#writeaboutlove

Oon kirjottanut tästä aiemminkin. Tai puhunut jossakin tai ainakin jollekin. Nimittäin parisuhteessa olemisesta. Ja siitä, miten harmillista ja ehkä vähän surullistakin mun mielestä on, kun sitä ihannoidaan ja tavoitellaan niin paljon.

Ymmärrän kyllä miten paradoksaaliselta tää saattaa mun sanomana kuulostaa; miehän oon ite parisuhteessa. Oon vieläpä ollu elämäni aikana aika monessa parisuhteessa, en ole laskenut monessa (enkä ehkä osaisi laskeakaan kun en edes tiedä mikä oikeasti lasketaan parisuhteeksi). Ja vaikka lukijana nyt ajattelisitkin, että mie en siis voi tietää mitään parisuhteen kaipuusta ja että helppohan mun on puhua, niin otan riskin ja väitän: Mun mielestä elämä ilman parisuhdetta on lähtökohtaisesti helpompaa.

Oon aikamoinen Antti Holma –fani. Tuntuu että oon sen kanssa kaikesta samaa mieltä (paitsi Facebookista koska Antti Holman mielestä se on nolo ja mun mielestä ei). Auta Antti! – podcast-sarjassa (joka on muutenkin mahtava, kuuntele sitä!) on jakso nimeltä Suuri rakkausjakso (kuuntele se!). Siinä nimimerkki Yksinäisyys-Yrjänäinen kysyy, että miten kestäisi sen, kun ihmiset ei meinaa kestää sitä, että on aivan tyytyväinen ihan vaan itsekseen. Ja Antti auttaa. Siispä kaikki tässä mun kirjoituksessa olevat lainausmerkeissä olevat tekstit ovat Antti Holman jutusteluja ko. jaksossa:

”Mä oon ollu siis koko aikuisikäni yksin. Ja siitä huolimatta kauheen tyytyväinen. Johonki pysyvään onneen tai onnellisuuteen mä en usko edelleenkään, koska mun mielestä onni on semmosissa pienissä kuplissa siellä elämänpolun varrella. Mut mä uskon kyllä hyvään elämään. Ja tietysti nyt ku mä oon pettäny kaikki yksineläjät ja menny vielä naimisiin kaiken lisäksi ni kukaan ei usko mua. Kaikki vaan ajattelee, että niin se Holmakin vaan vaelteli surullisena loskasia katuja kunnes se onnistu löytämään itselleen puolison ja nyt se voi sit elää täyttä elämää. Vitut! Minun elämä oli hyvä ja täysi kauan ennen ku tää harpunsoittaja tuli vastaan. Mun suurin ongelma itseasiassa mun tänhetkisessä elämässä on se, että mun on vaikea löytää aikaa olla yksin. (…) Mä en kestä sitä tarinaa, jossa ihminen ei elä eikä toimi yksin. Mä en itseasiassa kestä yhtään rakkauteen liittyviä tarinoita, koska niitä on ihan helvetisti ja ihmiset suunnistaa niiden mukaan elämässä vaikka ne on tarinoita. (…) En mä sen takia naimisiin menny, että mä en ois kestäny enää olla yksin, siitä ei oo kysymys. Yksinolemisessa ei oo mitään kestettävää, mä luulen itseasiassa että parisuhteessa on paljon enemmän kestettävää. Ja mä haluun painottaa vielä sitä, että mä en pidä rakastumista ja parisuhdetta minään onnistumisena.”

Eroa pidetään lähtökohtaisesti epäonnistumisena. Oon paljon kuullu ja lukenu siitä miten ihmiset kauhistelee erojen määrää ja sitä ettei enää jakseta tehdä töitä parisuhteiden eteen vaan sitten vaan erotaan. Mun mieleen tulee tällöin aina kysymys, että no mitäs hittoa sitten? Ajattelen, että se on kunkin aivan oma asia, kuinka paljon töitä sen parisuhteensa eteen haluaa tai jaksaa tehdä. Tai että haluaako tai jaksaako edes yhtään; ei tarvitse, jollei halua tai jaksa. (Toki sen parisuhteen toisen osapuolen on hyvä olla samalla sivulla tai ainakin sun sivusta tietoinen.) Kas kun mun mielestä se parisuhteessa pysyminen ei ylipäätään lähtökohtaisesti ole parempi ratkaisu kuin eroaminen. Parisuhteessa eläminen ei lähtökohtaisesti ole yksin elämistä arvokkaampaa. Parisuhteessa oleminen ei voi olla se itseisarvo. Yksin voi elää aivan hyvää ja täyttä elämää, ehkä jopa täydempää kuin parisuhteessa. Mie oon tosi hyvilläni kaikista elämäni eroista. Moni mun eroista on ollut paljon parempia ratkaisuja kuin koko suhteen aloittaminen. Toivoisin, että olisin merkinnyt kaikki mun eropäivät kalenteriin, että voisin juhlia niiden vuosipäiviä. Ne (erot) on ollut hitonmoisia urakoita mutta oon onnistunut!

