#roswind

Enemies stand in your way!

Kirjoittaja: Roswind eli Aino

Genre: angst

Paritukset: Koskiluoto

Notes: Sori mielikuvitukseton otsikko :D. @jessepirpana kirjoitti ihanaa koskiluotofluffia, tässä vähän angstia. Sonjalle.

Koskelan sydäntä kuristi. Mikä saatana siinä oli, että tuon piti mennä ja jatkaa hyökkäystä yksin? Miksei se voinut odottaa? Miksei se voinut kiertää? Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Tyhmä refleksi, koko konekiväärikomppaniahan tiesi hänen tunteistaan Kariluotoa kohtaan. Sitten Koskela kyykistyi ja siveli tuon hiuksia. Hän olisi voinut estää Kariluotoa.

“Kerran se vain kirpaisee.”

Tuo lause pyöri hänen päässään. Koskelan olisi tehnyt mieli ravistaa tuota elotonta ruumista, huutaa. Mutta eipä se siitä olisi henkiin herännyt. Sen sijaan hän painoi huulensa Kariluodon sinertäviä huulia vasten. Vielä viimeiset hyvästit. Koskela olisi halunnut ottaa tuon ja viedä mukanaan haudattavaksi. Hän kovetti itsensä. Nyt oli pakko. Haavoittuneet ja konekiväärit olivat tärkeimmät.

“Otetaanko ruumiit? Vietiin me kapteeninkin ruumis”

“Elävissä on tarpeeksi.”

Koskelan sielussa kiehui viha ja tuska. Hän pysytteli kuitenkin tavallisen vakavana. Miehilleen hän ei voisi tunteitaan näyttää. Moraali laskisi.

Hän vihasi Karjulaa. Sehän se oli se saatana, joka pakotti Kariluodon jatkamaan taistelua, vaikka pelastautuminen oli mahdollista. Hän tunsi vihaa Kariluotoa kohtaan, tuo oli ihan itse päättänyt nostaa päätään ja hyökätä suoraan päin. Mutta ei hän vihannut Kariluotoa. Ei hän voisi, noiden metsissä ja niityillä vietettyjen tuntien jälkeen. Kariluodon tummat hiukset hänen sormiensa välissä, he sylikkäin jonkin puun juurella. Kariluoto yllättämässä Koskelan kauniilla kukilla. Koskela nauramassa, kerrankin muutenkin kuin silmillä, jollekin Kariluodon ontuvalle vitsille.

Koskelan silmät tummuivat. Sade ropisi hänen lakkiinsa. Jossain vaiheessa oli taas alkanut sataa. Hän kuuli Ukkolan tuskaisen valituksen. Viimeinen mies neljännestä joukkueesta.

Tankki. Kaksi. Voi helvetti. Koskela ei enää jaksanut uskoa selviytymiseen. Kaikki oli mennyt, Kariluoto kuollut ja viimeiset puolustusasemat romahtamassa. Ehkä kuitenkin, jos.. Sehän olisi itsensä tapattamista. Koskela punnitsi vaihtoehtoja. Hän voisi joko pelastaa koko kookoon, tai sitten hän vain tapattaisi itsensä turhaan. Ihan sama. Hetkellinen välinpitämättömyys valtasi Koskelan. Hän otti kasapanoksen ja alkoi ryömiä kohti tankkia. Hän kuuli huutoja takanaan, muttei välittänyt. Koskela tuhoaisi tuon tankin, ehkä myös itsensä, mutta sillä ei olisi väliä. Ainakin hän pääsisi Kariluodon luo.

