Food for Thought, Mobsters

Äsken olin töiden puolesta gaalassa, jossa palkittiin alan "parhaita" töitä viime vuodelta. Olin tavallaan mukana voittamassa yhtä palkintoakin, jihuu.

Parasta oli, kun näin tapahtumassa vanhan opiskelukaverini, joka kertoi, ettei ollut meinannut tuntea minua, "koska sulla on isommat hiukset kuin viimeksi". 

Se lämmitti mieltä! 

Morrissey ei soittanut tätä kappaletta Finlandia-talon keikoillaan viime kuussa, mutta jostain syystä "löysin" tämän kunnolla vasta noiden keikkojen jälkeen.

Jotenkin Vauxhall & I:ilta itselleni kovimmat biisit ovat aina ennen olleet Why Don't You Find Out For Yourself, Hold On To Your Friends ja The More You Ignore Me, The Closer I Get, enkä ole antanut Now My Heart Is Full:ille tarpeeksi huomiota. Nyt olen korjannut asiaintilan oikein perusteellisesti!

Dallow, Spicer, Pinkie, Cubitt Every jammy Stratford Poet Loafing oafs in all-night chemists, loafing oafs in all-night chemists

Riemukasta!

Olen viime aikoina haeskellut uusia töitä, ja koska hyppään kaikissa asioissa aina reippaasti tapahtumien todellisen kulun edelle, olen ehtinyt uhrata paljon ajatuksia sille, minkä kappaleen laittaisin soimaan (tulevan) vanhan työpaikkani viimeisessä maanantaipalaverissa ilmoittaessani, että olen lähdössä.

Poliisiopiston tunnusmarssi oli pitkään työjäähyväissoittolistan ykkösenä, mutta ehkä Morrisseykin sopisi. "Now my heart is full", jne.?

(En oikeastaan ole aivan varma, miksi haluaisin vaihtaa työpaikkaa. Olen yleensäkin todella huono "urasuunnittelija". Nykyisessä työssä on hurjan paljon hyviä puolia ja tiedän faktana, että ainakin 80 ihmistä haluaisi paikkani. Silti useimpina päivinä töiden jälkeen v***ttaa. Se ei voi tehdä hyvää ihmiselle, vai voiko? Jos kolmena päivänä neljästä v***ttaa?

Osin v****us johtuu aivan omasta itsestä: olen aika huono järjestelemään omia töitäni ja välillä ajaudun kaaoskuorman alle ja hommia kasaantuu ja erääntyy ja huonon olon kierre syvenee.

Mutta toisaalta v****us johtuu usein siitä, että koen, etten pääse tekemään sellaisia hommia, joissa olen oikeasti hyvä ja joissa minusta on oikeasti hyötyä. Tuntuu, ettei minulla ole selkeää työnkuvaa, vaan olen kolmen vuoden aikana rantautunut tekemään ihan mitä sattuu. Välillä osuu oikeaan, ja välillä menee pahasti metsään.

Jälkeenjääneenä ihmiskunnan edustajana aloin katsoa The Wirea vasta nyt, loppuvuonna 2014. Tiedän, tiedän – tätä on nyt toitotettu 10 vuotta, olisi pitänyt katsoa jo aiemmin. Hienohan se on, totta kai.

Ainoa pieni kritiikin aiheeni (osaan katsokaas löytää jokaisesta kultakimpaleesta sen kärpäsenkakkatahran) on se, että tarinan selkeyttämisen vuoksi osa hahmoista käyttäytyy hieman epäuskottavasti. Miksi esimerkiksi useita vuosia huumebisneksessä pyörinyt diileri alkaa yhtäkkiä pohdiskella, että "Mihinkäs nämä rahat tästä koko kuviosta oikein menee? Ja onpas outoa, että vaikka me myydään saippuaa heroiinina, addiktit haluavat silti ostaa."

Tänään kadulla vastaan tullut suunnilleen ikäiseni nuori nainen katsoi minua todella omituisesti. Hän loi minuun pitkän, vihamielisen, ja jollain tapaa pettymystä ilmaisseen silmäyksen. Aivan kuin olisin harrastanut hänen kanssaan seksiä ja tehnyt jotain anteeksiantamatonta, jonka seurauksena hän olisi heittänyt minut ulos ja päättänyt olla puhumatta kanssani enää koskaan.

