#roksu

if you want peace, prepare for war.

Ajattelin vähän avautua näistä mun Tuntemattoman shipeistä:

Rekomaa x Tyynelä: Jo romaanissa niitä kutsutaan henkiystäviksi, ja Tyynelän kaatuessa Rekomaa murtuu. Kyse on varmasti lujasta ystävyyssiteestä, mutta voihan siinä olla jotain muutakin mukana.

Kaukonen x Lehto: Tää on semmone ykspuolinen ihailushippi, missä melko tuntemattomaksi jäävä sotamies Kaukonen, joka on Lehdon kiväärin ampuja, ihailee ja kunnioitaa Lehtoa, ja haluaisi olla tuon kaltainen. Toisaalta Lehto jopa kehuu häntä. 

Kariluoto x Autio: Tääkin on sellainen ykspuolisempi ihailu/arvostus/kunnioitusshippi, missä Kariluoto suo ihailuaan Autiolle. Autio taas käyttää välillä ah, niin naiivia Kariluotoa hyväkseen.

Kariluoto x Ukkola: Nehän ne vasta onkin hyviä kavereita keskenään, joten miksipäs Kariluoto ei hakisi tuosta rintamalla lohtua, kun oma rakas on toisaalla?

Lehto x Määttä: Ne tuntuu ymmärtävän toisiaan, ja ketäpä Määttä ei ymmärtäisi hiljaisella tavallaan? Lisäksi Lehto tykkäisi Määtän sitkeydestä ja henkisestä vahvuudesta. 

Lehto x Riitaoja: Viha-rakkaussuhde. Lehto varmasti tuntee jotain itselleen tuntematonta suojelunhalua, mutta käsittää sen aina väärin. Riitaoja taas on semmonen herkkis, joka herkistyy lisää, kun hänen elämänsä rakkaus vihaa häntä :(

Lahtinen x Määttä: Hmm. Tätä on jotenkin vaikee kuvailla, mutta tää onkin jo niin selvä asia. Ne luottaa toisiinsa, arvostavat toisiaan (ne ei vaan kunnolla koskaan näytä sitä) ja välittävät toisistaan (Lahtinen tuntuu yrittävän vähän huolehtia Määtästä). Lahtisen kaaduttua Määttä on -jos mahdollista- vieläkin hiljaisempi. + Se konekiväärijuttu. Tiedätte sen. 

Vanhala x HONKajoki: Hupsuttelijat. Ne löis hynttyyt yhteen herkästi ja niillä ois aina hauskaa. Nään tän ite enemmänkin bromancena, mutta saattashan niillä olla keskenään jotain säpinää - ainakin humalassa. 

Koskela x Hietanen: OTP. Tästä löytyy niin helvetisti esimerkkejä, jotka te kaikki tiedätte: Hietanen on Koskelan lähin mies, niillä on hyvät (ja lämpimät!!) välit, ja Koskelaa sattui, kun Hietanen kuoli. Tulin siihen tulokseen tän suhteen, että Koskela teki käytännössä itsemurhan päästäkseen taas Hietasen luokse, sillä Hietasen lämmin, herttainen, iloinen, välittävä yms. luonne vetää hiljaista ja vakavaa miestä puoleensa.

Rokka x Tassu: OTP, mun eka homoshippi, söpöä, ihanaa, jännää, hassua..... On vain niin liikuttavaa, kuinka Rokka aina huolehtii Tassusta, ja kuinka uskollinen Tassu toverilleen on. + Rupesin “Kannaskommuuni”-ideanne takia ajattelemaan, että Rokka ja Tassu perheineen muodostavat oikeastikin sateenkaariperheen. “Naapurmiehii” on vain heidän sopima vale, jonka he kaikille kertovat (ja Antti aina painottaa sitä!!) ;)

Nonni, aika julkasta tää kauan sitten kirjoitettu ficci. 

Nimi: Kyyneltentie

Fandom: Tuntematon sotilas

Genre: Sota, draama, rakkaus

Hahmot/Paritukset: Jalon KooKoon miähi, parituksina esim. Hietanen/Koskela, Rokka/Tassu.... yms. 

Muuta: Ficci alkaa/sijoittuu KooKoon Petroskoissa (lue vanhalla Suomifilmiselostuksella: Äänislinnassa) viettämään aikaan, ja suljuu siitä eteenpäin. Romaanissa aikaisemmin kaatuneet henkilöhahmot eivät esiinny (korkeintaan mainintoina). 