Puhumattakaan siitä, että jos se parisuhde on surkea. Mun parisuhteet on vielä ollu ihan hyviä, muttei niitä siltikään ole ollut järkeä jatkaa. Oon käsityksessä, että jotkut ihmiset elää hyvinkin huonoissa parisuhteissa. Tuun siitä hirveän surulliseksi. Ymmärrän sen, että joskus alistavasta tai uhkailevasta suhteesta on vaikea tai mahdoton lähteä. Enkä halua syyllistää ketään, joka on sellaisessa suhteessa, josta ei pääse pois vaikka haluaisi, en todellakaan. Mutta sitä en vaan voi ymmärtää, että miksi parisuhteessa - vaikka paskassakin - pysymistä pidetään yleisesti hyväksyttävämpänä. En vaan tajua. Siinähän syyllistetään näitä em. vahingollisissa parisuhteissa olevia entisestään.

En myöskään halua antaa kuvaa, että väheksyisin yksinäisyyttä. Yksinäisyys on yksi aikamme suurimmista tragedioista. Mutten usko, että parisuhde on ollenkaan hyvä lääke yksinäisyyteen. Se, että on niin riippuvainen yhdestä ihmisestä, että ilman sitä ei jäisi enää mitään muuta kuin yksinäisyys, ei mun mielestä ole perusta hyvälle parisuhteelle. Parisuhdehan voi sitä paitsi loppua yhen äkisti koska vaan! Se on totta, halusi sen uskoa tai ei. Ketään ei voi koskaan omistaa, eikä kenenkään pään sisälle voi nähdä. Tästä olikin Laajarinteen Jukan Muumit ja olemisen arvoitus -kirjassa mukavaa kerrontaa. Kirjotan yhden pätkän tähän vaikka jo lupasinkin, että kaikki lainausmerkilliset ois Holman podcastia. Ihanaa kun tämä kirjoittelu ei täällä blogissa ole ihan niin tarkkaa, kuin vaikka gradussa...

”Tämä palauttaa meidät kommunikoinnin vaikeuden sekä rapujen äärelle, sen tosiseikan pariin, ettei ötökkä voi tuntea toista kokonaan. Osa meistä jää aina salaisuudeksi. (…) Jään jokaiselle – jopa aivan parhaille ystävilleni – enemmän tai vähemmän vieraaksi, eikä kukaan tunne kaikkia ajatuksiani.”

Mun mielestä hyvät ystävät ja vaikka kämppikset voi tyydyttää hyvin pitkälti kaikki tarpeet, mitä ihminen usein parisuhteeltakin hakee. ”Ja kyllähän läheisyyttähän saa jos osaa käyttää älypuhelinta.” (Tää oli nyt taas Holmaa sitten.)

Ehkä mietitkin nyt, että miksi sitten ylipäätään olen ja olen ollut parisuhteessa? Millon mistäkin syystä. Tässä tämän hetkisessä olen siksi, että mulla on tässä hyvä olla. Sirppu saa multa jalat alta ja ymmärtää mua paremmin kuin kukaan muu. Ja tällä kokemuksella mitä mulla on, ymmärrän kuinka paljon se mulle merkitsee ja kuinka paljon haluan tehdä töitä sen eteen, että saisin pitää sen. Mutta sitten jos me kuitenkin jossain vaiheessa huomattaisiin, ettei se ole enää ns. vörttiä, eikä tätä parisuhdetta ole enää järkeä jatkaa, niin kyllähän me sitten erottaisiin ja se olisi sitten hyvä ratkaisu. Tai ainakin meidän oma ratkaisu.