Kisakokemuksena Kainuu Trail Hossa 2021 (21 km)
Voe että oli kiva tuo Hossan reissu, täytyy todeta heti alkajaisiksi. Siihen on monta syytä. Ensinnäkin reittihän on maisemiltaan polkujuoksijan unelma: vähän väliä harjanteita ja kimaltelevia pikku lampia keskellä kumpuilevaa kangasmaastoa, jossa on hyvä näkyvyys joka suuntaan. Reitti ei ollut erityisen tekninen, eikä tappomäkiä ollut.
Tähän väliin pieni info tapahtumasta. Kainuu Trail on Kainuun Rastiviikko -organisaation järjestämä uusi polkujuoksutapahtuma, jonka oli tarkoitus olla ensimmäistä kertaa viime vuonna, mutta koronaepidemian vuoksi se siirrettiin vuoteen 2021. Hossa taas on uusin Suomen kansallispuistoista, ja se sijaitsee itärajan tuntumassa Suomussalmen kunnan alueella. Tapahtuma järjestettiin heinäkuun alussa päivää ennen KRV2021:n eli Kainuun Rastiviikon ensimmäistä osakilpailua Suomussalmen Haverisessa. Suunnistajalle tämä tuotti tietenkin dilemman: KRV:lle on pakko päästä joka vuosi suunnistamaan, mutta jos sitä ennen vetää polkujuoksukisassa jalat tukkoon, niin rastien etsiminen ei ole helppoa eikä ihan niin kivaa, kuin voisi olla. Tilaisuutta juosta Hossan kansallispuistossa ei kuitenkaan voinut olla käyttämättä edes näin nollakuntoisena.
Kainuu Trailin runsaista ratavaihtoehdoista (10 km, 21 km, 38 km, 55 km ja 78 km) puolimaraton valikoitui työkaveri Miian ehdotuksesta. Pitkin kevättä seurasin Miian ja hänen sparrinsa Markon intoa valmistautua elämänsä ensimmäiselle polkupuolikkaalle. Samaan aikaan kärsin viikkotolkulla harvinaisen kovista säärikivuista, kun yritin lähteä pikkuisen treenailemaan. Kevät oli suoraan sanottuna lannistavaa aikaa liikunnallisesti. Ylimääräistä aikaa kaikilta kiireiltä ja sitoumuksilta ei jäänyt säännöllisesti kuin pariin kuntopiiriin viikossa, mutta yritin edes pyöräillä töihin useina päivinä viikossa. Ärsyyntyneenä säärikipuihin päädyin jopa perumaan osallistumiseni KRV:n kilpasarjaan. Ajattelin, että jos saan puolimaratonin Hossassa vietyä loppuun, joudun palauttelemaan loppuviikon. Samaan aikaan tein elämässä isoja päätöksiä raivatakseni tilaa kaikkein tärkeimmille asioille. Kainuu Trail symboloi omalla tavallaan tarvetta pitää kaikesta huolimatta kiinni omasta terveydestä ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, johon liikunnalla on kohdallani valtavan suuri vaikutus. Kaverin innostus tarttui aina aika ajoin minuunkin. Osasin antaa vinkkejä kisavalmistautumiseen, mutta oma henkinen ja fyysinen valmistautumiseni tarkoitti lähinnä päätöstä heittäytyä matkaan juuri sillä kuntotasolla, joka sattuisi 3.7.2021 tässä kropassa vallitsemaan. Toukokuun lopulla sääri alkoi lipulta palautua, ja pääsin rymyämään hitaasti metsässä omatoimirasteilla.
Ylppäreiden järjestäminen ja seuratalkoilu imaisivat niin mukaansa kesäkuussa, että ennätin miettiä kisaa hyvin vähän. Määräpäivä tuli vastaan, ennen kuin oliln tehnyt yhtään tunnustelevaa kunnon polkulenkkiä.