Eräänä päivänä kuuntelin U2:n kappaletta Who's Gonna Ride Your Wild Horses? Tämä on varmasti jo itsessään ensimmäinen osoitus tylsästä luonteestani. Toinen osoitus on se, että kun kappaleessa lauletaan

"You're an accident waiting to happen You're a piece of glass left there on the..."

täydensin tämän mielessäni sanalla sink. Oikea vastaus on tietysti beach.

Työt jatkuivat tänään neljän viikon kesäloman jälkeen. Maanantaipalaverissa jokainen kertoi vuorollaan, mitä oli tehnyt kesällä (aivan kuin ala-asteella!).

Useimmat kertoivat keski-ikäisen ja keskiluokkaisen tavanomaisia ja mietoja kesäjuttuja. Oltiin uitu lasten kanssa Italiassa ja tehty terassia.

Kun oma vuoroni tuli, kerroin, että kesän kohokohta oli, kun opin Keith Richardsin omaelämäkerrasta puukkotappelun salat. Keefin mukaan veitsitaistelussa ei saa mennä tökkimään vastustajaa, vaan aivan heti aluksi pitää viiltää nopeasti ohut viilto vastustajan otsaan. Pään verisuonet sijaitsevat hyvin pinnassa, joten vastustaja menettää nopeasti näkökykynsä, kun veri virtaa otsalta silmiin. Sillä aikaa voi itse vaikka paeta paikalta.

Hän: No miten sulla menee töissä?

Minä: Vuoden kohokohta tähän mennessä on ollut se, kun joku, joka kävi toimistolla palaverissa, jätti miesten vessaan todella hyvän hiusvahan.

Hän: ???

Minulla on eräs erittäin viisas kaveri, joka tuntee itsensä todella hyvin. Hän tietää tarkasti, mitä elämältään haluaa, ja kulkee määrätietoisesti kohti sitä. Matkalla kohti päämäärää on rutkasti muita virikkeitä ja viettelyksiä, mutta hän ei ole lainkaan kiinnostunut epäolennaisuuksista, vaan vastaa aina ehdotuksiin "Ei kiitos, tuo ei ole tarpeellista."

Joskus aiemmin saatoin hieman naureskella hänen asenteelleen, jota pidin liian yksisilmäisenä ja putkiaivoisena. Miksi ihmeessä häntä ei muka kiinnostaisi kokeilla sitä ja tätä, ja tehdä ynnää ja muuta? Ei muka ole "tarpeellista"?! Ei kai kaiken tarvitse ollakaan – välillä voi vain ottaa rennosti ja tehdä jotain tarpeetontakin.

Mutta aivan viime aikoina olenkin alkanut ymmärtää häntä paremmin. Itsestänikin on alkanut tuntua, että moni asia ei ole tarpeellista: kaikki on enemmän kuin hyvin juuri näin, en tarvitse mitään ylimääräistä. Minun ei tarvitse tietää tästä uudesta meemistä / lähteä tuonne baariin / syödä tuota karkkipussia. Ei ole tarpeellista. Ei tunnu siltä.

Olen mm. harkinnut alkoholin käytön lopettamista. En käyttänyt sitä oikeastaan ollenkaan 23-vuotiaaksi asti ja pärjäsin aivan hyvin. Tai, no, olin ulkopuolinen monesta jutusta, mutta ehkä juuri ulkopuolisuus oli minun juttuni. Viime aikoina on tuntunut siltä, että esimerkiksi juhlissa minulla on ollut aivan yhtä hauskaa selvin päin kuin pienessä hiprakassakin, joten... ei ole tarpeellista juoda.

Kokonaan absolutistiksi palaaminen ei kuitenkaan ole uuden vuoden lupaukseni. Mennään tilanteen mukaan, en halua olla ehdoton. Ennemmin lupaukseni tai tavoitteeni on se, että haluan takaisin marginaaliin, haluan taas olla ulkopuolinen – hyvällä tavalla. Minun ei tarvitse tehdä juuri sitä samaa, mitä kaikki muutkin tekevät. Se ei ole tarpeellista. Voin tehdä omaa juttuani omaan tahtiini, olla erilainen nuori.

Monet teini-ikäiset rakentavat omaa identiteettiään kehittämällä itselleen periaatteita, joista he ovat hyvin haluttomia joustamaan. Useimmiten periaatteet luodaan kielteisen kautta: "Tuollaista minusta ei ainakaan tule, kun olen aikuinen!"

