#toipuminen

5.9.2017 Muumitalomaisessa Ystävyyden Majatalossa asuu yleensä noin 7-10 toipujaa, jotka hyvin eri syistä asuvat kanssamme parista kuukaudesta pariin vuoteen. Nyt meillä on taas vapautumassa muutama huone siihen tarkoitukseen. Jos koet tarvitsevasi yhteisöllistä tukea jostain kokemuksesta toipumiseen, uusien asioiden kohtaamiseen ja ihan tavallisen arjen harjoittelemiseen olet tervetullut jakamaan elämääsi kanssamme.

Kiinnostaisiko yhteisöasuminen Muumital- siis Majatalossa?

Tulemisesi syyt ja motiivit voivat olla monenlaiset. Ehkä haluat ottaa etäisyyttä vanhoihin kuvioihisi. Ehkä tarvitset sitä harjoitellaksesi arjen vuorovaikutustaitoja. Ehkä kaipaat sitä siksi, että elät muiden kanssa mieluummin kuin yksin. Lue lisää~

Blogin hiljaisuudesta huolimatta sen pitäjä on puuhastellut kaikenlaista liikunnallista. Mielessä on ollut laatia postauksia mm. perheen kanssa testatuista vaellusreiteistä, uusista kenkähankinnoista sekä sensorisen integraation teorian soveltamisesta jouksuharrastukseen. Kun aika jostain syystä tuntuu olevan taas kortilla, tyydyn toteamaan viimeaikaiset kuulumiset.

Huomenna alkaa KRV Puolangalla, ja vähän hirvittää. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten tulen jaksamaan neljä osakilpailua, ja onko edes järkeä osallistua. Päätin kuitenkin lähteä seikkailemaan rasteille, sillä viimeisen parin viikon aikana on tapahtunut kolme innostavaa asiaa.

Ensinnäkin uusin MAF-testin, eli tsekkasin, pystynkö liikkumaan nopeammin samalla sykealueella. Vaikka olen harjoitellessa nostanut sykerajaa 5 lyönnillä kuluneen kuukauden aikana voinnin kohennuttua, tein testin kuitenkin sillä sykkeellä (122-132), jolla tein ekat testit, että olisi mihin verrata. Harmillisesti sykemittarin paristo loppui, ennen kuin ennätin juoksuosuuteen. Kerkesin pyöräillä tutun 5 x 2,5 km reitin, ja paransin aikaani verrattuna aikaisempaan keskimäärin 30 s/kierros. Jes! En yhtään tiedä, onko se paljon vai vähän. Kun aikaa per kierros menee yli 8 min mutkaisella reitillä, niin puoli minuuttia sinne tai tänne ei toki tunnu paljolta.  Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun aerobisessa kunnossa näkyi selvää paranemista, joten haluan uskoa olevani toipumassa. Jatkossa aion tehdä juoksutestin ja pyöräilytestit erikseen nykyisellä harjoittelusykealueellani (127-137), joka edelleen on alhaisempi kuin ikääni perustuva sykealue. Aion nostaa sykealueen seuraavan kerran vasta sitten, kun tällä matalammalla teholla tapahtuu oikeansuuntaista kehitystä. Kiiruhdan siis hitaasti.

Myönteiset uutiset numero 2 ja 3 koskevat tämän viikon suunnistustreenejä. Uskaltauduin kuntorasteilla juoksemaan suurimman osan matkaa silläkin uhalla, että syke nousisi älyttömästi ja jäisi lepattamaan korkeuteen. Oli nimittäin pakko ottaa selvää, mitä rastiviikolla on odotettavissa sydämen toiminnan suhteen. Yllätyin, kun rytmihäiriötä ei tullutkaan, ja juoksu tuntui helpolta. Menin tarkoituksella hölkkävauhtia ja maasto oli helppokulkuinen. Mahtava olo jälkeenpäin! Toisella kertaa ilma oli painostava ja maasto rankempi, joten sykkeetkin olivat koko ajan melkein 10 lyöntiä korkeammalla. Silti jalat tuntuivat nousevan kevyesti ja sydän löi järkevään tahtiin. Ainoa keljutus tuli typerästä 5 minuutin pummista lopussa. Tälläkään kertaa en revitellyt, vaan menin maltilla. Ehkä uskaltaudun huomenna Puolangalla menemään jo kisavauhtia, tai sitten pelaan ensimmäisellä osakilpailussa varman päälle ja keskityn kartanlukuun. Se olisi itse asiassa fiksumpi strategia.

