#itkuttaa

Kirjoittaja: Roswind eli Aino

Genre: angst

Paritukset: Koskiluoto

Notes: Sori mielikuvitukseton otsikko :D. @jessepirpana kirjoitti ihanaa koskiluotofluffia, tässä vähän angstia. Sonjalle.

Koskelan sydäntä kuristi. Mikä saatana siinä oli, että tuon piti mennä ja jatkaa hyökkäystä yksin? Miksei se voinut odottaa? Miksei se voinut kiertää? Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Tyhmä refleksi, koko konekiväärikomppaniahan tiesi hänen tunteistaan Kariluotoa kohtaan. Sitten Koskela kyykistyi ja siveli tuon hiuksia. Hän olisi voinut estää Kariluotoa.

“Kerran se vain kirpaisee.”

Tuo lause pyöri hänen päässään. Koskelan olisi tehnyt mieli ravistaa tuota elotonta ruumista, huutaa. Mutta eipä se siitä olisi henkiin herännyt. Sen sijaan hän painoi huulensa Kariluodon sinertäviä huulia vasten. Vielä viimeiset hyvästit. Koskela olisi halunnut ottaa tuon ja viedä mukanaan haudattavaksi. Hän kovetti itsensä. Nyt oli pakko. Haavoittuneet ja konekiväärit olivat tärkeimmät.

“Otetaanko ruumiit? Vietiin me kapteeninkin ruumis”

“Elävissä on tarpeeksi.”

Koskelan sielussa kiehui viha ja tuska. Hän pysytteli kuitenkin tavallisen vakavana. Miehilleen hän ei voisi tunteitaan näyttää. Moraali laskisi.

Hän vihasi Karjulaa. Sehän se oli se saatana, joka pakotti Kariluodon jatkamaan taistelua, vaikka pelastautuminen oli mahdollista. Hän tunsi vihaa Kariluotoa kohtaan, tuo oli ihan itse päättänyt nostaa päätään ja hyökätä suoraan päin. Mutta ei hän vihannut Kariluotoa. Ei hän voisi, noiden metsissä ja niityillä vietettyjen tuntien jälkeen. Kariluodon tummat hiukset hänen sormiensa välissä, he sylikkäin jonkin puun juurella. Kariluoto yllättämässä Koskelan kauniilla kukilla. Koskela nauramassa, kerrankin muutenkin kuin silmillä, jollekin Kariluodon ontuvalle vitsille.

Koskelan silmät tummuivat. Sade ropisi hänen lakkiinsa. Jossain vaiheessa oli taas alkanut sataa. Hän kuuli Ukkolan tuskaisen valituksen. Viimeinen mies neljännestä joukkueesta.

Tankki. Kaksi. Voi helvetti. Koskela ei enää jaksanut uskoa selviytymiseen. Kaikki oli mennyt, Kariluoto kuollut ja viimeiset puolustusasemat romahtamassa. Ehkä kuitenkin, jos.. Sehän olisi itsensä tapattamista. Koskela punnitsi vaihtoehtoja. Hän voisi joko pelastaa koko kookoon, tai sitten hän vain tapattaisi itsensä turhaan. Ihan sama. Hetkellinen välinpitämättömyys valtasi Koskelan. Hän otti kasapanoksen ja alkoi ryömiä kohti tankkia. Hän kuuli huutoja takanaan, muttei välittänyt. Koskela tuhoaisi tuon tankin, ehkä myös itsensä, mutta sillä ei olisi väliä. Ainakin hän pääsisi Kariluodon luo.

kuvat eivät ole minun

Lehto

"Antaisin anteeksi, ellen heikolta näyttäisi