Omiin periaatteisiini kuului mm. se, etten käytä shortseja – en, vaikka olisi millainen helle. Lyhytlahkeiset housut ovat hölmöt ja tyylittömät, ja itse olen tietysti fiksu ja tyylikäs, joten shortsit ja minä emme voi kohdata.

Muita periaatteitani olivat mm., että en juo itseäni humalaan, en käytä pipoa, en muuta kenenkään kanssa yhteen asumaan tai mene naimisiin, en hanki lemmikkieläimiä tai lapsia, jne. jne. Olisin aina 15 ja maailman coolein.

Matkan varrella olen kuitenkin häpeäkseni – mutta myös helpotuksekseni – joustanut useista periaatteistani. Kuljin 16 kesää pitkissä housuissa, kunnes viime kesän helteissä taivuin ostamaan shortsit ja tajusin, miten paljon vilpoisampi ja miellyttävämpi olo minulle tuli. Periaatepäätöksestä tinkiminen harmitti, mutta toisaalta elämänlaatu parani.

Haluan silti uskoa (tai uskotella itselleni), että olen edelleen periaatteen ihminen: oman tieni kulkija, tavanomaisia valintoja välttävä individualisti. 

Aina välillä törmään vanhoihin ystäviin, joita en ole nähnyt vuoteen tai pariin. He näyttävät hieman pulskemmilta kuin aiemmin ja heille on ilmestynyt järkeväsankaiset silmälasit. He esittelevät kihlasormuksiaan, ovat muuttaneet paritaloon Espooseen ja kertovat harkitsevansa minipossun hankkimista. He vaikuttavat onnellisilta ja tyytyväisiltä.

Itse mielessäni tuhahtelen moiselle keskiluokkaiselle hyvinvointivaltiotasapaksuudelle. Vannon itse itselleni, etten koskaan lähde mukaan moiseen. Päinvastoin: pidän homman aitona, kuljen kesähelteissä pitkissä housuissa, katson maailman menoa ulkopuolisen viileydellä, kritisoin kaikkea mikä liikkuu – ja tunnen oloni epämukavaksi.

Puolustelen asennettani itselleni: ainakaan en ole lihonut viime tapaamisesta, enkä ole haikaillut minipossujen perään (ellei se olisi jokun superironinen juttu, jolloin se tietysti sopisi kaltaiselleni individualistiselle eksentrikolle). "Olisittepa vain pysyneet minun kelkassani, niin ette olisi nyt tuollaisia tylsimyksiä!"

Tosin ette ehkä olisi noin onnellisiakaan.

On vaikeaa yrittää olla hyvä ihminen. Vaikka pyrkisi aina käyttäytymään muita ihmisiä kohtaan hyvin ja tekemään hyviä asioita, välillä ajautuu silti tilanteisiin, joissa toimii väärin – tai ainakin näyttäytyy pahana ihmisenä.

Eilen illalla riitelin Huvilateltassa kahden n. 60-vuotiaan naisen kanssa. He olivat lämmittelijän ja pääesiintyjän välisellä tauolla poistuneet baarin puolelle, ja tulivat sitten tiuskimaan minulle ja seuralaiselleni, kun olimme muka vieneet heidän paikkansa.

Merkittäköön tässä välissä pöytäkirjaan, että Huvilateltassa ei ole numeroituja paikkoja, eikä paikkaa voi varata, jos välillä poistuu jonnekin muualle. Leidit eivät luultavasti olleet ymmärtäneet, että rock-keikoilla on toisenlaiset säännöt kuin oopperajuhlilla.

Jos rouvat olisivat ilmaisseet asiansa hieman kohteliaammin, olisin luultavasti luovuttanut paikkamme heille. Mutta heidän asenteensa oli niin tökerö, että päätin pitää kiinni periaatteistani ja katsoa jutun loppuun asti.

Toinen naisista kutsui minua mm. "veemäiseksi" ja "pojuksi", mistä en tietenkään ilahtunut, vaan vastasin samalla mitalla. Näyttää tietysti todella huonolta, kun 28-vuotias mies ärhentelee korotetuin äänenpainoin kahdelle kuusikymppiselle naiselle – vaikka objektiivisesti katsottuna he olivat ehdottoman väärässä ja minä kiistattoman oikeassa.

