#loovve

Mä tarvitsen sut

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Nonni, kolmas osa tätä nuoriso-AU Koskelan ja Hietasen rakkaustarinaa.

Edelliset osat:

https://turinametsa.tumblr.com/post/171386482632/ensitapaaminen-hietala

https://turinametsa.tumblr.com/post/171423783162/palanu-ja-revitty-maa-st%C3%A4-m%C3%A4%C3%A4-ole-jos-sua-en-saa

Kesäkuu alkoi, ja niin alkoi myös koululaisten ja opiskelijoiden kesäloma. Vilho ei ollut tehnyt mitään selviä suunnitelmia lomansa varalle, ainoastaan sen, että alkaisi lukemaan jossain välin syksyn ensimmäisiin ylioppilaskokeisiin. Sillä olihan niistä selvittähä mahdollisimman hyvin. Sen hän kuitenkin tiesi, että kesälomasta oma aikansa meni murehtimiseen - Vilhosta tuntui niin kummallisesta. Aina kun hän vain näki sen iloisen virneen, taikka edes vilahduksen pojasta, häntä sattui oudosti. Se kipu ei ollut murhaavaa, mutta tuntui ilkeältä. Se pisti sydäntä joka puolella, yrittäen tukehduttaa sen, jäädyttää paikoilleen. Mutta kun Vilho halusi päästää sen lentoon. Vilholla oli jopa joku, jota varten tunne oli syntynyt. Se joku oli Urho suurine koiranpennun silmineen. Urhon silmistä Vilho todellakin piti. Ne loistivat melkein aina ilosta, paitsi siinä huonoina päivinä, jolloin ne olivat kosteat kyynelistä. Mutta suloiselta poika silloinkin näytti, ja se sattui. Vilho ei kehdannut vetää poikaa syliinsä ja rutistaa, vaikka olisi halunnutkin. Sen haluaminenkin sattui, sillä se teki varmaksi sen, mitä Vilho pelkäsi. Oliko hän oikeasti kiinnostunut pojista? Mitäköhän vanhemmatkin siihen sanoisivat..... Hän nielaisi ja katsahti puhelimensa näyttöä. Ilmoituksia wapista sateli, kun kasiluokkalaiset olivat ryhmässään riehumassa. Niin, mitäköhän vanhemmat oikeasti siitä ajattelisivat? Hän aavisteli, että isä ainakin pettyisi, äiti saattaisi jopa hetken totuttelun jälkeen hyväksyä sen. Vilholle tärkeintä ihmissuhteissa oli kuitenkin välittäminen, ja eihän siinä pitäisi olla mitään väärää, jos hän välitti Urhosta erityisen paljon? Ja välittihän Urhokin hänestä, huolehti ja piristi silloin, kun hän ei vain yksinkertaisesti jaksanut stressiään, joka hypähteli pintaan joka ikinen päivä. Opiskelu ei luistanut, kun Urho hiipi aina hänen alitajuntaansa, ja sitten aina sen perässä hiipi ne ajatukset hylätyksi tulemisesta. Mutta kuka kumma hänet sitten hylkäisi? Vanhemmat nyt vain varmaan lopettaisivat rahan antamisen, merkittäviä kaverisuhteita hänellä ei edes ollut. Eikä niitä kasiluokkalaisia edes kiinnostanut sellaiset asiat, ja Vilholle oli käynyt ilmi, että hänen amiskaverinsa Antti ja Tassu olivat biseksuaaleja kumpainenkin. Se selitti sen yleisen käänteen kaikissa bileissä, joissa Antti roikkui kaverinsa kaulassa ja suukotteli tuota poskille. Vilho tiesi, ettei siinä ollut pelkästä seksuaalisuudesta kyse, sillä välillä Antti toi selvästi esiin tunteensa Tassua kohtaan. Ja epäilemättä Tassukin välitti Antista, siitä huolimatta, että seurusteli sen Tyynen kanssa. Vilho oli hieman huvittuneena seuraillut Tassun ja Tyynen suhteen alkuvaiheita, mutta alkukankeuksien jälkeen noista oli muodostunut melkoinen pari. Ja yrittiväthän he parittaa Tyynen ystävää Lyytiä Antille. Vilho katsahti aurinkoa, joka kohosi korkealla pilvettömällä taivaalla. Hän odotteli poikien saapumista puistoon. Ryhmässä oli sovittu, että koko kööri tapaisi siellä ja tekisi kesänviettosuunnitelmia yhdessä. Vilho oli tullut paikalle vain Urhon takia, sillä hän oli oikeasti alkanut kaivata tuota, vaikka he olivatkin nähneet viimeksi vain kaksi päivää aikaisemmin. Käyneet leffassa ja Hesessä syömässä, ja tietenkin Vilho oli joutunut lystit maksamaan suppealla opiskelijanbudjetillaan. Urho kun oli melkein aina persaukinen, tuon äiti mieluummin joi kaikki taloon tulevat rahat, myöskin lapsilisät, kuin antoi senttiäkään Urholle. Vilho oli käsittänyt, että pojan äiti piti Urhoa syyllisenä yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneeseen avioeroon. Urho oli ollut pariskunnan ainoa lapsi, mutta luultavasti myös vahinko. Isä ei ollut edes halunnut lasta, jonka vuoksi oli pian Urhon synnyttyä lähtenyt. Urho oli kertonut, ettei hänellä ollut oikeastaan ollenkaan mielikuvia isästään. Eräänä iltana Urhoa ajatellessaan Vilho oli alkanut itkemään. Hän oli niin kovasti halunnut rutistaa Urhon rintaansa vasten, pitää lähellään ja suojella pahalta maailmalta. Ei hän halunnut mitään muuta, hän halusi vain huolehtia ja välittää pojasta. Sillä Urho oli sellainen ihminen, joka ei todellakaan ansainnut mitään pahaa. Urho välitti aina kaikista, oli aina hyväntuulinen ja auttoi ketä vain aina, kun kykeni. He olivat olleet kerran kävelyllä, Vilho ja Urho, ja heitä vastaan tullut vanha nainen oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Vilho oli yrittänyt sivuuttaa tahattomasti tapahtuneen, mutta Urho oli hommannut apua paikalle. Ennen avun saapumista oli muori kumminkin virkistynyt, ja Urho oli jutellut tuolle mukavia ja rauhoitellut tuota. Vilhon sydän hakkasi. Ei ollut maailmassa varmastikaan montaa yhtä myötätuntoista ja auttavaista ihmistä. Hän tiesi, ettei Urho jättänyt ketään koskaan pulaan. Ja siitä hän oli varma, ettei poika jättäisi häntäkään yksin, jos hän tulisi johonkin tulokseen itsensä kanssa.