Lyyti/Antti fluffinpätkää

Antti oli edellisenä iltana palannut sotasairaalasta. Perheen keskuudessa oli vallinnut epätoivo jo pitkään, kotitila oli jäänyt rauhansopimuksessa Venäjän puolelle ja Antti oli haavoittunut. Tavaraa oli vain sen verran, kun mitä hevoskärryissä oli saatu mukaan. Osa oli vielä jouduttu jättämään matkan varrelle, kun juniin ei mahtunut kaikkea. Eniten kuitenkin kirvisteli Antin haavoittuminen. Lyyti oli viettänyt monia unettomia öitä, kunnes sotasairaalasta oli saapunut tieto Antin todennäköisestä selviämisestä. Ei se ollut kuin lapaan osunut, kuulemma. Lyytiä huoletti silti, heidän pitäisi kohta rakentaa uusi kotitalo ja tehdä lisää peltoa. Kiersi tieto Karjalan evakoille luvatuista asutustiloista, maapalasista joilla voisi päästä taas elämän alkuun. Eihän se varmasti niin hyvä olisi kuin koti, jota he vuosikaudet olivat rakentaneet, mutta tärkeintä nyt oli perheen ruokkiminen. Evakkona Lyyti vielä pystyi työskentelemään isäntäperheelle, jotta saisi osittain hyvitettyä heidän majoittamisensa ja ruokkimisensa, mutta taloa ja maatilaa hän ei yksin saisi pystyyn. Antin täydestä työkyvystä ei ollut mitään takeita. Lyyti rukoili hiljaa iltaisin, että Antti tulisi taas täyteen kuntoon. Totta kai sota ja kaikki vastoinkäymiset olivat muuttaneet Anttia myös henkisesti. Sen Lyyti oli huomannut jo sodan aikana. Eihän Lyyti osannut toisen tuskaa ottaa pois, eikä hän pystynyt ymmärtämään niitä hirveyksiä, joita Antti oli joutunut näkemään ja varmastikin myös tekemään. Hän kuitenkin yritti ilmentää kiintymystään ja rakkauttaan niin kuin kykeni, välillä halaten ja suudellen, välillä kuulumisia kysellen. Ei Antti halunnut kaikista sodan tapahtumista puhua, eikä Lyyti niistä kaikista olisi halunnut tietääkään, mutta jos Antti saisi hiemankin kevennettyä sydäntään, ehkä se nostaisi toivoa. Antti kun oli ollut välillä aika apaattinen ja tapaansa kuulumattoman vakava, ja Lyyti toivoi sen tavallisen virnistelevän, iloisen Antin lymyävän siellä sotamuistojen alla.

Lumi putoili hiljaa taivaalta, ja saunarakennuksen piipusta kohosi harmaa savu. Talon emäntä kehotti Anttia ja Lyytiäkin käymään saunassa, hän huolehtisi lapsista sillä välin. Lyyti kiitti, ja kaivoi laatikostaan pyyhkeet ja puhtaat vaatteet. Sitten hän meni herättämään Anttia. Tuo nukkui olohuoneen laverilla, unet kai olivat jääneet kahtena edellisyönä lyhyiksi. Lyyti kyykistyi toisen viereen ja sipaisi Antin karkeaa poskea.

"Rakas, lähteäänkö myö saunaan?"

Pirtti oli hämärä ja hiljainen, eikä Lyyti halunnut pitää sen enempää ääntä. Nuorimmainen oli jo nukkumassa omassa puukehdossaan. Antti korahti ja aukaisi sitten silmänsä.

"Kyllähän myö, jos se vaan lämmin on."

Antti tuijotti vähän aikaa Lyytiä silmiin kuin onnellisena siitä, että pääsi vielä noita silmiä katselemaan. Sitten tuo päästi pienen, anttimaisen virnistyksen ja nousi seisomaan. Lyyti suukotti Anttia poskelle ja löi saunavarusteet tuolle käteen. "Oot sieki kans yks", Lyyti virnisti ja suuteli tuota sitten. Antti otti eteisestä takkinsa ja huopasaappaansa ja jäi odottamaan Lyytiä. Saappaansa Antti oli tuonut rintamalta, mutta Lyyti ei tarkemmin tiennyt niiden alkuperästä. Eipä se oikeastaan ollut väliksikään, hyvät saappaat kuitenkin näyttivät olevan, ja sellaisista oli pula. Lyyti veti takkinsa päälle, otti Anttia kädestä kiinni ja lähti ulos. Lumisade ei ollut lakannut, ja pihaa peitti jo täysin koskematon lumikerros.

