#juoksu

Pitkän ajan tavoitteeni on ollut olla sellaisessa peruskunnossa, että voisin minä päivänä tahansa lähteä vaikka ultrakisaan, jos joku kysyy mukaan. Tämän reissun jälkeen voin todeta, että tavoite on saavutettu. Kannustin nimittäin seurakaveriani Seppoa ilmoittautumaan Joensuu Night Runille viime tingassa, ja hän suostutteli minutkin viivalle. Kun osallistujakiintiö oli tuolloin jo lähes täysi, ei ollut aikaa epäröidä. Koin huonoa omaatuntoa siitä, että vein jonkun "oikean ultrajuoksijan" paikan. Eniten harmitti, että kovassa kunnossa oleva kaverini Miia jäi tästä reissulta rannalle. Ensi vuonna sitten!

Joensuu Night Run on Ultrajuoksuseura Sisun erinomaisesti järjestämä sisärataultrakilpailu, joka järjestetään marraskuussa. Kisassa juostaan iltakahdeksasta aamukahdeksaan 325,336 metrin mondoradalla. Tämä oli kolmas kerta, kun olin mukana. Samalla tämä oli minulle paluu ultrajuoksuun tai itse asiassa mihinkään puolimaratonia pidempään juoksuun 2,5 vuoteen. Osallistumisella oli siis henkilökohtaisesti iso merkitys.

Ennakkoasetelma

Aloin haaveilla osallistumisesta jo viime vuonna. Hehkutin hienoa tapahtumaa Miialle ja Sepolle. Arkeni oli kuitenkin aivan eri tavalla täyttä kuin "juoksuvuosinani". Harjoittelulle ei löytynyt aikaa tahtotilasta ja tavoitteista huolimatta. Tätä lannistavaa tosiseikkaa puin tarkemmin huhtikuisessa blogitekstissä, jossa löysin innon ja ajan lenkkeilyyn ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Tuo kevään ja alkukesän 2,5 kuukauden treenijakso toimi valitettavasti ainoana varsinaisena juoksuharjoittelupohjana Joensuu Night Runille. Huhti-toukokuun aikana tein neljä 15-22 km juoksupitkistä ja juoksin yhden kympin kisan. Viikkotasolla harjoitusmäärät olivat vain noin 30-45 km. Kesäkuun lopussa juoksin elämäni tuskallisimman puolimaratonin Hossassa. Ikinä ei ole ollut niin rankkaa, vaikka reitti itsessään ei ole lainkaan vaativa. Olin muka harjoitellut pari kuukautta, mutta tulokseni oli paljon huonompi kuin edellisenä vuonna. Tajusin, että koronavuosien lepäily oli syönyt aikaisempien juoksuvuosien pohjan kokonaan pois, ja että olin paljon heikommassa hapessa kuin olin kuvitellut.

Heinäkuussa tuli suunnistettua paljon rastiviikkojen vuoksi, mutta huono kuntoni lähinnä lannisti, eikä suunnitus tuntunut sujuvan. Saman tien, kun olin heinäkuun lopulla laatinut oikean harjoitussuunnitelman kohti Joensuuta, sairastuin koronaan. En siis missään vaiheessa ennättänyt kunnolla noudattaa suunnitelmaa. Kävin sosiaalisista syistä sen jälkeen vielä ensikertalaisena kahdessa tapahtumassa: Tunturisuunnistuksessa Saariselällä kuntosarjassa sekä Rokua Trail Runilla puolimaratonilla. En palautunut kummastakaan joko stressitason, koronan jälkioireiden tai huonon kestävyyspohjan vuoksi. Rokua Trailissa elokuun lopulla tavoitteeni oli ytimekäs "että ei v-tuta". Saavutin tuon tavoitteen ja jopa nautin kisasta juoksemalla koko ajan mukavuusvyöhykkeellä, mutta silti reissu kuormitti liikaa. Suunnistuksessa päätavoitteen piti olla SM-erikoispitkä. Koska jouduin keskeyttämään SM-keskimatkalla syyskuussa, en lopulta edes osallistunut SM-erikoispitkälle lokakuussa, vaan kiersin siellä helpoimman kuntoradan. Sielläkin sykkeet olivat kävely-hölkkävauhdissa aivan tapissa, ja liikunnan ilo oli kaukana. Niinpä en uskaltanut syksyllä ahtaa juoksutreenejä muutenkin tiukkoihin viikkoihin, jotta pysyisin työkykyisenä.