Janne, Johannes ja Aatos saapuivat ensimmäisinä, ja pian tuon jälkeen Lehtokin tuli paikalle. Tervehtiminen oli laiskaa ja melko väritöntä, ja Vilho alkoi hiljuksiin turtua istumiseen ja odottamiseen. Hän halusi nähdä Urhon. Hän halusi katsoa niihin silmiin ja nähdä sen herttaisen, aremman hymyn, joka tuli esiin vain porukassa ollessa. Urho uskalsi useimmiten olla oma iloinen itsensä, mutta muiden samanikäisten seura sai tuon jollain tavalla epävarmaksi. Vilho ajatteli sen johtuvan siitä, että Urhoa oli kiusattu. Kiusaamisen syytä hän ei ollut kuullut, eikä Urho ollut siitä hirveästi puhunut. Varmasti se sattui, eikä sen vuoksi hän edes ryhtynyt sitä kyselemään.   Antaisi vielä huonon kuvan itsestään toiselle, ja se pyyhkisi kaikki hyvät vaikutelmat varmasti pois. Nyt kun ajatus Urhon kokemasta kiusaamisesta oli jäänyt mielen päälle, näytti Vilho tavallista synkemmältä, kun Urho vihdoinkin saapui. "Hellurei ja hellät tunteet!" Poika naurahti ja istahti suoraan Vilhon viereen, huomaamattaan kiinni tuohon. "Jumalauta että sulla kesti", hymähti Lehto, joka istui hiekkaisella kävelytiellä jalat ristissä. Suupielessään pojalla heilui sätkä, ja sitä Urho jäi hetkeksi tyytymättömänä katselemaan. Mutta eipähän vaivautunut kommentoimaan asiaa. Pojat juttelivat vähän kukin omista asiastaan, mutta Urho istui hiljaa Vilhon vieressä. Ja hiljaa Vilhokin oli, sillä tuskin olisi saanut edes sanaakaan suustaan. Urho oli niin lähellä, ja niin lämmin. Pojan lämpö oikein levisi tuon kyljestä häneen itseensä ja tuntui polttavan. Vai olikohan se aurinko....? "Pirätkös sä Lehto taas millo juominkeja?" Kysähti Yrjö, joka nojaili Aatokseen ja räpläili puhelintaan. "Vaikka heti, jos äijä hakee viinat", Lehto vastasi ja katsoi Vilhoa merkitsevästi. Vilho katsahti takaisin ja vilkaisi sitten poikia kulmiaan mietteliäästi kurtistaen. Lopulta hän myöntyi ja huokaisi: "Maksatteki sitte takas. Mitä mä haen?" "No Karjalaa nyt pakin, ja pullon Suomiviinaa", totesi Janne iloisesti. Vilho lähti yksin, sillä yhdenkään teinipojan mukanaolo olisi tarkoittanut sitä, ettei Vilho saisi alkoholia ostettua. Reissu ei kestänyt kauaa, olihan ässälle vain parisataa metriä matkaa, ja kun hän palasi, oli ilo jo ylimmillään. Puiston valtasi nopeasti melu, joka pystyi lähtemään vain kahdeksasluokkalaisten poikien suista, kun nuo juhlivat kesälomaa. "Jumalauta jätkät, ei helvetti kui mä vihaan teitä! Mä tappasin teiät kaikki, eikä se tuntus missään", naureskeli Lehto, ja Risto, joka ei juomiseen osallistunut, vaikutti pelokkaalta. Tuo turvautuikin rauhallisesti nautiskelevaan