"Sääli, että myö näin koskematon lumi pannaan pilalle."

"Ohan tämä kaunista. Vaikka polkuloita myö kyllä aamulla tänne tehhään, ku lehmiä mennään lypsämmään", Lyyti sanoi kohauttaen olkiaan.

"Miksei myö tehtäis lumienkeleitä, kun kerran lumi ne aamuksi peittellöö?"

"Voijaanhan myö tehä. Vaan tultaisko myö löylyistä tekkeen niitä? Ei tulis niin kylmä."

Antti nyökkäsi ja avasi saunarakennuksen oven. Sisältä tulvahti vastaan lämmintä. Lyyti meni nopeasti Antin perässä sisälle, pakkanen oli jo ehtinyt alkaa kipristelemään poskia ja käsiä. He riisuutuivat hiljaisuudessa ja kipusivat sitten lauteille. Antti heitti muutaman kerran löylyä samalla kun Lyyti vastoi.

"Muistatsie ku myö saunottiin ensimmäisen kerran yhes? Silloin oli kesä, kannas oli vielä meillä ja myö tehtiin heiniä", Lyyti sanoi varoen hetken hiljaisuuden jälkeen. Puhe kannaksesta saattaisi harmittaa Anttia, olihan se juuri menetetty verisen sodan jälkeen, mutta Lyyti halusi nyt kaiken kurjuuden keskellä muistella iloisia asioita.

"Muistanhan mie. Sillon oli kovin helteinen kesä ja myö oltiin ihan hikisiä. Sauna kyllä teki hyvvää", Antti vastasi hymynkare huulillaan.

Muistot tulvivat Lyytin mieleen, ja saunan lämpö ikään kuin vahvisti vielä mielikuvia. Oli melkein kuin Lyyti olisi taas ollut isänsä rakentamassa saunassa, tuore rakkaus rinnassa hulmuten ja pieni puna poskillaan. Saunan jälkeen he olivat suudelleet ensimmäisen kerran. Siitäkin oli jo vuosikymmeniä aikaa.

"Ja myö suukoteltiin sen jälkeen, muistatsie sen? Myö alettiin olemaan yhes sen jälkeen. Ja mie oon onnellinen, että sie oot vielä tässä, usotsie sen?", Lyyti sanoi ja nosti katseensa Antin silmiin.

"Kyllä mie uson. Mieki oon onnellinen, että sie oot tässä."

"Mie rakastan sinnuu", Lyyti kuiskasi. Eivät he yleensä rakkautta toisilleen verbaalisesti osoittaneet, kyllähän he tiesivät rakastavansa toisiaan, mutta nyt Lyytistä tuntui sen olevan aiheellista.

"Mieki rakastan sinnuu", Antti sanoi ja halasi Lyytiä. Kyllä he selviäisivät, talo saataisiin pystyyn ja pellot viljelyyn. Ruokaa saataisiin pöytään ja he voisivat elää taas itsenäisinä.

"Lähetäänkö myö tekkeen niitä enkeleitä?" Lyyti naurahti ja irroittautui halauksesta.

"Lähetäähän myö."

Antti ja Lyyti hipsivät ulos saunarakennuksen taakse saunan ikkunan alle. Valo kajasti siihen himmeästi, sen verran että juuri näki toisen. Lumihiutaleita tipahteli Antin pellavaisiin hiuksiin, ja Lyyti kurottui pyyhkimään niitä pois. Antti istahti lumeen ja kaatui siitä selälleen käsiään ja jalkojaan edestakaisin vaakatasossa heilutellen. Lyyti naurahti ja teki perässä. Tuntui hyvältä taas pitkästä aikaa hassutella Antin kanssa, edellisestä kerrasta oli jo vuosiakausia. Ehkei Antti ollut ihan kokonaan kovettunut, ehkä sillä oli vielä se sama hupsu sydän tallella. Antti kierähti Lyytin kylkeen kiinni, ja otti kädestä. Siinä he makasivat hiljaa, tuijotellen pimeälle taivaalle, kunnes kylmä alkoi hätyytellä takaisin sisälle.

