Kaukosen pojan sota, osa 4
Paritus/Hahmot: Kaukonen (Tuntematon sotilas)
Genre: Canon era
Varoitukset: Ei sisällä romantiikkaa, erotiiikka, kunnollisia shippauksia tai muuta hykerryttävää. Koruton, ankaran realistinen armeijakuvaus.
Disclaimer: en ota vastuuta murreasusta tai Paloaukean infrastuktuurin yksityiskohdista. Varuskunnan layout ja toimintatavat ovat täysin headcanon tai korkeintaan valistuneita arvauksia. Tekoälyä en faktantarkistuksessa käytä. Teksti on oikolukematon.
osa https://www.tumblr.com/filmokosmos/789568469803941888/kaukosen-pojan-sota-1-osa
osa https://www.tumblr.com/filmokosmos/790066626270806016/kaukosen-pojan-sota-2-osa
osa https://www.tumblr.com/filmokosmos/790741460603600896/kaukosen-pojan-sota-3-osa
Tiivistelmä: Ensimmäinen aamuherätys, sotilaallisen käytöksen ja ohjesäännön opettelua. Armeijan harmautta harmaimmillaan. Kapteeni Kaarna esittäytyy.
Komppaniassa herätys!
Kari ponkaisi pystyyn kuin jousi. Hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut vain hetken, mutta päivystäjän kimeä kiljaisu ravisti kaiken unihiekan kertaheitolla. Kari harppoi tuvan ovelle, jossa sijaitsi valokatkaisin. Ulkona aamuhämärä oli jo tehnyt tilaa valkenevalle kevättalven aamulle.
Miehet suhtautuivat elämänsä ensimmäiseen herätykseen kukin tavallaan. Osa nousi istumaan kuin hidastetussa filmissä ilmeisen käsittämättä missä olivat tai mitä piti tehdä. Reippaimmat olivat jo matkalla kohti pesutupaa. Jotkut kiroilivat ja kätkeytyivät syvälle manttelin alle kuin paetakseen inhaa tilannetta ja mieluusti koko armeijaa.
Ukkola oli ensimmäisten joukossa peseytymässä, mutta Rahikaisella ja Sihvosella tuntui liikkeelle lähtö tuottavan ylivoimaisia haasteita.
Kari löysi tiensä pesutupaan. Juokseva vesi oli ylellisyyttä, joten kukaan ei viitsinyt valittaa siitä, ettei lämmintä vettä tullut. Joillekin kraana oli niin ihmeellinen asia, että he yltyivät leikittelemään pirskottivat vettä toistensa hiuksille ja paljaille ylävartaloille.
Huomio!
Tupaan astui alikersantti paperiliuskan kanssa.
-Pidetään nimenhuuto. Vastaatte opetetulla tavalla nimenne kuultuanne.
Nimiä seurasi, ja niiden kaikuna ’herra alikersantti’ enemmän tai vähemmän selkeästi. Heikinaro, Määttä, Rahikainen, Rekomaa, Riitaoja, Saastamoinen, Salo, Sihvonen (tällä kertaa alikersantti ei viitsinyt ilkeillä), Ukkola, Vanhala, Virolainen… Kari vastasi mielestään kelvollisesti, mutta listan loputtua alikersantti kehotti koko tupaa harjoittelemaan äänenkäyttöä. Armeijassa tuli ilmaista itsensä selkeästi, kuuluvasti ja mahdollisimman ytimekkäästi.
-Asento. Pihalle kolmijonoon mars.
Heidät vietiin ruokalaan, jossa tarjottiin ohrapuuroa. Ei se mikään makoisa kokemus ollut mutta huomattavasti parempaa kuin edellispäivän sellupuuro. Ruuan runsaus hämmästytti monia, sillä puuroa sai syödäkseen niin paljon kuin vain halusi. Varsinkin tuvan pyöreä poika Vanhala nautti suuresti puuron runsaudesta, ja lusikoi ruokaa suuhunsa tyytyväisenä hymyillen. Ruokala täyttyi keskustelusta, jotka koskivat pääosin alkavaa päivää.
-Mitähän tänään tapahtuu? kyseltiin.
-Eikö jo päästäis ampuumaan? Eikös täällä sitä varten olla, että opitaan tappeleen.
-En kyl silmäystäkään nukkunu viime yönä. Viiriläkin lemasee niin saatanasti.
-Mpähähähä.