Yrjöön, jonka tiesi pysyvän kännissäkin useimmiten rauhallisena. "Elä elä veikkonen, syyttä suotta", hymyili Janne ja pyrki halaamaan Lehtoa. Lehto kuitenkin sysäsi tuon kauemmas. Johannes hihitteli tilanteelle ja kuvasi siitä pätkiä snapchattiin, muiden kavereiden iloksi. Matias ja Viljami olivat ainoat, jotka eivät olleet messissä, ja Johannes tiesi noiden kärähtävän kateudesta. Vilho oli ominut Suomiviinan, ja joi sitä Urhon kanssa. Meininki joukossa kiihtymällä kiihtyi, kunnes Lehto ja Janne alkoivat painimaan. Vilho kurtisti kulmiaan vakavana ja ajatteli puuttua peliin, kun Lehto suorastaan hakkasi toista, mutta Urhon vierestä ei huvittanut poistua. Varsinkaan, kun poika oli asettunut siihen niin mukavasti. Hän oli antanut Urhon ottaa pari kevyttä viinaryyppyä, mutta lopetti sen heti alkuunsa, sillä hän ajatteli, ettei se todellakaan tekisi hyvää pojan kehittyvälle ruumiille. Eikä Urhokaan lisää ruikuttanut, loikoili vain rentona häntä vasten ja nautti auringosta.   Urhokin seurasi toisten leikkejä, ja innostui lopulta niin, että tönäisi Vilhon voimalla nurin, ja istahti siihen päälle nauraen. "Et sää ny noi kännis voi olla!" Poika nauroi iloisesti, eikä huomannut, kuinka Vilho oli mennyt hämilleen ja punastunut. "Mees...siittä", Vilho ähkäisi ja tuijotti Urhon kasvoja jähmettyneenä. Hän olisi halunnut työntää Urhon pois päältään, mutta ei kyennyt siihen. Hän ei tuntenut raajojaan, hän oli kuin lamaantunut. Ja ne iloiset, nauravaiset silmät tuijottivat häntä lamauttaen hänet täysin. Toinen asia minkä Vilho olisi halunnut tehdä, oli Urhon halaaminen. Mutta se olisi ollut epäsopivaa. Urho selvästi tiesi vaikutuksensa Vilhoon, sen Vilho huomasi pojan virneestä. Katseessa vilahti jokin tietäväinen pilkahdus, ja puna Vilhon poskille syveni. Mitä Urho oikein ajoi takaa? Vilho ähkäisi. "Etkös sä kuule....Nouse...." "Täs o kiv olla. Ja siin sää ole ny kivast mun alla." Vilho oli tukehtua, kun sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa. Tilanne oli outo ja ahdistava, mutta samalla jotenkin miellyttävä. Toisen läheisyys alkoi värisyttämään, mutta Vilho oli voimattomana toisen otteessa. Hän pelkäsi, että jos hän käyttäisi yks kaks voimiaan, Urhoa sattuisi. Mutta tuon paino tuntui piinaavalta lantiolla. Yht'äkkiä Urho painoi kätensä vanhemman pojan olille, kumartui ja suukotti pikaisesti Vilhoa. Suukko oli selvästi tarkoitettu osumaan huulille, mutta meni juuri ja juuri sivuun. Vilho tunsi kevyen hipaisun pojan huulista suupielessään. Sen jälkeen Urho siirtyi nopeasti, mutta tuon hymy kertoi, että tuo oli tyytyväinen itseensä.