"Lähetään takasin saunaan", Lyyti sanoi nousten istumaan ja pyyhkäisten lumihiutaleet kasvoiltaan. Antti nyökkäsi ja nousi, vetäen Lyytin myös seisomaan.

Antti käveli metsään vehreyden keskelle. Lyyti seurasi vanavedessä. Hänen olisi tehnyt mieli silittää tuon pellavapään hiuksia, mutta Antti oli liian kaukana ja liikkeessä. Antti pysähtyi erään suuren riippakoivun juurelle.

"Täst myö tehhään hyvät vastat."

Lyyti suukotti Anttia poskelle. Kesäilma tuoksui kukille ja koivunlehdille. Pian he menisivät naimisiin. Lyyti ei halunnut mitään muuta, kuin pitää Antin vierellään ikuisesti. Ei se olisi ikinä mahdollista, mutta niin paljon Lyyti Anttia rakasti. Antti siveli Lyytin poskea.

"Meidän pitäis joutua nyt, saunasta loppuu klapit. Vaikka kyllä mie sinnuu niin paljon rakastan", Lyyti kuiskasi.

"Niin mieki sinnuu."

Hetken he nojasivat toisiinsa kunnes Antti kaivoi puukon tupestaan, taivutti koivusta oksan ja alkoi vuolla. Kymmenisen oksaa katkaistuaan hän kiersi vetreän oksan nipun ympäri ja solmi kiinni. Tuoreen koivun tuoksu leijui ilmassa.

varoitukset: kuolema, itsemurha

Ukkolaa itketti. Kariluoto oli juuri palannut naimareissultaan, ja vaikutti niin terhakkaalta, että pahaa teki. Hän ei ikinä voisi enää saada Kariluotoa. Ei sen jälkeen, kun Kariluoto nai Sirkan. Totta kai se pysyisi uskollisena, ja niin sen pitäisikin. Se oli niin hölmön rakastunut, höpötti vain Sirkasta ja tuskin tajusi, että joku oli siihen rakastunut. Ukkola nimittäin. Tuo urheilullinen ilopilleri, jonka virne ja vitsit valaisivat rintamalla vallitsevaa synkkyyttä, ja jota Kariluoto oli alokasaikoina kiusannut kivellä repussa. Vaan nyt hyväntuulisen virneen tilalla oli väpättävä alahuuli ja kostuneet silmät. Sattui niin paljon, sattui, syvälle sydämeen sattui. Kariluoto oli vain leikkinyt hänen tunteillaan vihjailemalla, että heillä olisi muka jotain ystävyyttä syvempää. Kaikki pienet eleet ja lahjat olivat turhia, ne olivat vain leikkiä. Kyllähän Ukkola sisimmissään tajusi, että Sirkan se lopulta naisi, ja niinhän siinä kävi. Toiveajatteluahan se oli, että Kariluoto päästäisi irti Sirkastaan. Tuossakin se hymy huulillaan hörppi korviketta, heidän korvikettaan, ja puhui häistä. Oikein hienot olivat olleet, Tuomiokirkossa vieläpä. Eikö sille kukaan ollut sanonut, että nyt oli sota. Nyt oli kurjaa. Nyt pitäisi pitää kiinni rintamarakkauksista. Sillä sehän Ukkola Kariluodolle oli, rintamarakkaus, ei muuta.