Liikunnan harrastaminen koostui syys-marraskuussa seuramme kuntopiiristä (siellä oli pakko käydä, sillä ohjaan sen itse), muutamasta salikäynnistä, yhdestä parin tunnin sauvakävelystä (seuran yhteislenkki), muutamasta 4-8 km kävely-hölkkälenkistä ja muutamista reippaista 4-8 km kävelylenkeistä. Viikkoa ennen kisaa sentään kävin suunnistusseuramme yhteislenkillä kävelemässä ja hölkkäämässä noin 12 km. Sykemittari näytti ylikuormitustilaa kaksi viikkoa putkeen ennen Joensuuta ihan vain stressin vuoksi.

Kaiken tämän lisäksi kisaa edeltävät viikot olivat monesta syystä henkisesti poikkeuksellisen raskaita. En nukkunut yhtään yötä hyvin. Pelkäsin, että rikon itseni ultrassa ihan lopullisesti. En olisi edes ajatellut kisaa etukäteen, ellei Seppo olisi kysellyt yhteisistä matkasuunnitelmistamme. Toisaalta, kaikkien vaikeuksien keskelle kaipasin nimenomaan ultrajuoksukuplaa ja keskittymistä tuntikausia vain olemiseen ja etenemiseen. Kun teimme vastikään psykoterapiakoulutuksen ryhmäterapiassa rentouttavaa luontoaiheista mielikuvaharjoitusta, puhkesin kyyneliin. Ikävöin metsää ja juoksemista niin paljon, että se tuntui suorastaan fyysisesti. Siitäkin tiesin, etten voi mitenkään jättää Joensuu Night Runia välistä.

Valmistauduin 12 tunnin ultralle harvinaisen huonosti myös viimeisten päivien osalta. Perjantai meni tulipalokiireessä ylitöiksi ilman lounastaukoa. Söin aamupalan lisäksi ennen iltakahdeksaa vain yhden voileivän, banaanin ja neljä keksiä. Lisäksi autoni hajosi torstaina, joten perjantain työmatkat piti kävellä. Ei siis etukäteistankkausta eikä edellistä päivää pois jalkojen päältä. Tuntui suorastaan surkuhupaisalta, että kaikki meni mönkään. Ennätin pakkaamaan vasta myöhään perjantai-iltana. Silloin tajusin, ettei minulla ole edes riittävästi geelejä. Niitä, laastareita ym., kipaisin ostamaan kisapäivän aamuna. Onneksi kaupan hyllyllä pistivät silmään myös rakkolaastarit. Olin ollut niin kauan pois ultrajuoksupiireistä, että olin unohtanut moisen hyödykkeen. Rakkolaastereille tuli myöhemmin käyttöä (Sepolla, ei onneksi minulla). Kesällä hankituilla uusilla Hokilla en ollut juossut metriäkään. Olin pitänyt niitä jalassa, kun tein töitä kotona seisomapöydän ääressä. Olin todennut lestin sopivaksi, mutta otin varalta mukaan myös pari vuotta vanhat vastaavat Hokat. Riskillä siis mentiin joka sektorilla.

Kisaviikonlopun mietteet ennen lähtöä

Toivoin, että pystyisin juoksemaan ikävuoteni eli 45 km täyteen. Kesän tunnelmien jäljiltä reilun maratonin juokseminen olisi minulle erittäin kova tulos. Jos oikein hyvin kävisi, olisi siistiä juosta suunnistusseuramme juhlavuoden kunniaksi 75 km, mutta se kuulosti liian kunnianhimoiselta. En uskonut selviäväni pystyssä aamuun asti, joten otin mukaan makuupussin ja retkipatjan.