Miia ja Marko tekivät viisaasti ja suuntasivat Hossaan jo edellisenä iltana. Minä olin taas aikatauluttanut viikkoni liian tiukaksi, joten kisapäivän aikana kello soi viideltä, ja hetken vötkisteltyäni hyppäsin autoon ajatuksella, että tästä se kesäloma alkaa :) Kiitos erittäin kompaktin kisakeskuksen ja pienenpienen kisatäpinän, pääsin väistelemällä valppaasti poroja perille parkkiin aivan event centerin eli Hossan luontokeskuksen lähelle vajaa tunti ennen starttia. Päivästä oli tulossa helteinen, joten olin nesteyttänyt itseäni reilusti jo automatkalla.
Evästä olin ottanut mukaan niukasti johtuen siitä, että viimeksi 2 vuotta sitten ostetut geelit ym. olivat ennättäneet vanhentua kaapissa. Paikalla ollut Suunnistajan Kauppa pelasti, ja hamstrasin kolme lisägeeliä vanhentuneiden kaveriksi juoksuliiviin. Juomana oli vettä ja päiväyksen yli menneestä urkkajuomajauheesta tehtyä sekoitusta.
Tiimiläiseni joko noudattivat koronaohjeita tai ynnäilivät jännissään varusteitaan valmistautuen viime tippaan asti omassa mökissään, joten ennätin vaihtaa kulumiset seurakaveri Sepon kanssa. Totesin, että taas sitä ollaan ihan eri kuntotasoilla menossa. Sepolla oli edessä rento prologi ennen Yllästä, minulla taas kävelyvauhtinen fiilistelyreissu taistellen omaa kilpailuviettiäni vastaan.
Kun tiimimme vihdoin oli koossa ja lähdön hetki oli käsillä, humpsahdin täysin koutsimoodiin. Näille tyypeille vain parasta settiä, tuumasin polkukonkarin elkein, ja lupasin pitää heille sopivan hidasta alkuvauhtia ensimmäiset kilsat ennen heidän lähtöään lentoon. Testilenkkiensä perusteella tiesin heidän olevan kovemmassa kunnossa,kuin he itse uskoivat.
Lähtö tapahtui kaikilla sarjoilla luontokeskuksen pihasta. Alkutaival oli hiekkatietä. Yleensä tiellä juokseminen tympii polkukisassa, mutta nyt ei. Lähtöryhmät oli peruttu koronasuositusten höllennyttyä, mutta lyhyehköllä tieosuudella porukka hajaantui riittävästi, eikä polulle päästessä ollut tungosta. Olimme sopineen noin 6:30:n alkuvauhdista, mutta jotenkin jalka alkoi viemään vanhasta muistista saman tien, ja ryhdyimme pian etsimään letkasta omaa koloa. Jo polkupätkälle päästessä tunsin itseni uudesti syntyneeksi. Vaikka järki koko ajan sanoi, että sykkeet olvat liian kovalla, en jaksanut välittää. Mielessäni ei ollut mitään tulostavoitetta, halusin vain Miian ja Markon olevan tyytyväisiä kisaansa. Arvioin, että minulle liian kova vauhti oli heille juuri sopivaa. Niinpä mentiin sillä.
Saimme juosta satunnaisia ohitteluja lukuunottamatta omassa tahdissamme. Polut olivat erittäin hyväkulkuisia ja kuivia. Juurakkoa ja kiviä oli vähän. Reilun 8 km:n kohdalla ollut huolto tuli vastaan yllättävän nopeasti. Käytimme siellä 3 minuuttia. Helteen vuoksi syömiseen joutui pakottamaan itseään, ja otin huollosta vain vettä. Huollon jälkeen saimme lasketella mukavaa rantareittiä ennen kuin kaarrettiin Keski-Valkeaisen kohdalta takaisin päin eri reittiä kohti Jatkonvaaran rinnettä. Välillä Marko hurjasteli edellä, mutta suurimmaksi osaksi 13 km:in asti pysyin heidän jarrunaan, jotta heillä jäisi paukkuja loppuunkin.
