#integraatio

Yhteys kasvattaa vuorovaikutuksen säiliötä. Mitä suurempi, tukevampi ja joustavampi säilö on, sitä enemmän se pystyy sisällyttämään ristiriitaisia näkemyksiä, konflikteja ja erisuuntaisia pyrkimyksiä. Erot saavat jäädä voimaan. Keskustelu antaa elinvoimaa ja arvokkuutta, ei alista eikä pönkitä ketään, ottaa mukaan, ei sulje pois, antaa äänen, ei puhu päälle, ei vaienna. Se on dialogi.

Vahva säiliö, joka integroi paljon keskustelijoiden välisiä näkökulmaeroja voi kokemukseni mukaan syntyä vieraiden ihmisten välille varsin nopeasti. Tällaista säiliötä tarvitaan esimerkiksi kun halutaan käydä syvää agendatonta keskustelua, joka integroi toisilleen entuudestaan tuntemattomien ihmisten kokemuksia. Yhteys syntyy, kun toiminnan keskiöön otetaan merkityksen jakaminen ja arvostava kuunteleminen ja tämä tarkoitus ilmaistaan vahvasti ja syvällisesti keskustelun merkitykseksi. Keskustelijat ilmaisevat tätä paitsi sanoin, myös äänenpainoin, katsein ja esimerkin avulla. Se on aitoa juurtuneisuutta varmuuteen siitä, että merkitysten jakamisessa on voimaa. 

Taitavasti ohjattu, syvä ja vapaa dialogi avaa joskus kokemuksen, jossa liitymme ihmiskunnan yhteiseen keskusteluun. Keskustelussa näemme asioita, joita emme voi nähdä yksin vailla yhteyttä. Todistamme jaettua todellisuutta tavalla, jossa näkymätön tulee näkyväksi, ääneen lausumaton ääneen lausutuksi, surematon surruksi, ylpeys ylvästellyksi, muistamaton muistetuksi, kuvittelematon kuvitelluksi. 

Vapaaseen dialogiin kokoontuvalla ryhmällä ei välttämättä ole yhteistä arkisen työn kohdetta. Keskustelulla voi olla väljä teema, mutta ei varsinaista tavoitetta. Säiliötä suurentaa merkitysten ilmaisun ja kuuntelemisen tuottama yhteys, mutta lisäksi arkisen kitkan puute: keskustelusta ei tarvitse seurata mitään. Keskustelijoiden ei tarvitse pystyä tekemään yhdessä mitään muuta kuin jakamaan merkityksiä.

Markun aiemman jäsennyksen mukaan merkityksellisyydessä on kysymys sisäisen konfliktin hellittämisestä. Merkityksellisyyden kokemus kumpuaa konfliktin raukeamisesta, joka voi syntyä kolmen eri prosessin avulla: regressio, repressio ja dualismin ylittävästä integroituminen. Kriittiset äänet ovat oikeastaan regression ja repression sotajoukkoa. Repressoiva ääni haluaa, että käyttäydymme asiallisesti, saamme aikaan asioita ja osaksemme arvostusta, olemme järkeviä ja säännöstelemme luovia impulssejamme, mietimme realiteetteja, resursseja, aikatauluja, ideoimme strategioita, olemme älykkäitä ja osaavia. Siksi se kritisoi kaikkea, mikä on sen mielestä liian lapsellista.

Regressoiva ääni puolestaan on huolissaan siitä, että kadotamme tekemisestämme ilon ja leikin, että kokemuksestamme tulee ahdas, jännittynyt, kireä, että toimintamme on liian hallittua, pelkkää toteuttamista. Se haluaa, että säilytämme tekemisessämme avoimuuden, rentouden, vapauden ja mahdollisuuden sattumiin. Regressoiva kriitikko siis kritisoi kaikkea, mikä ei ole hauskaa, elävää ja itselle merkityksellistä.

Molemmat äänet ovat tietenkin oikeassa. Niiden esiin nostamat pelot ja huolenaiheet ovat relevantteja. Kullakin meistä on ehkä taipumuksena olla enemmän dualismin parin jommalla kummalla puolella, riippuen peritystä ja opitusta sisäistä dynamiikastamme, ympäristöstä ja elämänvaiheesta. Hakeudumme sellaisiin rooleihin ja ympäristöihin, jotka tukevat vahvempaa aluettamme ja sehän on tavallaan hyvä asia ja vähintäänkin ymmärrettävää.

Myös luovissa produktioissa toisiin rooleihin kuuluu enemmän lankojen käsissä pitäminen, kun taas toisissa edellytetään mahdollisuuksia luovaan kokeiluun antautumiselle. Joskus näen, että näiden osapuolten on vaikea ymmärtää ja arvostaa toisiaan ja nähdä keskinäistä dynaamista riippuvuuttaan. Keskinäinen riippuvuus voi myös polarisoitua valtasuhteeksi, jossa toinen on toista varten ja tuntuma kokonaisuuteen katoaa. Ryhmä ei tällöin voi toimia vapaasti ja integroituneesti ja esiin nousee sisäistä vastarintaa, konflikteja ja uhrautumista. Saatetaan projisoida omaa sisästä kriitikkoa toiseen: “En voi antautua luovaan prosessiin, koska minulta edellytetään järkevyyttä.” Kontrolloidaan toisten luovia prosesseja: “Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki heittäytyisivät tuollaiseksi.” Ymmärretään luovan toiminnan vaatima heittäytymisen rohkeus omana rajattomuutena: “Minun täytyy saada käyttäytyä näin. Koska mä vaan oon tämmönen.” Omien tarpeiden uhraamista: “Miksi minun aina täytyy.”