Lisäksi, yhdessä & erikseen: Tuntematon sotilas ja sen henkilöhahmot kuuluvat Väinö Linnan tuotantoon, enkä saa tämän kirjoittamisesta muuta kuin elämäniloa :)

Kirjoittaja: Mie alias Se, joka metsassa (yksinään) turinoi

(ps. Varoitukset: Ei taida olla, Koskela vaan saattaa angstaa ja no niin paitsi, on SOTA)

(Tää tulee jäämään sitten tähän, en varmaankaan kirjoita tälle jatkoa.)

Alikersantti Urho Hietanen heitti nopealla liikkeellä peittona toimineen manttelinsa syrjään. Hän venytteli raukeasti haukotellen kissamaisesti. Miehen notkeat jäsenet antoivat mukavasti myöten kunnon venytystä varten. Ympäriltään hän kuuli vielä muiden kuorsausta ja katseli heitä hieman paheksuen. Konekiväärikomppanian kolmas joukkue oli vallannut erään aution rakennuksen majapaikakseen, vaikka todennäköisesti heidän joukkueenjohtajansa, luutnantti Koskela, oli paikan onnistunut hommaamaan heille. Hietasen katse käväisi tuossa hiljaisessa miehessä, joka lepäsi eräällä tuvan pitkällä penkillä käsi niskansa takana. Hymy kaartui miehen iloisille kasvoille. Luutnantti Koskela oli jotain, mitä hän katseli mielellään. Tuon jykevät, mutta lempeät kasvonpiirteet olivat jotenkin niin hellyyttävän näköiset ja tuntuivat haluavan, ei, VAATIVAN, kosketusta. Ja mielelläänhän alikersantti niitä olisikin koskettanut. Kuitenkin esimiehen haaleat silmät estivät liian läheisyyden syntymistä. Toisen silmissä oli aina jokin unelias, jopa surullinen katse, joka torjui jokaisen liian lähelle tunkevan miehen. Varmasti naisenkin, sillä Hietanen ei ollut kuullut toisen koskaan puhuvan naisista halaistua sanaa. Mutta mies tyytyi katselemaan Koskelaa. Koskelan kasvojen tasaista siluettia, joka piirtyi kauniilla seinäpaperilla vuorattua seinää vasten. "Mitä sie kattelet?" Kysyi väsynyt Rahikainen nostettuaan päätään rinkkansa kyljestä. Hietanen säpsähti ja tiputti sätkänsä, jota oli alkanut ajatuksiinsa uponneena käärimään, syliinsä. Hietasta hävetti, sillä hänestä tuntui, että hän oli jäänyt kiinni. "En mitä!" Mies ärähti kasvoiltaan tulipunaisena ja Rahikainen siristi punoittavia silmiään: "Seisookssiul?" "Ei varmast! Ootsääki kyl semmone...Mikä sää ny iki ookka! Vai ett seisooks...", hintelähkö, ruskeatukkainen mies mutisi painettuaan kätensä kiukustuneena puuskaan. Rahikainen nousi ja haparoi ulos rakennuksesta ja Hietanenkin ajatteli tehdä samoin, mutta Koskelan liikehdintä pysäytti hänet keskelle tuvan lattiaa. "Mikä tilanne...?" Joukkueenjohtaja mutisi jotenkin niin viattoman kuuloisesti, että Hietasen pehmeä sydän suli aavistuksen lisää. Hän naurahti pirteästi tullessaan rohkeasti lähemmäs vanhempaa miestä. "Kaik o hyvi. Mää vähä vaa rähisi ton Rahikaise ka. Sää voit kyl jatka viel unias!" Koskela ummisti vielä kahdeksi sekunniksi silmänsä, mutta koska hän ei todennäköisesti saanut enää unen päästä kiinni väsyneisyydestään huolimatta, hän nousi haukotellen istumaan. Kaikki joukkueen miehet olivat väsyneitä, mutta Koskela taisi olla kaikkein väsynein. Vaikka tuo kesti rasitusta hyvin tai jopa paremmin kuin kukaan muu heistä, oli jatkuva valvominen kuluttanut tuonkin voimia. Liikkumissodan nälkä paistoi vielä hänen kasvoillaan, hänen poskipäänsä näkyivät selvemmin, kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka se näyttikin Hietasen silmissä omituiselta, hän ei karsastanut tuota ollenkaan. Olisi vain halunnut painaa kätensä Koskelan poskelle ja antaa tuolle omatkin vähäiset ruoka-annoksensa.