Mieheni lähti kuskiksi ja varasi itselleen hotellihuoneen Joensuusta. Lähdimme Kajaanista Joensuuhun liiankin hyvissä ajoin, sillä halusimme syödä matkalla kunnon ruuan ja ennättää varata huoltopöydän hyvältä paikalta. Menomatka sujui rattoisasti jutellen mm. juoksumuistoista ja suunnitellessa strategiaa. Seppo oli 12 tunnin sisärataultralla ensikertalainen, mutta muutoin minua paljon kokeneempi ultraaja. Hänen asiantuntevat kysymyksensä pakottivat minutkin orientoitumaan kisaan. Olin realisti. Tiesin syksyn lenkkeily-yritysten vuoksi, etten pystyisi juoksemaan putkeen kuin max 5-10 minuuttia ennen kuin syke alkaisi kohota pilviin. Kisastrategiani keksin hotellin aulassa muutamaa tuntia ennen kuin saavuimme hallille. 5 min kävelyä ja 5 min juoksua vuorotellen läpi yön. Tasaluvut olisi helppo muistaa, ja rytmi sopisi 15 min välein juoma- ja geelitaukoihin. En voinut haaveillakaan noudattavani aikaisempien vuosien taktiikoita. Seppo yritti kauniisti vihjata, että suunnitelma kuulosti intervalliharjoittelulta eikä ultrajuoksemiselta. En tietenkään aikonut juosta intervallitreenin vauhdilla, joten minusta rytmitys kuulosti turvalliselta.

Hallilla jäi liiankin paljon luppoaikaa. Yleensä olen ollut ennen kisaa kierroksilla ja jännittänyt, mutta nyt olo oli leppoisa ja kiitollinen. Olin siellä, missä pitääkin: olin uskaltautunut pitkästä aikaa johonkin näin älyttömään! Rata tuntui verrytellessä tutulta. Hyvät fiilikset aiemmilta Joensuu Night Runin kerroilta palautuivat mieleen. Edessä oli silti suuri tuntematon. Miten pitkään jaksaisin kiertää rataa? Miten jalat kestäisivät yhtäkkisen kovan rasituksen? Kestäisikö pää? Muistaakseni sanoin miehelleni ja Sepolle, että todennäköisesti itken koko yön.

Se on vauhti joka tappaa, eikä matka

Joensuu Night Runin lähdössä klo 20:00 oli jälleen kerran kohtalokkaan eeppistä tunnelmaa, kun järjestäydyimme marssimusiikin tahdissa järjestävän seuran lipun taakse. Olisin halunnut aloittaa kävelemällä, mutta Sepon mielestä se ei olisi ollut riittävän kunniakasta. Niinpä jättäydyin viimeiseksi ja juoksin muiden perässä. Kisatunnelmassa oli hyvä olla. Käveleminen oli mukavaa, ja juokseminen vielä mukavampaa. Itse asiassa juoksu tuntui käsittämättömän hyvältä. Jalat lähtivät rullaamaan vetävällä askeleella kuin itsestään. Jouduin juoksuosuuksilla ohittelemaan paljon, ja ensimmäisinä tunteina käväisi mielessä, juoksenko liian kovaa. Kelloni oli akun säätämiseksi juoksumattomoodissa, enkä tiennyt, pitäisikö se arvioon vauhdeista luottaa. Jälkikäteen kello arvioi matkan reilusti yläkanttiin, joten se ei tiennyt todellisia vauhteja oikein. Itse asiassa en välittänyt kilometrivauhdista lainkaan. Ajattelin vain sitä, tuntuuko edelleen hyvältä, milloin vaihdan kävelyyn tai juoksuun, kävelenkö sisäradalla vai ulkoradalla, milloin pitää juoda jne. Keskiarvosyke nousi aika pian yli 150-160 ja siellä pysyi. En säikähtänyt, sillä olen juossut kaikki ultrani tuolla sykkeellä.

Ensimmäiset pari tuntia hujahtivat ihan itsestään. Pidin ensimmäisen vessatauon vähän ennen klo 22. Fiilis parani koko ajan. Tunsin itseni onnelliseksi ja jaksavaksi. Ainoina epämukavuuksina alkoi ilmetä vasemman takareiden kireyttä kävellessä (vanha vaiva), ja ehkä tästä johtuen joillakin kävelykierroksilla kipua vasemman jalan isovarpaan nivelessä. Nämä tuntemukset menivät onneksi ohi.