En ole perunut NUTS Pallakselle osallistumista, vaikka aikaa palautua rastiviikosta jää vain reilu viikko. Voi olla, etten pääse tunturissa aikarajan sisällä maaliin, jos pääsen sinne ollenkaan omin jaloin. Kunto ei ole läheskään niin hyvä kuin viime vuonna. Mutta tänä vuonna tiedän sen, mitä vuosi sitten en vielä uskonut: että minulla on sisua ja pystyn jatkamaan tuntikausia, vaikka heikottaisi, jomottaisi ja hiertäisi. Ultralle harjoittelu ajoi yhdessä työstressin kanssa minut tähän tilanteeseen, joten eräässä mielessä kaikki ne kolmen tunnin pitkät lenkit menivät hukkaan - nehän veivät kunnon lopulta pahasti miinukselle. Mutta toisaalta nyt stressin helpotuttua pystyn jo arvostamaan sitä, että yritin parhaani sillä tiedolla mitä minulla oli, ja että kaikesta huolimatta kasvatin henkistä kanttiani.

Avainkokemus yhdistää ja erottaa

  Nainen on huomannut viimeisen vuoden kuluessa, kuinka traumaattiset, järkyttävät kokemukset toisaalta yhdistävät, toisaalta erottavat ihmisiä. Ihmiset todella jakaantuvat ”meihin” ja ”heihin”.

Kyse ei ole pelkästään kriisitilanteessa helposti mielen valtaavasta mustavalkoisesta ajattelutavasta, vaikka silläkin on epäilemättä oma paikkansa ja tarkoituksensa toipumisprosessissa.

Pikemminkin…

Olen viime aikoina pohtinut paljon ihmisyyttä ja ihmisten kohtaamista. Haluan itse oppia lähestymään toista ihmistä niin, että hän kokee minut ystävänä, ei pelottavana tai uteliaana tunkeilijana. Nykypäivänä tuntuu liian usein, että täytyy olla alati varuillaan vieraiden (ja joskus tuttujenkin) ihmisten seurassa. 

Tietenkin tähän tunteeseen vaikuttaa oma masennukseni. Sairauden ollessa pahimmillaan halusin vain käpertyä sänkyyn turvaan. En kunnolla edes tiennyt mitä pelkään. Oli vaan parempi varautua pahimpaan. Suuri syy oli varmasti viimeisin työpaikkani, jouduin siellä kiusaamisen kohteeksi työnantajan toimesta. Tällaisessa tilanteessa huomaa, miten totta on vanha sanonta ”Ihminen on ihmiselle susi.” 

Mielestäni mikään ruumiillinen satuttaminen ei tee niin pahaa kuin henkinen pahoinpitely. Se jättää arvet sisimpään ja niiden paraneminen kestää kauan, ne voivat jäädä pysyviksikin. Lisäksi niitä ei voi toinen ihminen, ystävä tai lääkäri nähdä. Niistä kertominenkin on usein vaikeaa. Ainakin Suomessa on totuttu siihen, että pitää purra hammasta ja kestää. Toinen sanonta sanoo ”Ei haukku haavaa tee.” Tähän on pakko sanoa: KYLLÄ SE TEKEE! 

Puhutaan paljon inhimillisyydestä. Joku tarkoittaa sillä eroa ihmisen ja eläimen välillä, siis ihminen on inhimillinen eli parempi ja viisaampi. Eläin on kuitenkin yleensä luotettava, se ei kiusaa tai pilkkaa. Jos kohtelet sitä hyvin, se on ystäväsi ja uskollinen sellainen! Toki näin on useimpien ihmistenkin kohdalla. Mieleeni tuli kolmas sanonta ”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.” Eli jos kohtaat toisen henkilön avoimin mielin luottaen hänen hyväntahtoisuuteensa, saatat saada jopa uuden ystävän. 

Pitkän ja mutkikkaan toipumiseni aikana olen saanut rohkeutta kertoa tunteistani. Olen myös kokenut paljon myötätuntoa ja minua on tuettu kamppailussani. Siksi haluankin kannustaa kaikkia nostamaan päänsä pystyyn, katsomaan rohkeasti kanssakulkijoita silmiin ja luottamaan ihmisiin! Ole avoimesti oma itsesi, se on paras tapa päästä vaikeuksien yli. Helppoa se ei aina ole ja takaiskuja tulee, mutta pikkuhiljaa sisäiset voimavarasi kasvavat ja alat arvostaa itseäsi. Opettele myös ottamaan vastaan kiitoksia, älä vähättele itseäsi jos sinua tai tekojasi kehutaan. 

Ollaan ihmisiä toisillemme, ystävällisyys tekee kaikille hyvän mielen.