halata miestä. Painautua vasten Vilhon lämmintä kehoa ja pesiä siinä kuin parhaassakin turvapaikassa.
Mutta Vilhoa ei kuulunut. Asunto tuntui turhan hiljaiselta. Siitä huolimatta hän yritti. Nousi seisomaan, laski esineen käsistään vuoteelleen ja poistui makuuhuoneesta.
"Vilho?" Hän kysähti, ja samassa jossain räsähti pahasti. Samassa työhuoneen ovi aukesi ja Vilho puuskahti:
"Anteeksi. Ootsä kunnossa?"
"Oon mää....Mitä sää teet?"
"Vähä omiani...", Vilho sanahti ja otti toista kädestä kiinni. "Haluutsä jotain?"
"Emmää mitä tartte. Mää va....alko ahdista hiljasuus. Emmää sua häiritä halunnu", Urho sanahti nopeasti ja Vilho kurtisti kulmiaan katsellessaan Urhon kasvoja huolestuneena.
Pitkään Vilho oli hiljaa ja mietti mitä sanoisi, mutta lopulta hän vain kiskoi toisen mukanaan keittiöön.
"Haluutsä kahvia?"
"Emmää tartteis...", Urho yritti hymyillä. Äänensävy oli jotenkin....kuollut. Tylsä ja hiljainen.
Ja siitähän Vilho huolestui kaksinverroin lisää.
"Hei....Urho. Sanos mikä sulla on", hän pyysi hiljaa taas hetken hiljaisuuden jälkeen istutettuaan Urhon keittiön pöydän ääreen istumaan. Tuo hapuili sormiensa päillä pöytäliinaa selvästi levottomana.
"Äh...Mul mikä o. Menisit va jatka hommias. Ei siittä mitä tule jos sää va mua hyysäilet."
Urho yritti naurahtaa. Ja todellakin yritti, mutta Vilho kuuli sen vain surullisena inahduksena.
"Kyllä mä nä...huomaan, että sulla joku on. Mikä on?"
Vilhon ääni oli kummallisen vaativa. Aivan kuin jokin olisi pelottanut tuota.
Urho nielaisi ja naputti pöytää.
"No ku....Sul mene kaikki iha paskast. Vaa mu taki", poika sanahti vaimeasti ja Vilho kurotti ottaakseen tuota kädestä.
"Ei men-"
"Äl", Urho kielsi ja veti kättään kauemmas.
"Kyl mää tierän. Sää ole ni hirve levoton ku sää stressa kaikke. Opiskeluit ja rahaa ja kaik. Ja muaki."
"No tietenki mä oon huolissa-"
"Ni! Sää ole va huolissas kaikest! Sun pitäs silt rentoutu! Jos sää et te jotai su asiallisi, ni sä kyttäät mu vieres. Kyl sul omaki elämä o!"
Toinen pysyi hiljaa niin kauan, että Urho ajatteli toisen poistuneen paikalta. Sen vuoksi hän jopa säpsähti, kun Vilho aloitti:
"Urho. Mä ymmärrän kyllä, että sä oot huolissani musta. Iha samalla tavalla ku mä susta. Mutta mun takia sä oot tossa kunnossa. Jos mä oisin vahtinu, jos mä oisin sytyttäny ne, jos mä oisin ollu oikeesti aikuinen ja ottanu vastuun teistä, sä et olis tossa kunnossa. Kyllä minä susta vastuun kannan. Se on mun velvollisuus."
Urho olisi halunnut väittää vastaan, muttei edes viitsinyt. Huokaisi vain turhautuneena.
"Ja sitäpaitsi", Vilho huomautti tiukemmin. "Sä sanoit että mulla on mun oma elämä. Niin on, ja se istuu siinä mun edessä juur tällä hetkellä. Minä tiiän, että sä välillä haluisit mun lähtevän. Mutta kun mä en hylkää sua enää, enkä anna minkään pahan enää tapahtua sulle. Mä haluun huolehtia susta ja....niin. Kun minä ihan oikeasti sinusta välitän."