Ihmettelin, miten jaksoin vetää juoksukierrokset helposti, vaikka vauhti ei ollut hölkkää. 5-5-systeemi vaikutti toimivan! Kun juoksu kulki, päätin pidentää juoksuosuutta muutamalla minuutilla max 10 minuuttiin yhden kerran tunnissa. Tein näin 2-3 tunnin aikana, mutta huomasin juoksuvauhdin alkavan laskea vedon kuluessa, eikä seuraava kävelyosuus enää palauttanut niin hyvin. Niinpä palasin 5-5-jakoon.

Etenemistyylini alkoi herättää kanssajuoksijoissa kysymyksiä. Jouduin hieman selittämään strategiaani. Eihän se minustakaan olisi vaikuttanut järkevältä, jos olisin seurannut sitä jonkun toisen toteuttamana. Juteltiin käveluosuudella kokeneen ultrajuoksijan kanssa korona-ajan vaikutuksesta ultrajuksuharrastukseen. Oli lohdullista kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Myöhemmin sain todella paljon hyödyllistä ja asiantuntevaa sparrausta kyseiseltä juoksijalta, joka joutui lopettamaan aamuyöllä oman kisansa kesken. Suuret kiitokset kaikista vinkeistä ja kannustuksesta!

Maraton tuli täyteen ajassa 4:46, mikä olisi minulle kelpo tulos milloin tahansa. Pian olin juossut myös tavoitteeni 45 km, jee! Ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa siihen, kun olin päässyt alkuun. Kun 50 km täyttyi, humahti yli onnentunne: minä tein sen, palasin ultrajuoksijaksi!! Aloin ennakoida, että 75 km ei ehkä olisikaan mahdotonta saavuttaa.

Ihmettelin täydellistä olotilaani. En pystynyt palauttamaan mieleen ultrataukoni ajalta viime vuosilta yhtään samantapaista onnentunnetta. Nyt tätä kirjoittaessa tulee mieleen viime syksyn parin kuukauden juoksu-/suunnistusstriikkini, jolloin juoksin joka päivä parin kuukauden ajan vähintään yhden mailin. Silloinkin ihmettelin, miten voin olla koko ajan niin hyvällä tuulella. Olen niitä onnekkaita, jotka todella kokevat myyttisen runner's high:n. Polku-ultrilla tämä tunne on aaltoillut. Nytkin odotin koko ajan, milloin kipu ja uupumus ainakin hetkellisesti voittavat. Endokannabinoidit tai niiden reseptorit aivoissani kuitenkin päättivät, että nyt kun kerrankin juhlitaan, niin mennään sitten koko rahan edestä.

Jossain vaiheessa sparraajani vinkkasi, että 100 km voisi olla mahdollinen. Heitin ajatuksen saman tien syrjään. En halunnut ottaa minkäänlaisia paineita. Juoksin flowssa tunti tunnilta, halusin vain nauttia.

Kun kello tuli 02, mielessä käväisi, että olin ennakoinut Sepolle aamuyön pikkutuntien sudenhetkeä. Siitä ei näkynyt mitään muuta merkkiä, kuin että ruuansulatuselimistö alkoi vastustella geelejä. Olin siihen asti ottanut geelin puolen tunnin välein. Nyt geelihetki alkoi etoa jo etukäteen. Kun etenin keskimäärin hitaammin kuin muut, arvelin pärjääväni hyvin yhdelläkin geelillä tunnissa, jos ottaisin sen lisäksi kolmesti tunnissa urheilujuomaa. Sitä oli riittävästi tarjolla järjestäjien huoltopöydässä. Tailwind oli ollut urkkajuomani 2,5-3 vuoden takaisissa ultrakisoissa ja tämän kesän suunnistuskisoissa, joten minun ei tarvinnut huolehtia sen imeytymisestä. Siitä huolimatta vatsavaivat jatkuivat. Pahempaakin on koettu, mutta välillä olo käväisi huonona. Moni kanssajuoksija alkoi näyttää aika surkealta, enkä halunnut päätyä samaan jamaan. Muun muassa Sepolla oli ollut pidempi huono pätkä. Seppo oli kertonut huoltojensa olevan 20 min välein. Minun oli pakko siirtyä tuohon rytmiin, kun urkkajuomakin alkoi tehdä pahaa vartin välein otettuna. Suuta kuivi koko ajan, joten nestettä oli pakko ottaa usein suullinen huoltojen välissäkin. Aamuyöllä pidin pakon edessä toisen vessatauon. Harvempi tankkausrytmi toimi, mutta riskejä punniten päätin tehdä vielä yhden muutoksen eli jättää geelit kokonaan pois ja luottaa ainoastaan urkkajuomaan. Se oli toimiva ratkaisu.