-Kai ne sitten kertovat. Mutta olisihan se soma tietää, miten tässä ollaan.
-Ei armeijassa tarvii omin päin mitään ajatella. Se tässä onkin se hyvä puoli.
-Heh, noinko sä saat armeija ja ”hyvän puolen” samaan lauseeseen?
-Pojat hei, sanoi Ukkola, ottakaa huomioon, että tää on sitä helppoo aikaa. Oottakaas kun ruvetaan pitään sulkeisia ja marsseja.
Kari ei tavannut osallistua keskusteluihin, mutta kuunteli tarkkaavaisesti. Hän halusi tarttua kiinni jokaiseen tiedonhiveneen, joka valaisisi tulevia koitoksia. Ei hän pelännyt kuria, fyysistä rasitusta tai armeijan outoa komentokieltä, mutta epätietoisuus rassasi hänen mieltään inhottavasti.
Syönnin jälkeen heidät koottiin taas riviin ja marssitettiin epämääräisessä tahdissa kohti suurta parakkirakennusta alueen keskivaiheilla. Sisällä salissa oli tiheästi aseteltuja penkkirivejä, joihin alokkaat istutettiin. Alikersantti sekä neljä korpraalia istuutuivat omiin tuoleihinsa salin vierustalle. Huoneen etuosassa oli liitutaulu, Suomen kartta, kateederi ja posterissa kuvitettuna maavoimien arvomerkit. Paikka toi mieleen kotikylän kansakoulun.
-Korpraali Lahtinen! alikersantti komensi kipakalla äänellä.
-Herra alikersantti, isokokoinen korpraali nousi asentoon yhtä tylyilmeisenä kuin Lehto.
-Ilmoitatte luokan kapteenille opetetulla tavalla.
-Kyllä, herra alikersantti, Lahtinen vastasi. Karin korviin hänen murteensa kuulosti kummalliselta, varsinkin hänen tapansa lausua R-kirjain jotenkin ”pyöreästi”.
Upseerit esittäytyvät teille tänään, alikersantti puhutteli luokkaa. Kun korpraali Lahtinen ilmoittaa luokan, niin komennolla ’luokka’ asetutte istumaan näin.
Lahtinen näytti mallia istumalla tuolillaan selkä suorana ja käsivarret ojennettuina polviin.
-Komennolla ’ylös’ nousette seisomaan asentoon. Kun korpraali ilmoittaa ’katse eteenpäin’, käännytte seuraamaan katseellaanne kapteenia. Istuudutte vasta luvan saatuanne.
Ohjeita tuli niin paljon, että Karille tuli jälleen uusi epävarmuuden puuska. Mitä jos hän tekisi jotain väärin ja joutuisi silmätikuksi? Tai jos koko porukka joutuisi kuseen hänen takiaan?
-Luokka! kuului Lahtisen luja ääni ja sillä hetkellä koko porukka jäykistyi istuma-asentoon. Karikin unohti pelkonsa sekunnin kymmenyksessä. Saliin astui sama ukonkäppänä lääkärintarkastuksessa. Nyt Kari oivalsi kolmen pallukan merkityksen. Äijä oli siis kapteeni. Selvä juttu. Tämän mukana saapui kuusi muuta upseeria, joista useimmilla oli vain yksi pallo kauluslaatassaan. Kahdella oli niitä kaksi.
-Ylös. Ilmoitan oppitunnin pitäjälle. Huomio. Katse eteenpäin.
Lahtinen teki sotilastervehdyksen, johon kapteeni vastasi samalla tavalla.
-Herra kapteeni. Alokasjoukkue valmis oppintuntia varten. Vahvuus yksi plus viisi plus kolmekymmentä. Ilmoitti korpraali Lahtinen.
-Kiitän.
Lahtinen laski kätensä, ja kapteeni kääntyi luokan suuntaan.
-Jaaha, jaaha. Lahtinen voi istuutua. Krhm. Hyvää huomenta, alokkaat.
-Hy… h-vää… h… huom…taa… rra… teeni …ni.
He eivät kunnolla osanneet tahdittaa lausuntaansa, joten lopputuloksena oli lähinnä sekavaa mölinää, josta erottui hädin tuskin ymmärrettäviä suomenkielisiä sanoja. Kapteeni vilkaisi sivusilmällä aliupseereita. Hän hymähti, mutta Kari vaistosi tuossa hymyssä pahenteisen sävyn. Alikersanttikin näytti nielaisevan hermostuksissaan.
