#aikataulut

Mulla on ollut tällä viikolla käytössä uusi aikataulu.

Ensinnäkin, joka aamu herätys kuudelta. Olen ollut tosi kikseissä ilman kelloa heräämisen kanssa, mutta tällä kertaa olen varmistanut onnistumiseni hälytyksellä. Ja yllättävää kyllä, se on vähentänyt stressiä. Kun olen voinut luottaa siihen, että herään ajoissa, ei ole tarvinnut ottaa paineita itseni ‘ohjelmoinnista’ tai tuntea pettymystä, kun herääminen ajoissa ei ole onnistunut. Ehkä unetkin ovat olleet levollisemmat. Toiseksi, olen nauttinut rauhallisista aamuista. Olen alkanut varata aamutunnit kirjoittamiselle. Koska pitää varata aikaa sille, mitä haluaa tehdä. Tajusin, että illat ja päivät - ja viikonloputkin - ovat ihan mahdottomia yrittää rauhoittua kirjoittamaan. Ja koska töihin ei kannata lähteä ajamaan ennen yhdeksää, aamurutiinien jälkeen jää noin 1,5 tuntia aikaa kirjoitusproggiksiin.

Muutaman järjettömän täyden viikon jälkeen, on vaikea päästä kiinni taas ‘normaalista’ työnteosta. Työn alla olisi montakin projektia, joita voisi edistää, mutta äkkiä aikataulusta puuttuvatkin deadlinet ja tulipalot. Luonnollisesti, tämä on johtanut siihen, että päivien aikatauluttaminen tuntuu tarpeettomalta ja päivät saattavat kulua surffaillessa ja mietiskellessä. 

En oikein tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Pitäisikö kehittää itselleen dediksiä ja kiireellisyyden tunnetta, jotta tuottavuus pysyisi yllä - vai pitäisikö antaa olla ja nautiskella vähän, kun siihen on mahdollisuus?

Mielessä ja haaveissa on niin monta ‘yksityistäkin’ proggista, että jos ei töitä edistäisi, niin edes niitä sitten. Muuten olen (taas) siinä tilanteessa, että kohta on kiire, eikä mitään yksinkertaisesti ehdi edistää. Ja sitten taas harmittaa.

Tiedättekö, miten asioita saa tehtyä? Pyytämällä apua.

Jos jumittaa tekemään kaiken itse - omine rajoitteineen - aikaa kuluu ja alkaa uupua. Mutta jos pyytää apua, voi saada aikaa ihmeellisiä asioita varmemmin ja nopeammin kuin yksin. (Ja todennäköisesti paremmalla lopputuloksella.)

Eilisestä en olisi selvinnyt ilman auttavia käsiä. Heräsin ennen kuutta aamulla tekemään hakemusta, jonka deadline oli iltapäivällä. Jos A ei olisi ollut editoimassa hakemusvideota minulle samalla, kun näpyttelin itse viimetipassa henkeviä ajatuksia lomakkeeseen siitä, miksi juuri minut pitäisi valita, en olisi koskaan saanut hakemusta sisään lähimainkaan ajoissa.

Ja jos ei V olisi toisaalla käynyt kuskaamassa toivomiani lavoja itsekseen lahjoittajan luota meille kotiin, olisin käyttänyt valtavan osan päivääni reissaamalla pitkin pääkaupunkiseutua julkisilla. Sen sijaan, iltapäivän aikatauluni piti hienosti ja aikaa jäi kirjaston hiljaisuudessa tehdä Fiverr-keikkaa, joka nyt on toimitettu aikataulussaan ilman, että on tarvinnut painaa yötunteja sen eteen.