Mieliala pysyi imeytymisongelmista huolimatta korkealla. Joskus klo 3-4 tunsin silkkaa epäuskoa. Olo oli tavallaan tosi skarppi ja tavallaan epätodellinen. Olin taivaltanut 7-8 tuntia, enkä tuntenut minkäänlaista uupumusta, kangistumista enkä energiahukkaa. Juoksukierrokset menivät edelleen alle kahteen minuuttiin, mikä kertoi siitä, että kroppa todellakin jaksoi vielä. Kävelyosuudet alkoivat tuntua hieman vaikeammilta, sillä lihakset eivät antaneet enää myöten ottaa pitkiä askelia. Silti en kokenut joutuvani puskemaan, vaan pystyin etenemään rennosti, kun tihensin askelrytmiä. Olin hitaasti hivuttautunut ylöpäin tulosluettelossa. Tiesin vauhtini olevan 5 minuutin kävelytaukojen vuoksi niin hidas, etten voisi sijoittua kympin sakkiin. Kun sijoitus ei ollut alunperinkään minkäänlainen tavoite, sillä ei ollut väliä. Klo 4-5 maissa tavoitteeksi asettui selkeästi päästä kisa loppuun saakka. Aloin olla varma, että se onnistuisi.

Klo 5 oli viimeinen suunnanvaihto. Kolme tuntia aikaa "maaliin". En ole koskaan osannut, enkä osannut nytkään, harrastaa kisan aikana matematiikkaa. Sparraajani vinkkasi jossain vaiheessa, että saattaisin olla edelleen satasen vauhdissa. Hän ei vaikuttanut aivan luottavaiselta, enkä minäkään jaksanut uskoa siihen. Vaikka juoksukierrokset onnistuivat entiseen malliin, saman ringin kiertäminen alkoi nyt 9-10 tunnin reippailun jälkeen tuntua jopa hieman tylsältä. Ajatuksia oli ajoittain vaikea pitää kasassa. Pieniä kireyksiä alkoi tuntua siellä täällä, mutta ne menivät ohi. Sormet olivat olleet turvoksissa jo monta tuntia, mutta tilanne ei pahentunut mahdottomaksi. Pienestä väsymisestä huolimatta oli vielä helppo hymyillä ja nauttia.

Tunsin tekeväni unenomaista unelmajuoksua, jota ei ehkä enää koskaan tapahtuisi uudelleen. Toistelin itselleni: miten tämä on mahdollista? Olenko aiemmin harjoitellut liikaa? Olenko kerrankin tarpeeksi levännyt? Voiko 3 vuoden takaisilla juoksupohjilla olla enää merkitystä? En muista, että olisin tehnyt yhden yhtä lenkkiä sillä ajatuksella, että yrittäisin totuttautua ultrakisan vauhtiin. Minulla ei edelleenkään ollut käsitystä vauhdistani, mutta tajusin sen olevan aivan liian kova, jos juoksisin samaa vauhtia koko ajan. Se oli helppo ymmärtää, sillä ainoastaan kisan parhaimmat etenivät samaa tahtia tai nopeammin yön tuossa vaiheessa. Nyt jälkikäteen laskien vauhtini oli juoksuosuuksilla 5:28-6:05 min/km. Tuo vauhti tuli jostakin lihasmuistista, ja on ilmeisesti jonkun muinaisen kuntotasoni taloudellisen askeleen tahti.

Jossain noilla main kiinnitin huomiota siihen, että moni juoksija puki ylleen pitkähihaista paitaa, mutta minulla oli edelleen lämmin ja energinen olo. Pohdin aidosti, olivatko uuden työn hektisyydestä johtuvat lounastaukojen väliin jäämiset tuottaneet sivuvaikutuksena tehokkaampaa rasvanpolttokykyä. Olin ollut liian vähillä eväillä töissä valitettavasti koko edellisen viikonkin, joten jo juoksuun lähtiessä lihasten glykogeenivarastot olivat luultavasti vajaat. Toki nyt jälkeenpäin ajatellen, kun en liikkunut viikolla enempää kuin yhden kävelylenkin, yhden kuntopiirin ja yhdet työmatkat, niin tuskinpa lihasten energiavarastoilla oli vaaraa ehtyä passiivisessa arjessani.