-No niin, no niin. Hmmjaa. Nimeni on Kaarna, arvoni on kapteeni ja toimin täällä… Jaa niin siitä puheenollen. Lahtinen. Mitäs miehiä tässä ollaan?
-Jalon kookoon miähiä, herra kapteeni.
-No, no, Lahtinen, eipäs mennä asioiden edelle. Ei sitä konekivääreille noin vain tulla. Mutta teistä tulee jalon kookoon miehiä, tietäkääkin se. Kaarna jatkoi vilkkaaseen sävyyn. Hänen äänessään oli iäkkään miehen rahinaa ja toisaalta puheen eloisuus teki siitä sävykkään ja helpon kuunnella.
-Toimin konekiväärikomppanian päällikkönä. Olette varmasti tietoisia, että tähän samaan joukko-osastoon on sijoitettu kiväärikomppania. No, kyllä heitäkin tarvitaan ja kelpo miehiä hekin, mutta meillä konekivääreillä asiat tehdään pykälän verran paremmin.
Kaarna vaihtoi hymähtäen katseita vieressään seisovan luutnantin kanssa. Tämä pyöräytti silmiään muka harmistuneena, mutta hymy kareili hänenkin suullaan.
Kaarna jatkoi varuskunnan ja osastojen esittelyä. Luennosta tuli pitkä, sillä kapteenilla oli tapana keskeytellä tarinaansa ja ikään kuin makustella sanomistaan. Välillä hän saattoi sutkauttaa jotain muille upseereille, lähinnä Autiolle ja eräälle vaaleatukkaiselle, hieman uneliaan oloiselle vänrikille, jonka nimeksi osoittautui Koskela. Lisäksi oli komeaan univormuun sonnustautunut kopeanoloinen luutnantti ja pari nuorempaa, vaaleahiuksista vänrikkiä, joiden nimet Kari ehti unohtaa melkein heti. Mutta Koskelasta tuli hänelle kotoisa olo, ja Kaarnan huumorintaju antoi luvan uskoa, ettei armeija-aika sittenkään niin kamalaa olisi.
-Luokka! kuului Kaarnan kipakka komento. Ajatuksiinsa vajonneenakin Kari teki vaistomaisesti asennon istualtaan.
-Ensimmäinen asia tänään, Kaarna jatkoi: Jokainen opettelee sotilasarvot (Kaarna napautti sormillaan opetustaulua). Muistakaa, että jalon kookoon mies ei jätä tervehtimättä eikä tekemättä ilmoitusta oikeaoppisesti. Onko selvä?
-SELVÄ ON, HERRA KAPTEENI! nyt vastaus tuli tällä kertaa melkein yksiäänisenä kuorona.
-Sillä tavalla, sillä tavalla… Krhm, krhm… Pidetään tupakan pituinen tauko ja jatketaan oppituntia sen jälkeen ruokailuun asti. Lahtinen ohjaa alokkaat ulos.
Pihalla alokkaat kokoontuivat pieniin ryhmiin tupakoimaan ja höpisemään, korpraalien jäädessä sivummalle omaan porukkaansa. Alikersantti kuljeksi joukon seassa tyytymätön ilme kasvoillaan.
-Se tämänaamuinen tietää tupa-, kaappi- ja siisteystarkastusta, hän tokaisi painokkaasti.
He eivät tarkkaan ottaen tienneet, mistä oli kyse, mutta ilmeisesti he olivat toimineet jollain tapaa väärin, ja saisivat tuntea nahoissaan. Rahikainen puki yhteiset ajatukset tyhjentävästi sanoiksi, kun alikersantti oli siirtynyt loitommalle.
-Sen nyt soattoi arvata. Kuspeät kun touhuaa.
-Onkohan toi Kaarna ollu talvisodassa?
-Eiköhän ne oo kaikki. Ei ketä tahansa oteta armeijaan töihin.
-Mikähän se oes miehijään se komeljanttari, Rahikainen pohti, ja he arvasivat tämän viittaavan hienostelevaan luutnanttiin.
-Mikä lie kentlemanni, Ukkola murahti ja sylkäisi sivummalle. Karin tavoin Ukkola ei polttanut, ja otti tauon vain tuulettumisen kannalta. Luokassa oli ilma käynyt nopeasti raskaaksi kun viitisenkymmentä miestä oli ahtautunut kuulemaan pitkää luentoa.
Alokasryhmä! kuului alikersantin komento. Jonoon järjesty!