Myönnän, että hermostun liian helposti. Tai totta kai kuka tahansa hermostuisi, jos heitä nimiteltäisiin töykeästi päin naamaa. Mutta silti, sisälläni on ehkä liikaa purkamatonta aggroa. En vain halua enkä pääse purkamaan sitä kehenkään, sillä suurimman osan ajasta olen kontaktissa vain sellaisten ihmisten kanssa, joista pidän ja joille haluan olla hyvä. Kun sitten sattumalta joudun tilanteeseen, jossa avautuu mahdollisuus patoutuneen aggressiivisuuden purkamiseen, hyödynnän sen. Eihän se tietysti mukavaa ole – kenenkään kannalta.

Istumapaikkagate päättyi siihen, että naiset siirtyivät kyräillen toisille paikoille (erinomaisille istuimille suoraan eturivissä, saanen sanoa) ja yrittivät sieltä käsin vielä saada portsaria heittämään minut ulos. Järjestysmies tietysti ymmärsi tilanteen todellisen luonteen, eikä naisten selittelyistä ja osoitteluista huolimatta edes vilkaissut minuun päin.

Mukava konsertti-ilta sai kuitenkin harmillisen tahran. Tämä oli välikohtaus, jossa ei ollut voittajia. Minua olisi pänninyt, jos olisin suostunut siirtymään ylimielisten jakkupukurouvien tieltä – ja minua pänni, kun pidin pintani ja paikkani, mutta ajauduin sanaharkkaan heidän kanssaan.

Muutama huippujuttu tältä viikolta

Henri Bardouin

Pidän ranskalaisesta pastis-juomasta erittäin paljon. Se on mielestäni mitä tyylikkäin, maistuvin ja hauskin juoma – etenkin lämpiminä kesäiltoina.

Olen muutaman vuoden aikana testaillut muutamaa eri pastis-merkkiä (yleisimpiä mm. "51" ja Ricard) ja nauttinut niistä kaikista yhtälaisesti. Jokainen on mielestäni maistunut hyvältä, enkä ole löytänyt eri merkkien välillä suurempia eroja.

Kunnes tutustuin tänään Henri Bardouiniin. Kyseessä on luultavasti pastis-kentän hehkutetuin brändi, "le grand cru du pastis", "the Rolls Royce of pastis", jne. jne. Suhtauduin moiseen hypeen erittäin epäilevästi: miten jokin pastis voisi olla muita parempi, jos kaikki ovat aina olleet hyviä?

Mutta Henri Bourdain on parempi. Se on enemmän. Se... maistuu joka suuntaan. Siinä ei ole vain yhtä tai kahta tai kolmea makuvivahdetta, vaan se on... kolmiulotteinen maku. Sitä on mahdotonta kuvailla sanoin – kuten ehkä huomasittekin.

Suosittelen aivan jokaista kokeilemaan Henri Bardouinia. Mutta jos ette ole koskaan aiemmin juoneet pastista, älkää juoko tätä ensimmäisenä. Ostakaa Alkosta pieni Ricard, testatkaa sillä, ja vasta sen jälkeen mahdollisesti verratkaa Henri Bardouiniin.

Vihaan tatuointeja, enkä todellakaan haluaisi ottaa sellaista – mutta Henri Bardouinin nimen voisin hakkauttaa vaikka otsaani. Huh!

Quick Change

Vuoden 1990 veijarikomedia on toistaiseksi ainoa Bill Murrayn ohjaama kokopitkä elokuva. Pankkiryöstöhassuttelu on vielä "vanhaa" Bill Murrayta, enemmän Ghost Bustersia kuin Lost in Translationia. Siitä huokuu silti Murrayn kipakan kuiva huumori ja paikoitellen jopa aggressiivinen komiikan tyyli.

Tällaiset stressielokuvat, joissa sankarit yrittävät suorittaa jotain tehtävää aikarajan puitteissa, ahdistavat minua. TV-sarjojen puolelta Fawlty Towers on tietysti tämän genren kuningas. Hauskaa, mutta painostavaa. Näihin pitäisi vain osata suhtautua kevyemmin – mutta hyvin tehtyinä nämä imaisevat mukaansa. Niin kuin Quick Change.

Matkarakastajat

Pedro Almodóvarin uusin tuotos on kepeä, hömelö – ja järkyttävän hauska. Siis järkyttävän. Monessa kohdassa miettii, "saako" tällaisia vitsejä edes kertoa! Matkarakastajien huumori on törkeää, suoraviivaista ja likaista – mutta silti todella sympaattista ja loppujen lopuksi hyvällä maulla toteutettua.