Urho kurtisti tummia kulmiaan ihmeissään, ja Vilho jatkoi:
"Mä tiedän, että sä pelkäät sitä. Että mä lähtisin ja jättäisin sut. Mutta kun mä oon päättäny sen, että huolehin susta siihen asti kun on tarvis, mieluiten siitäkin pidemmälle. Jos sä vaan annat mun huolehtia."
"Emmää haluis anta. On se kyl yht perkelet, ku ei iso ihmine osaa yksi ees kävel", Urho mutisi katkerammin ja Vilho nappasi hänen pöydällä lepäävän käden käteensä.
"Urho. Se nyt vaan kuuluu tohon tilanteeseen, ku et oo vielä tottunu. Mä lupaan lopettaa liian huolehtimisen heti, kun sä pärjäät paremmin."
"Enkö mää sit pärjä?"
"Pärjääthän sinä. Ihan tavattoman hienosti. Rohkea poika", Vilho hymyili ja sipaisi Urhon hiuksia. Poika värähti ja yritti piilotella hymyä.
"Oo jo hilja."
Siltä erää se asia oli selvä.
Vaivaisessa parissa viikossa Urho oli taas valmis käymään koulua, ja koska Vilho oli onnistunut hommaamaan itsensä opettajaharjoitteluun samaan lukioon, ei Vilhon tarvinnut olla liikaa erossa Urhosta, joka tunsi olonsa melko epävarmaksi.
Kenenkään muun kuin Vilhon seurassa hän ei ollut kahteen kuukauteen ollut, jonka vuoksi kouluun meneminen ahdisti hirveästi.
Ja olihan sille syynsä. Kulkiessaan onnekseen tutulla käytävällä hän kuuli takaansa ihmetteleviä ja kauhistuneita henkäyksiä, mitkä saivat hänet tuntemaan olonsa oudoksi. Miettiköön mitä miettivät, sitä hän itselleen toisteli, mutta ei sekään auttanut. Vilhon hän tiesi vielä kulkevan vierellään rauhalliseen tahtiin.
"Jos etitään pojat käsiin, ja saat olla niitten kanssa. Mä meen sitten omiin hommiini. Ja muista, että sä voit kyllä aina vaikka soittaa mulle, ku susta siltä tuntuu."
Aivan kuin vanhempi olisi puhunut tarhaikäiselle lapselleen. Urhoa oksetti ja hän huokaisi:
"Kyl mää koita pärjä.... Enkä mää sua häiritä viiti. Eiköhä Yrkkä tai Aatos auta jos jotai tulee...."
"Varmasti", Vilho myönsi, ja seuraavan nurkan takaa pojat löytyivätkin löhöilemästä käytävälle raahatuilta objekteilta.
"Kappas? Lepakko tuli", Janne haukotteli ja venytteli sohvalla. Yrjö loi tuohon vihaisen mulkaisun noustessaan Aatoksen viereltä. Pienempikin jätkä nosti päätään.
"Ompa kiva nähä suaki", Yrjö sanahti ja halasi Urhoa vähän liian nopeasti, sillä tuo säpsähti lujasti.
"Ahhah....Älä ilma ett varota. Mää säiky ni helvetist!"
"Niin niin. Sori. Mut mitäs sä?"
"Mitäpä....Totuttelen. Ei tää o kummosempaa ku alkaa tottua."
Urho kuuli, kuinka Vilho sanahti jotain jollekulle ennen kuin lähti. Hieman häntä harmitti, joutuisihan hän olemaan hieman pitemmän aikaa ilman turvallista Villeä.
Yrjö istutti Urhon hänen ja Aatoksen viereen sohvalle, ja Urho asettui kuuntelemaan muiden juttuja.