******

Muutamia kolmannen konekiväärijoukkueen miehiä istuskeli ulkosalla sarastavassa auringonpaisteessa. Oli jo lokakuu, mutta oli vielä lämmintä. Viimeiset suloiset syyspäivät olivat kulumassa kohti loppuaan. Koskela istua rötkötti Lahtisen vierellä erään ikivanhan hallintorakennuksen valkoisen portaikon paksulla kaiteentapaisella ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Määttä seurasi tilhiparvea portaalta ja  Salo lasketteli huonoja juttuja Sihvosen kanssa. Lahtinen nojasi hieman Koskelaan, jonka vuoksi tuokin rohkeni nojaamaan itseään pitempään nuorukaiseen. Tuolla oli taas juttu päällä. "Mä en kyl millään ymmärrä, miten ryssät on päästänyt tän paikan tämmöseen kuntoon. Enkä kyllä sitäkään, miks meiä herrat halus tän kaupungin. Ruma ku piru ja hyödytön!" Koskela nyökkäsi ykskantaan. Mitäpä sanomista hänellä olisi asiaan, ja kyllähän hän tiesi, mikä Lahtinen oikeasti oli miehiään. Vaikka Lahtinen kuinka kommunistilta vaikuttikin, sitä tuo ei oikeastaan ollut. Vain hiukan katkera ja tympääntynyt. "Yhtä hyödytön, ku ne sun tähtes, khihihi!" Hihitti sotamies Vanhala, joka asteli ulos rakennuksesta gramofonia raahaten. Hän oli löytänyt sen sisältä, ja iloiseksi yllätyksekseen hän oli todennut sen olevan ainakin lähestulkoon ehjä. Tuo lihava hupiveikko muisti vielä selvästi Hietasen ja Lahtisen keskustelun paloaukealta lähdettäessä. Rahikainen saapui hänen perästään levypaketin kanssa: "Emmie tiijä miks mie suostun näit roahaamaan. Jätinhänmie jo ne rikkimenneet, mut on näitäki palijo." Hekin istuuntuivat paistattelemaan päivää, ja Koskelan raukeassa mielessä kävi ajatus Hietasesta - missähän tuo optimisti nyt viiletteli? Olisi ollut kiva nähdä tuon iloiset kasvot ja kuulla miehen naurava ääni, joka särähteli silloin tällöin niin mukavan kuuloisesti, että oikein pahaa teki. Koskela ei itseasiassa osannut hahmottaa, miksi hän piti niin paljon rempseän alikersantin seurasta. Oliko tuo niin huoleton, että sai hänetkin rentoutumaan? Vai olikohan syynä Hietasen koko olemus, jokainen piirre aina nenänpäätä ja yksittäistä hiuskarvaa myöten? Jopa hänen oli vaikea sanoa sitä. Hän osasi luottaa toveriinsa, joka tuntui luottavan häneen. Ja sitäpaitsi hänestä tuntui, että he ymmärsivät toisiaan täydellisesti, ainakin silloin tällöin. Tukevahko, lihaksikas mies hätkähti kuullessaan kadulta tuttua hyräilyä. Alikersantti Rokkahan sieltä lähestyi paikkaa oman pakkikaverinsa, sotamies Suden kanssa. Nuo tulivat niin hyvin juttuun keskenään, että Koskela olisi voinut olla jopa kateellinen. Rokka ja Susi olivat erottomattomat ja niin läheiset, että olisi voinut luulla noitten olevan ennenminkin teinityttöjä, jotka ovat aina ystävissään kiinni. Olisipa hänelläkin samanlainen suhde Hietaseen.

******

Mun mielestä sotakirjat on avain homoshippaamiseen. Kuvitelkaa ny vaikka kuinka Tuntemattomassa Rokka huolehtii Tassusta todella määrätietoisella ja päättäväisellä tavalla (ja pelastaa jopa Tassun ♥)  ja kuinka surulliseksi Koskela tulee Hietasen kuollessa (+ ainakin ekassa leffaversiossa -55 Hietanen hiplailee Koskelan naamaa samalla, kun Koskela pitää häntä ranteesta kiinni).

Ja toinen esimerkki olis Esa Sirénin Rukajärven korpisissit, missä Väänänen kuittailee Töllin sapelista. On tainnut tulla katseltua sitä. Lisäksi Väänänen ehdottelee yhdessä nukkumista. (Väänäsestä ja Töllistä tulee - entiedämiksi-  Lahtinen ja Määttä mieleen, mutta Väänäsmäättä on kylläkin humoristi.)

Todellisuudessakin tais rintamalla homous olla jopa yleistä, koska masturbointia ei hyväksytty (=koettiin häpeällisenä. Kukapa nyt haluaisi saada runkkarin arvonimen?)