Kariluoto näki luodin osuvan Ukkolaan. Hän käännähti, ja hädissään huusi tämän nimeä. Ei se ollut kuollut, verta kyllä tursusi. Lääkintämiehet ryntäsivät pelastamaan Ukkolaa. Kai se selviäisi. Kariluoto komensi joukkueen eteenpäin. Samalla hetkellä luoti osui häntä mahaan, ja Kariluoto tyypertyi maahan.

Heitä kannettiin jossain sumuisella metsätaipaleella perätysten. Kariluoto säpsähti hereille. Sattui. Hän meinasi pyörtyä taas. Kävi niin helvetin kipeää, ei hän tästä selviäisi hengissä.

“Ukkola?”, Kariluoto kysyi. Kuului pientä muminaa, kun Ukkola yritti sanoa Kariluodon nimeä. Heitä kantavat miehet väsyivät, ja heidät laskettiin vierekkäin sumun keskelle. Kantajat lepäsivät lahonneen kannon juurella. Kariluoto otti Ukkolaa kädestä, kai turvaa hakeakseen. Missä sen sormus on, nousi ajatus Ukkolan päähän. Oliko se aavistanut kuolevansa?

“Minä rakastan sinua”, Ukkola korahti. Kariluoto kääntyi hiukan kyljelleen ja painoi suukon tämän poskelle. Suudelma maistui vereltä, ja samassa Kariluoto oli taas pyörtyä kivusta. Ukkola pyyhki kyyneleen veriseltä ja turpeiselta poskeltaan. Miksi se noin teki? Eihän se oikeasti häntä rakastanut.

Ukkola anoi koristen Vanhalaa antamaan hänelle aseen. Kai Vanhala tajusi hänen epätoivonsa, sillä tämä nosti asetta lähemmäs. Ukkola anoi katseellaan Vanhalaa armahtamaan Kariluodonkin. Huokaisten Vanhala ojensi kiväärinsä Kariluodon viereen.

Ukkola katsahti vielä kerran ympärilleen, yrittäen räkiä verta keuhkoistaan. Varvikkoon asetellut aseet hohkasivat kylmää iltahämärässä. Yhtäaikaa, toistensa käsistä kiinni pitäen, he asettelivat aseet suuhunsa ja painoivat liipaisinta.

Kirjoittaja: Roswind aka Aino

Paritus: Ukkola/Kariluoto

Varoitukset: Vihjaisu itsetuhosta. Saattaa sisältää virheitä, leikitään ettei Helsingissä ole oikeustieteellistä. Huom! Älkää tappako jos Ukkola puhuu väärin.

Kiitos motivaatiosta kuuluu eräälle iltaiselle keskustelulle Modern AU Ukkoluodosta yliopistossa. Kuuntelin Haloo Helsingin Mua ei oo kirjoittaessani tätä. Sopii jotenkin niin hyvin modern AU Kartsalle. Tästä tulee vielä toinenkin osa joten stay tuned.

He olivat tavanneet alkusyksystä eräässä baarissa approjen merkeissä. Koulut olivat juuri aluillaan ja riehakkaan opiskelijaelämän tuoksu leijui jo ilmassa. Kariluoto ja Ukkola olivat molemmat juuri aloittaneet opintonsa, Kariluoto oikeustieteellisessä ja Ukkola rakennusinsinöörilinjalla. Laskemattoman shottimäärän humalluttaman Ukkolan huoleton virnistys sai Kariluodon hieman sulamaan, ja aikansa asioistaan jutusteltuaan he päätyivät vaihtamaan numeroita. Samainen ilta päätyi Ukkolan osalta paareilla kotiin, koska sammuttuaan häntä ei saanut enään kukaan hereille, ja Honkajoki ja Vanhala päätyivät kantamaan Ukkolaa roskalavalta löydetyillä paareilla. Ukkola myös hukkasi leimakorttinsa, mutta ilta ei häntä jäänyt harmittamaan, löysihän hän itselleen kämppäkaverin. Ukkolan selvittyä armottomasta krapulasta hän soitti Kariluodolle, ja he sopivat Kariluodon muuttavan Ukkolan luo siksi aikaa, että hän saisi oman asunnon.