Ei kenellekään heistä ollut mitään sen kummempia sattunut. Janne oli kehittänyt itseään siinä, missä oli hyvä. Lehto ja Risto olivat sopineet kauan sitten tulehtuneet välinsä täysin, ja Lehto oli vaihtanut lukioon. Nuo pesivätkin vierekkäin eräällä palikalla sulassa sovussa.
Matiaksen ja Viljaminkin välillä tuntui olevan meneillään jotain normaalista kaveruudesta poikkeavaa: nuo tökkivät koko ajan toisiaan, tönivät ja pyrkivät muutenkin kosketuksiin keskenään. Yrjö ja Aatos tuntuivat selvinneen viimeisimmästä draamastaan kunnialla. Johannes virnuili yksikseen kauempana muista puhelimelleen, sillä chattaili, tai oikeastaan "lähetteli laatuluokkaista kuvataiteen huvittavaa osaamista", Aarnen kanssa.
"Ootteks te muute nähneet vielä niitä uusia oppilaita?" Kysyi Risto hiljaa ja arasti. Kysymys aiheutti sen, että hetimmiten Lehto tuhahti halveksivasti. Risto vavahti ja vilkaisi pelokkaasti toista.
"Ei", Yrjö totesi olkiaan kohauttaen. "Missä lie piileskelevät."
"Uusia oppilait?" Urho kysähti ihmeissään.
"Niin.... Ne lakkautti sen naapurikunnan lukion. Oppilaat siirtyy tänne", selitti Viljami, joka yritti olla hihittämättä, kun häntä sylissä pitelevä Matias puhalteli hänen niskaansa.
"Aha...", Urho ähkäisi tummat kulmat mietteliäässä kurtussa.
Johannes nousi ja huikkasi muillekin:
"Tunti alkas, khihi.... Vaikka ette te halu sin mennä. Kaarnal o se sijainen."
"Voi helvetti", ärähti Yrjö, joka veti mukanaan Urhonkin ylös.
Heillä tosiaankin oli sijainen psykologiassa, sillä heidän aina niin positiivinen opettajansa Kaarna oli loukannut jalkansa näyttäessään esimerkkiä jäisellä tiellä kävelemisessä.
Heidän sijaisensa oli nimeltään Henrik Lammio, vaikka tuota kylläkin vain sukunimellä kutsuttiin, kuten kaikkia muitakin opettajia. Lammio oli kaikkien mielestä mahdottoman ärsyttävä, tylsä ja epäpätevä opettaja. Jossain matikantunnilla Lammion pätemisen olisi ymmärtänyt, mutta psykologian luokassa se oli ennenkuulumatonta.
Ja Lammion päteminen alkoi heti, kun pojat puoli minuuttia myöhässä luokkaan saapuivat:
"Ettekö te tienneet, ettei lukiossa ole soveliasta myöhästyä tunneilta?"
"Kyllä tiedettiin", hymähti Lehto, joka puhui yleensä muidenkin puolesta. Porukka oli vallannut takapenkit, eikä kellään yleensä ollut siihen mitään sanomista.
"Mitä sanotte, jos annan asianne rehtorin käsiteltäväksi? Ja tulkaas kaikki takapenkkien pirut tänne eteen istumaan!"
Vastahakoisina pojat siirtyivät etupenkkiin, mulkoillen Lammiota kulmiensa alta.
Urho istui vaiteliaana Yrjön vieressä ja yritti kuunnella miehen vinkuvaa puhetta, kun tuo yritti selittää jotain aivojen toiminnasta. Eivät hänen aivonsa olleet todellakaan toiminnassa, kun ajatus harhaili Vilhoon.
Hän ei edes huomannut, kuinka Lammio oli lopettanut puhumisen ja kävellyt hänen eteensä.
"Eikö sinulla ole käytöstapoja? Aurinkolasit kuuluu ottaa pois sisätiloissa!"