Kohtalokseni koitui juurikin reitin ainoa isompi nousuosuus Jatkonvaaralla. Jyrkkyydessä ja nousumetreissä se ei ollut erityisen vaativa, mutta melkein 30 asteen helteessä, pienessä nestehukassa ja sykkeet lähellä maksimitasoa rinne otti tästä naisesta mehut irti. Jo useita kilometrejä aiemmin vilunväreet olivat ilmoitelleet, että noutaja on tulossa, jos en saa juotua ja syötyä riittävästi. Jos olisin juossut yksin, olisin välillä tasaisellakin hiljentänyt kävelyvauhtiin ja juonut kunnolla. Nyt en tietenkään malttanut. Lopulta luovutin, ja päästin hurjemmat ohi. Miialla ja Markolla askel oli vielä kevyt ja ryhti lupaava. Kävelin ja join minuutin pari, ja sen jälkeen jatkoin hölkytellen matkaani yksin.
Tosin kuin voisi kuvitella, fiilis oli lopputaipaleella aivan uskomattoman mahtava. Tunsin syvää kiitollisuutta juoksukavereitani, Hossan polkuja ja kisajärjestäjiä kohtaan, että sain olla mukana. Löysin taas itseni tekemästä sitä, mitä todella rakastan, ja nautin endorfiinipöllyssä joka hetkestä (paitsi ehkä siitä, kun viimeinen geeli yökötti hetken). Jokainen alamäkilaskettelu oli yhtä juhlaa, jokainen kaksinkerroin noustu mäennyppylä yhtä aikaa irvistytti ja hymyilytti. Jes, pystyn sittenkin nauttimaan tästä kaikesta yhtä paljon kuin kovemmassa kunnossa ollessani! Tätä en todellakaan ollut uskonut, vaikka aiemminkin olen kokenut saman ihmeen pitkän tauon jälkeen. Askeleen rytmi ja kyky sinnitellä kovilla sykkeillä vajaa 2,5 h oli löytynyt kehomuistista ilman tietoista yritystä. (Paluumatkalla autossa ihmettelin pirkään tätä armollista psykofyysistä ilmiötä, joka sallii meidän välillä huilata urheilusta joutumatta aloittamaan aivan nollasta seuraavalla kerralla.)
Vanha kisaaja minussa päätti kiristää tahtia loppukilometreille. Kilometrikylttejä oli tälle matkalle sijoiteltu alkaen 4 km ennen maalia. Ehkä kuvittelin, mutta viimeiset 2-3 km olivat paljon kumpuilevammat ja juurakkoisemmat kuin alkutaival, joten kiihdytysaikeet menivät enemmänkin pystyssä pysymiseen keskittymiseen. Tässä vaiheessa olisin toivonut enemmän osallistujia metsään, jotta olisi ollut selkiä, joita pitää kiintopisteinä ja tsemppinä.
Maalisuoralla oli niin euforinen olo, että löytyi vielä energiaa loppukiriin. Mikä fiilis!! Miia ja Marko olivat maalissa jo odottelemassa. He tekivät loistavan suorituksen, ja suunta on tietenkin peruuttamaton koukuttuminen tähän polkujuoksuskabailuun. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, joten näiden tyyppien kanssa on ehdottomasti päästävä kokemaan tämä hulluus uudelleen jossain päin Suomea.
Mitä voin sanoa? Kainuu Trail on ehdottomasti yksi hienoimpia piakkoja, missä olen juossut poluilla. Puolikkaan reitti oli sopivan vaihteleva. Tylsää pätkää ei ollut missään. Kuvauspaikkoja olisi ollut vähän väliä, mutta nyt nappasin muutaman otoksen lähes vauhdista. Helle piinasi nyt osallistujia, mutta inhimillinen reittiprofiili auttoi. Pidempiä matkoja tekisi tietenkin mieli testata myös. Ainakin 21 km:n reitillä reidet eivät mene niin hapoille, etteikö hyväkuntoinen suunnistaisi heti seuraavana päivänä KRV:llä ainakin kuntosarjassa. Minä en ollut tänä vuonna hyväkuntoinen, joten aloitin suunnistusviikon huoltajana.
Osallistujan näkökulmasta kisajärjestelyt onnistuivat hyvin, ja tunnelma oli sopivan rento. Toivon todella, että Kainuu Trail jää pysyvästi polkujuoksukalenteriin.