Kariluodon vanhemmat hieman vastustelivat muuttoaikomuksia, Kariluotohan oli muuttamassa käytännössä tuntemattoman miehen luo, mutta Kariluoto laittoi ensimmäisiä kertoja elämässään vastaan. Ei hän jaksaisi kulkea Turun ja Helsingin väliä edestakasin, pitäisihän hänen ehtiä opiskellakin. Yksi syistä oli myös se, että Kariluotoa vähän heikotti Ukkolan hymy, vaikkei hän sitä itselleen osannut tunnustaa. Onneksi Kariluoto oli tajunnut olla hiljaa Ukkolan kännisekoiluista, tieto siitä illasta olisi saanut Kariluodon vanhemmat hermoromahduksen partaalle. Eipä Kariluoto kyllä kovin puhunutkaan vanhemmilleen tämän sorttisista asioista, ruokapöydässäkin hän kertoi vain saavutuksista ja asioista, jotka kiillottivat hänen ennestään jo kiiltävää kuortansa. Hän oli oikea mallioppilas, ja teki kaiken niin kuin hänen vanhempansa tahtoivat. Hänellä oli ollut aina vaihtoehtoja, mutta ne vaihtoehdot olivat olleet hänen vanhempiensa muodostamia. Kariluoto oli soittanut huilua kymmenen vuotta ja käynyt kuorossa, vaikka hän olisi oikeastaan halunnut kokeilla jääkiekkoilua. Ei hän sitä ollut uskaltanut vanhemmilleen koskaan sanoa, vaikka kavereilleen hän joskus kirosi vanhempiensa joustamattomuutta. Oikikseenkin hän haki vanhempiensa painostamana. Kariluoto alkoi hiljalleen tajuta, että jos hän jatkaisi tällä tiellä, vanhemmat päättäisivät hänen kuolinaikansakin. Senpä takia hän puristi haaveensa poismuutosta vanhempiensa tiukan prässin lävitse ja sai luvan muuttaa.

Ukkola oli asunut omillaan jo hyvän aikaa, sillä hän oli muuttanut urheilulukion takia toiselle paikkakunnalle jo heti peruskoulun päätyttyä. Hän hankki soluasunnon Turusta heti yliopistopaikan varmistuttua. Olihan hänellä ollut kämppäkaverikin, mutta kämppäkaveri sai niin kovan rimakauhun, että lopetti opinnot kesken heti alkuunsa. Kariluoto oli siis toivottu vuokranjakaja. Ukkolaa ei hirvittänyt ollenkaan muuttaa yhteen puolituntemattoman ihmisen kanssa, olihan hän asunut niin monen tuntemattoman kanssa että yhden käden sormet hädintuskin riittivät niitä laskemaan. Sitä paitsi, Kariluoto ei ollut sellaista tyyppiä, vaan vaikutti kunnon ihmiseltä. Mitä nyt Kariluoto oli vähän epäröivä ja epäitsenäinen, mutta ne ominaisuudet eivät Ukkolan mielessä tuntuneet kovinkaan huonoilta verrattuna muihin mahdollisiin kämppäkaverityyppeihin.