Urho ei ennättänyt edes kieltää miestä, kun tuo jo kiskaisi tummat lasit pois Urhon kasvoilta.
Huomatessaan pojan silmien irvistävät arvet, Lammio kavahti rajusti taaksepäin.
"M....Mitä sinulle on...tapahtunut?!"
Urho nielaisi. Hän tunsi kymmenet silmäparit selässään sekä sen vaivaantuneen olon, mikä levisi jostain hänen vierestään. Urho avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Aatos ennätti ensin:
"Onnettomuus. Voan sehän ei sinulle kuulu."
Lammio alkoi punoittaa, ja hänestä selvästi näki, ettei hän kauaa kestäisi. Mutta ennen kuin Lammio räjähti, joka koputti oveen. Miehen olotila oli hetkessä poissa ja hän avasi luokan oven.
"Hei.... Anteeksi, mutta onks tää sattumoisin oikee luokka?"
Kysyjä oli vilkaspiirteinen, vaaleahiuksinen urheilijapoika, sen näki jo päällepäin. Pojalla oli kaverikin. Todella tumma ja vihaisen näköinen jätkä mulkoili luokkaan kaverinsa takaa, ja tuosta näki, ettei tuo olisi halunnut olla paikalle.
"Meillä on psykologian tunti kesken täällä.... Mitä luokkaa haette?" Lammio kysyi asiallisesti, mutta oppilaat huomasivat, kuinka tuon silmäkulmassa nyki elohiiri.
"Tätä luokkaa", vaaleampi poika naurahti ja he tulivat sisään.
Sivusilmällä luokassaistujia tarkkaillessaan tuo huomasi Urhon ja kohotti kulmiaan asettuessaan Johanneksen viereen.
"Mitäs tolle jätkälle o tapahtunu? Onks se sokee?"
Vaikka poika puhui hiljaa, supina kantautui koko hiljaisen tilan halki selvänä puheena.
Johannes oli hetken hiljaa, kunnes nyökkäsi.
"On se.... Sattu pikku onnettomuus."
"No. Keitäs te kaksi olette?" Lammio kysyi istuunnuttuaan tietokoneensa taakse.
"Ah... Mä oon Ukko...Ukkola. Toi mun yrmy kaveri, se on Ilja Hellström."
"Ukko ja Ilja vai. Mitäs te täällä teette?"
"Mua kututaan Ukkolaksi, mut siis, me tultiin opiskelee. Meidän lukio lakkautettiin ja suurin osa opiskelijoista siirrettiin tänne", Ukkola selitti.
Urho kuunteli tulokkaiden ja Lammion keskustelua kulmat kurtussa. Niskaa vieläkin kuumotti, kun hän sai lasinsa Yrjöltä.
Ennen viimeistä tuntia Urho lähti käymään lokerollaan Aatoksen ja Yrjön seurassa. Koko päivä oli tuntunut mahdottoman raskaalta, kun oli pitänyt opettajille sokeuttaan selitellä. Olihan siitä koululle ilmoitettu, mutta kukaan ei tuntunut muistavan taikka tajuavan, että asia todellakin oli niin. Ja päivästä oli tullut entistä raskaampi, kun Urho ei ollut ennättänyt tapaamaan Vilhoa, kun Vilholla oli ollut niin kova kiire. Mitäköhän se edes teki, kun ei pitänyt ollenkaan tunteja? Istuiko se vain opettajienhuoneessa kahvilla?
Urho ei huomannut, kuinka vahingossa käveli jotakuta päin, ennen kuin törmäyksen uhriksi joutunut poika huudahti:
"Oho anteks!" Urho ähkäisi ja vetäytyi kauemmas, yrittäen kääntää päätään älähdyksen suuntaan.
Toinen oli hetken hiljaa ja Yrjö sekä Aatos näkivät, kuinka tuo tuijotti Urhoa täysin vakavana.
