Miltä siellä ulkona näyttää?

Välillä tulee pohdittua median merkitystä maailmassa. Merkitys on helpointa hahmottaa, jos miettii millaista olisi elämä ilman mediavälineitä tai sisältöjä. Millainen maailma on aiemmin ollut, millainen oma elämäni. Jos jonkin asian ymmärtää vasta silloin kun on sen menettänyt niin median kohdalla se on Mielestäni median parhaita ominaisuuksia on, että se muun muassa mahdollistaa ja monipuolistaa seuraavia asioita:

 Oppiminen

Vuorovaikutus

Vaikuttaminen

 Tämä blogikirjoitus käsittelee tuota ensimmäistä kohtaa, eli oppimista. Tässä tapauksessa oppimisella viittaan median tarjoamaan tietoon eri aiheista. On monia asioita, joista en olisi kuullutkaan ilman, että olisin törmännyt aiheeseen mediassa. Näihin sisältöihin kuitenkin vaikuttaa se, mitä ja miten niistä kerrotaan. Esimerkiksi nostan tässä kirjoituksessa luonnontieteellisen aiheen: Kantasolut. Tarkastelen Lilla Vicsekin ja Julia Gergelyn tekemää ja vuonna 2011 julkaistua tutkimusta ”Media presentation and public understanding of stem cells and stem cell research in Hungary”.

 Tutkimus käsittelee sitä, kuinka kantasoluja ja sitä koskevaa tutkimusta esitetään unkarilaisessa mediassa. Tutkijat tarkastelevat median analysoinnin ohella myös yleisön näkemyksiä aiheesta. Tutkimuksessa tehdään ryhmähaastatteluja se media-analyyseja.   Aihe on sinänsä herkullinen tutkimuskohde, että kantasoluihin liittyy paljon erilaisia näkökulmia, tulevaisuuden kuvia ja eettisiä kysymyksiä. Kuten muualla on sanottu:

 “Scientific research, while it is still at a very early stage, is developing rapidly and creating enormous challenges for ethicists and policy-makers, especially in relation to embryonic stem cells. … The facts, definitions and terminology are confusing and are liable to misuse by those who seek to further a particular position.”

 Media-analyysit toteutettiin kantasoluja käsitteleviin artikkeleihin, jotka olivat julkaistu vuosina 2006-2008 viidessä Unkarin luetuimmassa päivittäislehdessä. Artikkeleita määrälliseen sisällön analyysiin päätyi yhteensä 326. Tutkijat huomasivat analyysissa, että suurin osa aiheeseen liittyvistä artikkeleista olivat muodoltaan läpimurto- (37.7%) tai henkilökohtaisjuttuja (30.1%). Seuraavaksi eniten jutut käsittelivät kantasolututkimuksen ristiriitaisuuksia. Näitä artikkeleita oli koko joukosta 10.4 prosenttia. Julkisuuden henkilöihin liittyvät jutut olivat analyysin perusteella harvassa.

 Ryhmähaastatteluissa selvisi, että haastateltavat nojasivat tiedoissaan vahvasti mediaan. Kaikilla haastateltavilla oli jokin käsitys kantasoluista ja niiden olemassaolosta mutta suuria tietoaukkoja kuitenkin esiintyi. Suurin osa haastatelluista ei tiennyt esimerkiksi, että kenen kantasoluja hoidoissa voidaan hyödyntää tai, että mikä kantasolukloonauksen ja tutkimuksen suhde on. (Vaikeita kysymyksiä täytyy myöntää varmasti itse kullekin.)

 Tutkijat huomasivat tutkimuksessaan, että haastateltavien mahdolliset tietoaukot  aiheesta vastasivat verrattaen paljon aiheiden esiintymismäärään mediassa. Niistä aiheista, joista haastateltavat eivät tienneet paljoa tai ollenkaan, ei oltu myöskään paljoa mediassa kirjoitettu. Sama päti osaltaan myös toiseen suuntaan. Aiheista, joita ei mediassa käsitelty, ei myöskään tiedetty kovin paljon haastatteluissa.