Ukkola ei oikein pitänyt yksinasumisesta, vaikka se kyllä häneltä luonnistuikin. Ukkolan vanhemmat olivat opettaneet poikansa lapsesta asti laittamaan ruokaa ja siivoamaan. Niinpä asunto olikin yleensä siistissä kunnossa. Ruoanlaitosta Ukkola ei oikein perustanut, ja hänen ruokavalionsa iltaisin koostuikin lähinnä roiskeläpistä ja muusta valmisruoasta. Kariluotoa tämä hämmensi, sillä hän oli tottunut syömään terveellisesti ja tekemään aina itse ruokaa. Hän myös ihmetteli Ukkolan rahojen riittävyyttä, mutta jotenkin tämä aina sumpli raha-asiansa. Joskus Kariluoto tarjosi ruokaa Ukkolalle, ja he viettivät yhteisen illallisen välillä keskustellen, välillä tuijotellen ikkunasta ulos. Silloin tällöin heidän keskustelunsa kävivät todella tuttavallisiksi, ja Ukkola väläytti Kariluodon rakastaman huolettoman hymyn. Tällöin Kariluodon rajat pettivät ja hän päätyi tutkiskelemaan Ukkolan kasvoja katseellaan. Ukkola huomasi tämän, painoi katseensa ja nosti sen taas tutkailemaan ulkona kasvavia puita, aivan kuin ne olisivat olleet kiinnostavin asia maailmassa.

Oli jo marraskuu, lehdet olivat ehtineet tippua puista ja pojat olivat ehtineet suorittaa tuijottelurituaaliaan monta kertaa. Ukkola oli jo aika varma, että Kariluoto välitti hänestä, muttei uskaltanut rikkoa noita kauniita hetkiä puhumalla. Häntä yhä punastutti Kariluodon katse tutkimassa hänen kasvonpiirteitään, mutta hän myös tunsi sisimmässään lämpöä. Hänkin välitti Kariluodosta. Ei hän halunnut myöskään lopettaa hymyilyä, sillä hän halusi Kariluodon osoittavan kiintymystään, vaikkakin hieman erikoisella tavalla.

Kariluoto oli luokkansa parhaimmistoa. Akateeminen suuntautuminen lapsesta asti oli tehnyt hänen numeroilleen hyvää. Muuten hän oli luokassaan hieman ulkopuolinen. Olihan hänellä ystäviä, mutta koulumenestys sulki hänet ulkopuolelle kaikkein suosituimmista porukoista. Omassa porukassaan muut vähän halveksivat häntä aluksi akateemisuutensa takia, mutta lopulta Kariluoto löysi paikkansa ystäviensä keskuudesta. Opintojen kimppuun hän syöksyi intoa puhkuen. Syksyn mittaan hänen motivaationsa kuitenkin romahti pikkuhiljaa, sillä opintojen paineet alkoivat musertaa Kariluotoa. Samalla häntä nakersi ajatus väärällä alalla olemisesta. Vanhempien kannustus ja oma ylpeys eivät enää riittäneet siivittämään opintoja. Pikkuhiljaa Kariluoto alkoi pinnaamaan satunnaisilta luennoilta ja palauttamaan tutkielmia myöhässä. Eräänä iltana, kun hän oli valvonut edellisen yön tutkielman kimpussa, Kariluodon pää petti. Hän purskahti hillittömään nyyhkytykseen. Kariluodon työpöytä sotkeutui kyyneliin ja hänen olkapäänsä vapisivat nyyhkytysten tahdissa. Eihän hän edes itse tiennyt, miksi hän itki. Selittämätön paha olo vain velloi hänen sisällään. Kariluoto yritti saada itsensä lopettamaan, jotta Ukkola ei kuulisi. Lopulta itku tyyntyi kuivaksi kakomiseksi. Kariluoto oli pinnallisesti tyytyväinen siitä, että Ukkolan ei tarvinnut nähdä häntä itkemässä.