"Ei...se mitään. Ymmärrän kyllä. Mitä sinulle on tapahtunut?" Poika kysyi mahdottoman asiallisella ja kuivakalla äänellä, mutta pojan ilmeestä loisti myötätunto vammautunutta kohtaan. Urho hymyili levottomasti.
"Eh.... Mitä ny vähä sattu pikku juttu Uutena vuoten...."
"Sori, mut Urho ei tyk-", Yrjö oli murahtamassa väliin, sillä huomasi tuntemattoman olevan oikein rikkaan porukan lapsi (jollaisista Yrjö ei pitänyt).
"Ai että. Tarvitsetko apua jossain? Kyllä minä autan mielelläni! Voisit varmasti kertoa minulle jotain lukiostanne.... Olen muuten Jorma, Jorma Kariluoto. Vaihdoin lukiota, kun entinen oppilaitokseni lakkautettiin."
Yrjö ja Aatos tuijottivat toisiaan, ja sitten Jormaksi esittäytynyttä poikaa tyhminä.
"Emmää hirvest apu tartte, mut kiitti va.... Ja tervetuloa. Kai tää o iha kiv paik...."
"Mikä sinun nimesi on?" Jorma kysyi hymyillen.
"Urhohan se.... Urho Hietane", Urho naurahti vähän vaivaantuneena.
Heille kävi ilmi, että Jorma olisi samalla kurssilla heidän kanssaan, jonka vuoksi tuo liittäytyi heidän seuraansa löytääkseen oikean paikan. Samalla sattui niin, että Jorma löysi Urhosta uuden ystävän itselleen, sille nuo tulivat melko hyvin juttuun. Jorma jopa onnistui naurattamaan Urhoa historiantunnilla niin, ettei opiskelusta tullut yhtään mitään.
Vilho liittyi koulun loputtua poikien seuraan lukion etukatoksessa. Heti ensimmäiseksi hän huomasi kaksi vierasta jätkää, toisen, vaaleamman, naureskelemassa Johanneksen kanssa sekä tummemman pojan Urhon vierellä. Ja toisekseen hän huomasi Urhon leveän hymyn sekä tuon luona hengailevan pojan käden, joka roikkui kovin toverillisesti Urhon olilla.
Vilho kurtisti kulmiaan ja tervehti muita vaiteliaasti, pitäen katseensa kuitenkin tiukasti Urhossa.
Yleensä Urho oli aavistellut Vilhon katselevan itseään, mutta nyt tuo ei edes huomannut hänen tuloaan.
Vilho nielaisi huomaamattomasti ja vilkaisi Yrjön sekä Aatoksen suuntaan, jotka kaulailivat urakalla. Siitä rohkaistuneena hän siirtyi Urhon sekä tuntemattoman pojan tykö.
"Hei", hän sanahti ja Urho käänsi päätään hänen suuntaansa.
"Ai Ville! Sää tulitki jo! Täs o muute Jorma!"
"Jorma?" Vilho toisti kysyvästi. Mistäs toinen jonkun Jorman tunsi?
"Hyvää päivää", Jorma hymyili Vilholle, ja Vilhon teki mieli vain nostaa tuon käsi pois Urhon ympäriltä. Pitkään he katsoivat toisiaan silmiin, Vilho ja Jorma, mittailivat toisiaan katseillaan, ja kun Vilho hieman siristi silmiään, laskeutui Jorman käsi alas Urhon hartioilta. Aivan kuin tuo olisi ymmärtänyt yskän.
"Anteeksi. En tiennyt, että teidän välillänne on jotain", Jorma sanoi ärsyttävän asiallisella tyylillään.
Urho naureskeli hermostuneesti huomatessaan ympäriltään kummallisen levottomuudentunteen. Vilho kuulosti töykeältä, vaikka ainahan se käyttäytyi ystävällisesti. Urho tunsi, kuinka Vilho kietoi varovasti sormensa hänen sormiensa lomaan.