 Tutkimus herättää melko ristiriitaisia ajatuksia. Medialla ja sen sisällöillä on selkeästi suuri merkitys ihmisten tiedoille eri aiheista. Ei siis ole aivan yksi ja sama, mitä aiheita mediassa käsitellään, joten mediatoimituksissa käytetään valtaa valittaessa eri aiheita. Samoin on myös tärkeää, että mikä näkökulma aiheeseen mediassa valitaan. Nostetaanko siellä esiin eri näkökulmia ja keskusteluita aiheesta vai esitetäänkö sisällöt ”jo ratkaistuina” kysymyksinä. Toisaalta, ei ihmisten tulisi olla vain mediatoimitusten ”armoilla” tässäkään asiassa vaan aktiivinen tiedon etsintä ja rakentaminen kuuluisivat mielestäni jokaisen ihmisen työkalupakkiin ja ohjelmaan. Onneksi on olemassa sosiaalisen median eri kanavat (mitä tässä itsekin teen) ja tiedontuottamispalvelut, mm. Wikit.  

 Onko teidän mielestänne jotain aiheita, joita mediassa ei käsitellä mutta joita ilman uuta tulisi käsitellä? Mitkä asiat tähän vaikuttaa ja miten aiheiden käsittelyä voisi edistää?

 Kantasoluterveisin,

Tällä kertaa blogikirjoituksessani kirjoitan blogeista mediamuotona. Blogeja ylipäänsä on mediatutkimuksen parissa tutkittu viime vuosina aika paljon. Tähän ehkä suurimpana tekijänä on vaikuttanut sosiaalisen median tuoma molemmin suuntainen (lue: useisiin suuntiin) vuorovaikutus. Median käyttäjät ovatkin tässä uudessa tilanteessa myös aktiivisia osallistujia – tiedon tuottajia ja jakajia – pelkän vastaanottajan roolin sijaan. Toisaalta sosiaalinen media itsessään on herättänyt niin paljon mielenkiintoa, että siitä tehdyt kirjoitukset ja tutkimukset alkavat tulla jo korvista ulos. Okei… sosiaalinen media itsessään on melko menneen talven lumia. Siinä ei siis niin paljon UUTTA kerrottavaa ole. Tällä en kuitenkaan tarkoita tiedon syventämistä ja näkökulmien avartamista, niissä riittää vielä työnsarkaa vaikka kuinka. Tämänkertainen postaus käsittelee tutkimusta, joka herätti mielenkiintoni juuri näkökulmansa vuoksi.

 Kyseessä on Rebecca Tigerin tänä vuonna (2015) julkaistu tutkimus ”Celebrity gossip blogs and the interactive construction of addiktion”.

 Luetteko te julkkisjuorublogeja? Vaikka genre itsessään on minulle melko vieras, kyseessä on siis yksinkertaistetusti blogit, jotka käsittelevät julkisuuden henkilöiden elämiä ja vaiheita. Kun julkisuuden henkilö jää kiinni huumeista, niin siitähän riittää pureksimista.

 Tutkija tarkastelee tutkimuksessaan julkkisjuoru blogaaja Perez Hiltonin blogia ja sitä kuinka blogissa käsitellään näyttelijätär Lindsay Lohanin huumeongelmaa. Tutkija kiinnittää huomiota erityisesti siihen, kuinka addiktiota rakennetaan vuorovaikutuksessa kirjoittajan ja lukijakommentaattoreiden kesken. Mielenkiintoisena huomiona erityisesti siis se, että addiktiosta ei puhu tässä tapauksessa tietyt asiantuntijaroolissa toimivat henkilöt (esim. lääkärit tai tutkijat) tai instituutioiden (esim. virastot, sairaalat, yliopistot ja muut tutkimuslaitokset) edustajat vaan ketkä tahansa, jotka blogia lukevat ja osallistuvat sen yhteydessä keskusteluun.