Vilho rämpi kaummas ja jäi nojaamaan tammeen tulipunaisena. Hänen sisällään oli räjähtänyt kukkimaan jokin hellä tunne Urhoa kohtaan, hän olisi vain halunnut purkaa kaiken tuntemansa hellyyden poikaan, mutta yritti hädissään pidätellä itseään. Ei hän voisi tehdä niin. Poikakin oli  hieman humalassa, sen takia se pussasi.... Varovasti Vilho hipaisi sormillaan poskeaan. Siihen suukko oli osunut. 

Koko loppupäivän Vilho oli ollut hämillään. Hän ei kuullut eikä sanonut mitään, ainut asia mikä pyöri hänen päässään oli suukko. Hän oli lähtenyt asunnolleen kun oli saanut tarpeekseen juopuneesta poikajoukosta, mutta hän tiesi, että Urho ilmestyisi jossain välin taas hänen luokseen. Vilho ei tiennyt, miten suhtautuisi siihen. Olihan poika pakostakin tajunnut tekosensa, ja se häiritsi varmasti tuotakin. Vilho oli varma siitä. Ei se voinut olla tarkoituksenmukainen hellyydenosoitus, sen oli oltava vahinko. Jossain syvällä Vilho toivoi, että se olisi ollut suunniteltu juttu. Että Urho saisi hänet kaadettua ja pääsisi lähelle, saisi suukottaa.... Mutta Vilho kielsi sitä ajatusta tulemasta pintaan. Se oli mahdotonta. Mitä siitä, vaikka Urho olikin homo? Ei se tarkoittanut, että tuo pitäisi hänestä. Ei se tarkoittanut, että Urho olisi halunnut tehdä sen. Ehkä sillä oli Lehdon  tai Jonnen kanssa joku vedonlyönti.... Se ajatus taas suretti hirmuisesti. Vilho painoi kasvonsa surkeana tyynyyn. Häntä hävetti melkoisesti omat tunteensa. Miksi hän oli mennyt ja punastunut, kun hän olisi voinut lyödä ja suuttua? Tuliko siihen eteen silloin se tunne, joka yritti käskeä olemaan hellä ja hyvä toista kohtaan? Vilho puri huultaan. Hänen teki mieli haukkua Urho pystyyn, mutta sitä hän ei kykenisi tekemään. Urhon suloisuus estäisi sitä, eikä Vilholla olisi periaatteessa edes mitään syytä. Vaikka suukko olikin ollut outo ja kevyt, se oli tuntunut ihanalta. Taivaalliselta. Vilho ajatteli tarvitsevansa sellaisia useamminkin. Ja vieläpä Urholta.... Huomaamattaan kyynel vierähti hänen poskelleen, ja siitä tyynyyn. Vilho ähkäisi turhautuneena, ja samassa joku koputti oveen. Hän hypähti ylös ja silmiään pyyhkäisten tuli ovelle. Urho katsoi häntä iloisesti hymyillen, kun hän avasi huoneistonsa tylsän, valkean oven. Vilho säpsähti ja olisi halunnut lyödä oven päin pojan naamaa. "Mitäs sä täällä teet?" Hän kysyi nopeasti, yrittäen pitää äänensä tasaisena. "Mää tulin hake sua muka. Lähetää seikkaile!" "En mä jaksa enää teille käydä kaljaa ostamassa",  Vilho totesi, mutta hänen äänensä särähti oudosti. Saatana. "Mää tarkoti ett mennä iha va kahesta. Lähetää kattoo vaik auringolasku tai jottai!" Vilho katsoi poikaa tyhmänä, ja hänen ilmeensä huomattuaan Urho punastui ja laski katseensa maahan. "Tai siis....Ni. Mää haluisi viettä aika sun ka....Iha niiku säki mu. Tuutsä?" Vilho katseli toista hetken, kunnes nyökkäsi huomaamattomasti. "No... Hyvä on. Mut illalla tulee varmaan kylmä", hän totesi, otti nahkatakkinsa naulasta ja tunki Urholle. Urho hymyili huvittuneena. "Kiitoksi va kauhia paljo! Mut emmää tartte." Vilho hymähti ja kiskoi itse takin niskaansa. "Kattotaanko?" "Katotaan."

i'll be the fighter babe.