Vilho ja Jorma tutustuivat Urhon kautta nopeasti. Vilholle oli muutamassa päivässä selvinnyt täysin, ettei Jorma yrittäisi viedä Urhoa häneltä. Syyttä suotta Vilho oli säikähtänyt ja ollut niinkin mustasukkainen, että oli illalla ärähtänyt jotain ilkeää Urholle. Urho ei ollut loukkaantunut, vain hieman kummastunut. Ja ärähdys menikin vain huonon päivän piikkiin.
Mutta jotain heidän välillään kuitenkin tapahtui.
Vilho ja Urho alkoivat etääntyä toisistaan, ja Urhon paikalle tuli Jorma. Ja tietenkin Urho oli tiedottomana asiasta, sillä Vilho ei antanut asian tulla julki. Sillä se olisi sattunut. Aivan liikaa. Urhon läheisyydessäkin Vilho ja Jorma saattoivat halata, mutta kukaan ei sanonut mitään, vaikka sanottavaa olisi varmasti ollut. Kaikki olivat vain olevinaan, Rahikainen kiinnitti Urhon huomion johonkin muuhun, ja Vilho ja Jorma saivat olla rauhassa.
Vilhon kanssa Jorma jopa menetti poikuutensa, kun nuo olivat käyneet eräänä viikonloppuna ryyppäämässä ja eksyneet Jorman kämpille.
Urholle siitä ei oltu kerrottu, eikä asiasta ollenkaan puhuttu, vaikka se jopa yleisesti tiedettiin. Vilhoa juttu hävetti, sillä hän oli alkanut miettimään tekosiaan.
Millä oikeudella hän oli antanut itsensä kiinnostua Jormasta ja hakemaan lohtua tuosta? Olihan hänellä Urho, ja Urhoa hän rakasti. Vaikkei olisi halunnut rakastaa, niin siitä huolimatta rakasti.
Vilho istui työpöytänsä ääressä ja naputteli kynänpäätä levottomasti paperia vasten. Välillä hän vilkaisi läppäriään, jonka näytöllä loisteli työhakemus. Mutta siihen Vilho ei voinut keskittyä. Hän oli liian hermostunut.
Urho oli luultavasti mennyt jo nukkumaan. Vilho kurtisteli kulmiaan ja löi läppärinsä kiinni. Ehkä hänenkin olisi parempi asettua työhuoneeksi varatun tilan sohvalle koisimaan.
Juuri kun hän oli painumassa sohvalle, kuului makuuhuoneen suunnalta omituinen kirskahdus. Aivan kuin kuoleva sika olisi rääkäissyt, tai aivan kuin pieni lapsi yrittäisi olla itkemättä.
Vilho hyppäsi ylös ja harppoi ulos työhuoneesta, suoraan makuuhuoneen ovelle. Se oli kiinni, mutta huoneesta kuului vaimeita niiskauksia.
Mies avasi oven varovasti.
"Urho.... Oletko kunnossa?"
Poika käänsi silmättömät, rujot kasvonsa miehen äänen suuntaan.
Vilho tuijotti toista hiljaisena, kunnes tuli vuoteen reunalle istumaan.
"Urho. Kerro nyt.... Onko jotain sattunut?"
"Ei o. Me vaa...pois. Kaik o iha hyvi...."
Yrittikö Urho jopa hymyillä iloisesti? Vilho huomasi sydämensä hakkaavan, ja sydämen tahti kiihtyi, kun pojan hymynpoikanen vääntyi tuskaiseksi irvistykseksi ja tuon huulien välistä karkasi ilmoille hienoinen parahdus, joka muistutti ennemminkin kuolevan korahdusta.
"Urho", Vilho vaati ja nosti kätensä pojan poskille. "Mikä on?"
Urho värisi, muttei yrittänyt vetäytyä kauemmas. Laski vain kasvojaan alaspäin.
"Kyl mää tierän.... Ett sää vehtaat sen yhe pojan kaa. Jorman."