Ukkolaa aluksi hieman hämmästytti Kariluodon itkunpurkaukset. Näkihän hän, ettei Kariluodolla ollut kaikki hyvin, Kariluoto vain kyhjötti yöt päivät läpeensä kirjojen kimpussa, eikä edes katsellut Ukkolaa samalla tavalla kuin ennen. Silti hän ei olisi osannut ajatella, että Kariluoto päätyisi itkemään pahaa oloaan. Ukkolan ajatteli itsekseen, ettei itkemisessä ole mitään pahaa, parempi itkeä kuin padota tunteet sisälle. Salaa hän oli jopa huojentunut, että Kariluoto oli löytänyt tavan purkaa tunteitaan. Häntä hirveästi olisi haluttanut mennä lohduttamaan Kariluotoa, mutta hän pelkäsi Kariluodon ajavan hänet pois. Itkukohtausten muututtua jokailtaisiksi Ukkola ei enää jaksanut välittää. Tai tottakai hän välitti, ja olisi halunnut Kariluodon voivan paremmin, mutta hän ei enää miettinyt Kariluodon lohduttamista. Olisi kai se pyytänyt, jos olisi tarvinnut lohduttajaa.

Marraskuisena iltana, kun Ukkola oli keittiössä lukemassa läksyjään, Kariluodon huoneesta kuuluva nyyhkytys muuttui korviahuumaavaksi huutoitkuksi. Itkua jatkui jonkin aikaa, kunnes se katkesi kuin veitsellä leikaten. Yhtäkkiä asunnossa oli aivan hiljaista. Huoli kaiversi Ukkolan sisuksia. Ei tämä ollut Kariluodon tapaista. Ukkola päätti uskaltautua Kariluodon huoneeseen. Hän kulki hiipimällä, vaikkei siihen oikeastaan mitään syytä ollut. Hän avasi oven, ja näki Kariluodon silmät kiinni pää pöydänkantta vasten ristittyjen käsien päällä. Kauhu lävisti Ukkolan ruumiin, ja hän otti juoksuaskeleen Kariluotoa kohti. Ukkola kohotti hieman Kariluodon päätä, ja tämä päästi korisevan äänen. Hengissä oli. Ukkola päätti siirtää Kariluodon sänkyynsä nukkumaan. Hän otti Kariluotoa kainalon alta kiinni ja nosti tämän pystyyn. Kariluoto heräsi sen verran, että hän käveli itse sänkyynsä. Ukkolan aseteltua Kariluodon peiton alle tämä alkoi taas tuhista. Ukkola istui Kariluodon sängyn vieressä jonkin aikaa ja katseli tämän nukkuvia kasvoja, kunnes meni itsekin nukkumaan.

Aamulla Kariluoto käveli ruokapöytään pöllämystyneen näköisenä. Hän oli nukkunut vaatteet päällä ja hänen uniset aivonsa etsivät vastausta sille, miksi hän löysi itsensä aamulla sängystään. Ukkola oli jo pöydän ääressä juomassa kahvia ja syömässä jugurttia pikkupurkista. Samalla hän luki lehteä tabletiltaan.

“Mitenhän minä olin aamulla sängyssäni, kun illalla nukahdin työpöytäni ääreen?” Kariluoto kysyi vastausta aavistellen.

“Mä talutin sut sinne ku sä nukahit”, Ukkola vastasi nostamatta katsettaan tabletista.

Kariluotoa hieman hellytti Ukkola taluttamassa häntä sänkyyn. Hän kuitenkin halusi kuulla, miten Ukkola oli hänen huoneeseensa päätynyt.

“Miten sitten alunperin menit huoneeseeni?”

“Huolestuin niin maan perusteellisesti ku lopetit yhtäkkiä itkemisen. Luulin jo ettei sussa henki enää pihissy”, Ukkola sanoi tuijottaen nyt Kariluodon kasvoja.

Kariluoto tyrmistyi. Eihän hän ikinä voisi itselleen mitään tehdä. Ei hän kertakaikkiaan pystyisi. Miksi Ukkola tuollaista ajatteli? Häntä harmitti, että Ukkola oli huolestunut hänen itkunpurkauksestaan. Ei hänen ollut tarkoitus.

“En minä mitenkään voisi..”

“Ku huusit ko palosireeni ja sitte sillä tavalla lopetit nii laittoo se isommanki miehen vartta tutisuttamaan. Vaan eipä sulla ollu hätää, sammuit vain ko saunalyhty”, Ukkola virnisti.