5 min pätkissä pitkä yö tuntui menneen kuin huomaamatta. Kuuden maissa alkoi kuitenkin tuntua, että 5 minuuttia on yllättävän pitkä aika. Kello 6-7 välillä eteneminen ei tuntunut enää ihan yhtä helpolta kuin aiemmin, mutta olin hyvävoimainen. Seppokin oli saanut uuden otteen juoksusta siirryttyään muutamia tunteja aiemmin tiheään kävelyn ja juoksun yhdistelmään, joka ei perustunut aikaan vaan kierroksiin. Tsemppasimme toinen toisiamme.

Kun ajatukset olivat livahtaneet 100 kilometrin mahdollisuuteen tai tulosluetteloon, olin edellisinä tunteina palauttanut ne nopeasti takaisin tekemisen rytmiin, radan valkoiseen viivaan ja kellon seuraamiseen. Kun aikaa oli jäljellä vajaa kaksi tuntia, tunsin äkkiä juoksevani kelloa vastaan. Vaikka en ollut mitenkään voinut kuvitella voivani juosta 100 km rapakunnossa, tuon rajapyykin mahdollisuus oli ilmeisesti olemassa. Päätin, että menen samalla vakiovauhdilla, ja jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä. Muutaman kerran yritin pidentää minuutilla parilla juoksupätkää, mutta se ei tuntunut mukavalta. Ynnäilin ja ynnäilin ajan riittävyyttä.

90 km tuli täyteen. Aikaa oli jäljellä reilu tunti, mutta samaan aikaan käveleminen alkoi tuntua raskaammalta, ja juoksuvauhti alkoi hiipua. Kyse saattoi olla vain siitä, että tiesin kisan kohta päättyvän. Tai ehkä juoksemisen ilo väheni, kun en voinut vastustaa paineita saada satanen mittariin. Joka tapauksessa viimeisen tunnin aikana meno ei ollut enää rentoa, vaan jouduin vähän ponnistelemaan. Onneksi sparraajani oli tarkkana, ja ilmoitti noin 30-40 min ennen maalia, että voisin jatkaa samalla perusvauhdillani loppuun saakka. Lopulta tajusin itsekin ajan riittävän varmuudella sataan kilsaan. Annoin liikutusten kyynelten nousta hetkeksi silmiin. Olo oli kuin voittajalla. Tämä oli täysin käsittämätöntä! Niinpä pidin kiinni kävelytauoistakin, kunnes toinen sparrattava pakotti minut juoksuvauhtiin kuullessaan, mikä kilometriluku minulla kajasti edessä. Keskimäärin noin 6:30 vauhtia sain tsempattua viimeiset kymmenisen minuuttia. Lähestyimme aamukahdeksaa molemmat Sepon kanssa sijalla 10.

Hurmosjuoksun tilinpäätös

Kun aikamerkki tuli, olin ylittänyt itseni moninkertaisesti. Olin vihdoinkin voittanut Endurance 24:n jättämän pelon, että rikon itseni ultraamalla. Olin voittanut ylisuorittamisen vaatimuksen tällaiseen kisaan valmistautuessa (ei tarvittukaan 70-80 kilsan treenimääriä kuussa). Ja ennen kaikkea olin saanut vahvan kokemuksen, että yksi elämäni tärkeimmistä voimavaroista, juoksemisen ilo, on edelleen löydettävissä. Vaikka tulos 101 km on omassa Joensuu Night Run -tilastossani heikoin, se on silti ehdottomasti paras ja ikimuistoisin, sillä sen ei olisi pitänyt olla mahdollista minkään järjen mukaan. Mieheni totesi, etten edes näyttänyt olevan niin hajalla kuin yleensä kisan jälkeen. Toki olo oli aamulla heikko ja käveleminen on nyt päivä tapahtuman jälkeen vaikeaa, mutta palautuminen on sujunut hyvin. Syy lienee se, rääkännyt kisassa itseäni, vaan todistin, että ultraaminen voi ja saa tuntua hyvältä.