Lempiaiheeni: ajanhallinta. Olen kierteessä. Kesän jäljiltä olen yrittänyt saada aikataulua kuntoon menemällä aikaisemmin nukkumaan. Toimii osittain. Olen myös alkanut käyttää herätyskelloa nurinpäin - herään aamulla ilman sitä, mutta illalla 22.30 se hälyyttää nukkuumaanmenosta. Toimii! Sänkyyn asti pääseminen saattaa vielä kestää tunninkin, mutta systeemi on selvästi saanut ryhtiä aikatauluun.

Mutta. Ja aina tulee se “mutta”. Varsinkin etäpäivinä, istun ruokapöydän ääressä naputtamassa konetta usein koko päivän ja vielä koko illan. Usein jopa kuulokkeet korvilla. Ja kun lapset menevät nukkumaan, ei omaan kellonsoittoon pahimmillaan ole enää kovin kauaa aikaa. Tässä mallissa ei olla läsnä perheelle - puolisosta puhumattakaan.

Tänään se loppuu. Tein periaatepäätöksen, että työt loppuvat kuudelta. Laitan kellon taas herättämään horroksesta ja laitan koneen kylmästi kiinni. Jonkun ylivuotoventtiilin varmaan laitan myöhäisempään iltaan jossain kohtaa, mutta alussa on pakko ottaa tiukka linja.

Uudella yhteydellä uusi yritys aiheesta...

Jos olet vähänkään enemmän lukenut blogiani, ehkä tiedät, että rakastan to do -listoja. Ensinnäkin, olen vähän hajamielinen ja innostun kaikesta liikkuvasta, joten asioiden laittaminen muistiin on hyödyllistä. Toisekseen, mikään ei anna suurempaa tyydytyksen tunnetta, kuin ruksia asioita listalta. Se voimaannuttaa ja antaa energiaa.

Mutta. Tämän muutaman päivän Tony Robbins -maratonini aikana törmäsin miehen RPM-menetelmään. Hänen mukaansa kun to do -listat addiktoivat ja lietsovat vain epäonnistumisen tunnetta. Listat kun usein ahdetaan liian täyteen, jolloin kaikkea ei ehdi tehdä. 

3-portainen menetelmä vaikuttaa yksinkertaiselta (eikö ne kaikki?): Result - Mikä on lopputulos, jota havittelet? Mitä oikeastaan haluat? Tee määrittely mahdollisimman tarkasti. Purpose - Miksi haluat, mitä haluat? Tarkoitus motivoi paremmin kuin lopputulos. Massive Action Plan - Miten saavutat halutun lopputuleman? Listaa keinot, joilla pääset päämäärääsi, tiedosta, ettet tule tekemään sitä kaikkea - ja valitse toteutettaviksi ne 20%, jotka tuovat 80% tuloksista.

To do -listat ovat palvelleet minua hyvin. Kun mietin epätoivoisena, miten ihmeessä muka pystyisin rakentamaan Ihmeipanoista kansainvälisen brändin, “Eat the Frog”-kirjan oppien mukaisen “emolistan” tekeminen auttoi. Kun kirjasin ylös kaikki mahdolliset pienet ja isot, yksittäiset tekemiset matkan varrella näin, että jokainen yksittäinen niistä on tehtävissä - ja samalla koko projekti tuntui heti saavutettavammalta. (Emme mene tässä kohtaa siihen, ONKO Ihmeipanat nyt sitten kv-brändi...)

Nykyään järjestän päiviäni arvioimalla jokaisen tehtävän vaatiman ajan etukäteen ja aikataulutan ne päivääni vasta sitten. Se estää minua tunkemasta päiviä epärealistisen täyteen ja saan asiat oikeasti tehtyä. Ja sen ilon, että saan kaikki kohdat listalta ruksittua yli.

Yhteydenpitoa, haastattelua ja editointia - siihen se päivä meni. Osa siitä, mitä piti tehdä, tuli tehtyä, osa jäi huomiselle. Kun aikataulu on tiukka, yksikin keskustelu saattaa romuttaa sen. Tässä tapauksessa, en ollut osannut huomioida osallistumista editointiin.