Toisaalta ryhmä voi tietoisesti tehdä tilaa kriittisille äänille, vastarinnan, epäilyn, pelon, epäoikeudenmukaisuuden, marttyyrimielialojen kokemuksille. Tällöin ryhmä sisällyttää näitä vastakkaisia dynamiikkoja, eli toimii integroivasti. Integraatio voi olla ihan vain sisällyttämistä eli äänten kuulemista ja kokemusten tuomista esiin. Tai integraatiota voidaan tehdä aktiivisemmin ja saattaa sisällytettyjä kokemuksia keskusteluun keskenään. Tällöin yhteinen kohde näyttäytyy eri kokemuksellisista näkökulmista ja on helpompi nähdä kuinka eri näkökulmat ovat riippuvaisia toisistaan pikemmin kuin vastakkaisia.

Integroitunut mieli rakentuu sisäisistä äänistä ja nämä äänet sisällyttävästä eli integroivasta positiosta. Integroiva positio ilmenee eri tavoin. Joskus kutsun integroivaa positiota vain “säiliöksi”. Se on kuin valtava tila, joka pitää sisällään kaiken. Miksi ei minun sisäisiä ristiriitojani siinä missä koko maailmankaikkeuden? Säiliön tehtävä on sisällyttää. Sisällyttää ristiriitaisia näkökulmia, vastakohtia, samanmielisyyksiä, sisäistä taistelua, ääniä, energioita, historiaa, kehitysvaiheita, traumoja, vahvuuksia, heikkouksia, sitä mitä olen antanut itseni luvan olla ja sitä mitä kiellän itsessäni. Säiliössä kaikki saa olla juuri niin kuin se on.

Joskus kutsun integroivaa näkökulmaa huomioksi tai havainnoivaksi tarkkaavaisuudeksi. Se on astetta aktiivisempi tapa tarkastella integroivaa positiota. Kaikki sisällytetty voidaan ottaa arvostelusta pidättäytyvän havainnoinnin ja loputtoman mielenkiinnon kohteeksi. Se on näkökulma, josta kaikki muut näkökulmat tulevat havaituiksi. Se on uteliaisuutta ja mielenkiintoa kaikkea sitä kohtaan, mitä tapahtuu. Se on sitä, kun huomaan, että tunnen suuttumusta ja sen sijaan että kysyisin, onko suuttumukseni oikeutettua vai ei, kuiskaankin hiljaa mielessäni: “hei hienoa, nyt minä saan todella todistaa, millainen kokemus on suuttumus” ja pidän itseäni onnekkaana. Huomio on kiinnostunut kaikesta tällaisesta. Se tarkkailee, miten erilaiset mielen tottumukset nousevat, tanssivat omat kuvionsa ja laskevat. Se todistaa tottumusten liikettä, jota myös kärsimykseksi kutsutaan.

Kun integroiva näkökulma saa entisestään lisää auktoriteettia, siitä tulee sisäisen dialogin ohjaaja. Integroiva näkökulma näkee muut näkökulmat ja myös sen, mitä eri äänet tekevät toisilleen, siksi se voi ohjata sisäistä dynamiikkaa viisaampaan suuntaan. Se voi sanoa mille tahansa dominoivalle äänelle: “Hyvä, olemme kuulleet nyt sinua. Kiitos. Kuunnellaanko nyt, mitä muita ääniä on läsnä.” Se pyrkii tunnistamaan vaiennettuja ääniä ja kutsuu niitä puhumaan ja kertomaan näkökulmansa. Se voi myös ohjata sisäisiä ääniä kertomaan enemmän itsestään kuin mitä ne tavallisesti tekevät. Sisäisen dialogin ohjaaja voi ohjata ääniä kertomaan omista motiiveistaan, siitä miten äänet kohtelevat toisiaan ja mihin ne toiminnallaan pyrkivät. Näin se lisää äänten itsetietoisuutta ja saa esille jokaisen äänen mielekkyyden. Sisäisen dialogin ohjaajana voimme myös laittaa omat sisäiset äänemme keskustelemaan keskenään.

Kyse ei ole pelosta, toki kuka tahansa voi pelätä mitä vain, vaan uskosta siihen, että tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen johdosta aiheutuvat kansainvaellukset ovat monikerroin suurempia kuin nyt nähtävä inhmillinen kriisi. Jollemme todella valmistaudu siihen toimimalla nyt "yläkanttiin" määrärahoja ja avustustarpeita laskiessamme, niin pelkään pahoin että liian pienet panostukset nyt aiheuttavat tulevaisuudessa yhä enemmän kitkaa ja vaikeuksia integroitumisessa, joka taasen johtaa alati lisääntyvään pelkoon ja vihaan.

Tällaisessa syöksykierteessä eurooppalaiset todellakin ehdollistetaan ryhtymään sotaan pakenevia ja Eurooppaan pyrkiviä massoja vastaan. Jotka tuskin antautuvat ammuttaviksi niin vain. Harvoin on hyväntekemistä ja vääryyden vastustamista, ikäänkuin ne olisivat ”vaikeita päätöksiä”, joutunut näin makaaberilla tavalla perustelemaan...