Toinen säpsähti ja vetäytyi itse kauemmas sokeasta. Mistä Urho tiesi?
"Täh....?" Hän ähkäisi ja Urho tyrskähti taas.
"Mee pois.... Ei siin mitä.... Ei se mun asia oo....."
"Mistä.... Kuka sulle on sellaista kertonut?"
"Yrkkä. Sehä sen totes....."
Vilho nielaisi ja nousi seisomaan. Ei hän kuitenkaan kyennyt lähtemään, seisoi vain selin toiseen sydän kurkussaan. Miehestä tuntui, että hän oli tehnyt elämääkin suuremman virheen. Mitä hän oli mennytkään tekemään?
Pitäisikö hänen vain mennä, lähteä? Vaikka baariin tai jonnekin muualle, vaikka juomaan itsensä hengiltä.
Urho asettui petiin niin, että sai haudattua kasvonsa tyynyyn ja Vilho kääntyi katsomaan toista. Hänen henkeään ahdisti, kun hän tajusi, millaista tuskaa toiselle aiheutti. Olihan hän tiennyt, mitä tapahtuisi, jos asia kävisi ilmi.
Vilho istahti takaisin pojan viereen laskien kätensä Urhon olalle. Olisi luullut pojan ravistavan sen kauemmas, mutta luultavasti tuo oli niin väsynyt ja turhaantunut, ettei jaksanut.
Urho ei sanonutkaan mitään, värisi vain Vilhon käden alla.
"Urho.... Anna anteeksi", Vilho sanahti hiljaa. Ääntä hädistuskin kuului, niin tiukassa se jokin tunnetukos hänen kurkussaan oli.
"Mä oon pahoillani. Emmä tarkottanu."
"Äl viiti. Mee vaa....Kyl mää ymmärrä...."
"Ei tää oo oikee hetki puhua tästä, mut...kyllä sä tiedät että mä rakastan sua", Vilho yritti kumartuessaan lähemmäs Urhon kasvoja. Mutta siitä tempusta, tai niistä sanoista, Urho suuttui. Poika hyppäsi istualleen ja huusi suoraan päin Vilhon kasvoja:
"Vai rakastat?! Mit helvettii se sit ol? Juu, sää oli kännis, mut jumalaut, silt!"
Vilho säpsähti rajusti ja katseli toisen tuskasta vääristyneitä kasvoja hieman kauhistuneita. Niiden ilmeestä tuli kivuliaasti mieleen se, mitä Uutena vuotena tapahtui. Vain se kaikki veri Urhon kasvoilta puuttuikin.
"Hei.... Mä oikeesti kadun sitä. En mä...tarkottanu", Vilho yrähti ääni värähtäen. Ei häneltäkään ollut itku enää kaukana.
Urho huokaisi vain taas kerran ja painoi päätään.
"Ei siin mitää.... Iha oikiast. Tee mitä teet. Mit se mul...kuuluu...."
"Oisko sun parempi nukkua jo? On jo myöhä...", Vilho ehdotti vaimeasti. Hän halusi paeta tilanteesta. Lähtisi vaikka yöksi kuljeskelemaan ulos.
Urho myöntyi ja painui maaten. Vilho veti peiton tuon päälle ja kumartui suukottaakseen pojan otsaa. Urho ei vastustellut, tuhahti vain kiukkuisesti.
"Mää ni vihaan sua...", poika sanahti vielä hiljaa, ennen kuin Vilho asteli ulos huoneesta.
Hän meni suoraan eteiseen, kiskoi takkinsa niskaansa ja katosi pian ulos.
Kirpeässä pakkassäässä hän vajosi ajatuksiinsa niin, ettei edes kuullut valotonta tietä ylittäessään lähestyvän rekan ääntä.
// Ps. Kiitos @nic-boii siittä ficciini liittyvästä artista, itken vieläkin sen takia ❤