 Jokainen asiasta kirjoittaja osallistuu omalta osaltaan siis tiedon ja rakentamiseen ja tuottaa eväitä sosiaalisen todellisuuden ilmiöiden ymmärtämiseen. Tässä tapauksessa siis addiktion. Ajatuksena siis se, että keskustelut luovat pohjaa, sille kuinka ihmiset voivat käsittää addiktion. Tutkija osoittaa, kuinka blogissa tapahtuva keskustelu uudistaa ja ylläpitää vallitsevia ajattelutapoja huumeiden käytöstä huonoutena (badness) ja sairautena (sickness), joita tulisi hoitaa kurilla, eli vankilalla ja pakkohoidoilla.

 Totta kai tällaista tiedon rakentamista on aina ihmisten välisissä keskusteluissa tapahtunut, mutta blogit ovat tuoneet keskusteluun yhä useammat tahot ja keskustleut jäävät myös jälkeenpäin tarkasteltavaksi nettiin. Tarkastellessa lukijamääriä, tutkimuksessa käsitelty blogi tavoittaa jopa useampia ihmisiä kuin ns. viralliset tahot, jotka riippuvuuksista tietävät. Näin ollen blogit ovat osaltaan erittäin merkittäviä sosiaalisen todellisuuden rakentajia.

 Tutkimus tuo esiin mielestäni mainiosti esiin sen, kuinka jokaisella netinkäyttäjällä on oma lusikkansa sopassa siinä, kuinka tässä maailmanajassa asiat ymmärretään ja miten tilanteet (esim. huumeongelmat ja addiktiot) nähdään. Tämä on mielestäni tärkeä pointti siinä, että sama pätee ihan mihin tahansa ilmiöön ja asiaan ihmisten keskuudessa. A) yritämme tehdä asioita yhdessä toistemme kanssa ymmärrettäviksi, b) ymmärrysyrityksemme vaikuttavat ymmärrykseen asioista, sillä ne luovat pohjaa sille, kuinka asiat nähdään tai tulee nähdä.

 Yhteisymmärrysterveisin,

Miltä siellä ulkona näyttää? Kysymys tuli taasajankohtaiseksi, kun vastaan tuli tutkimus, joka käsittelee ilmastonmuutos-kuvia. Tiedättekö? Siis, niitä kuvia, jotka uutisissa ja yleisesti sanomalehdissä nostetaan esiin aihetta käsittelevissä jutuissa. Television kohdalla puhuttaisiin erilaisista videoista. Tutkimuksen nimi on: ”Image matters: Climate change imagery in US, UK and Australian newspapers” ja sen on tehnyt Saffron J. O´Neill. Tutkimus on julkaistu vuonna 2013 Geoforum –journaalissa.

 Kuvat ovat mielenkiintoinen tarkastelukohde, sillä osana visuaalista kulttuuria ne vaikuttavat siihen, kuinka ihmiset tulkitsevat erilaisia asioita. Medialla voidaan nähdä olevan siis valtaa. Kuvat eivät myöskään ole koskaan neutraaleja siinä mielessä, että voivat esittää . Ilmastonmuutos aiheena on varmasti niin keskustelua ja erilaisia näkemyksiä herättävä, että sitä käsiteltäessä luultavasti käytetään myös ajatuksia herättäviä kuvia.

 Tutkimuksen ensimmäisessä osassa tutkija tarkasteli 13 sanomalehden verkkoversioita ja niissä vuonna 2010 ilmestyneitä ilmastonmuutosta käsitteleviä juttuja ja jutuissa käytettyjä kuvia. Sanomalehdet olivat yhdysvaltalaisia, brittiläisiä ja australialaisia. Aineisto koostui yhteensä 1603 kuvasta. Toisessa osassa tutkija kiinnitti huomiota tarkemmin tärkeimpiin yksittäisiin kuviin, jotta niiden sävyjä ja kokonaisuuksia pystyttiin tarkastelemaan perusteellisemmin ottaen huomioon niiden poliittiset ja kulttuuriset kontekstit.

 Tutkijan mukaan analyysi osoittaa, että kuvissa näkyy kuinka kaikissa tarkastelluissa sanomalehdissä on samanlaisia tapoja visualisoida ilmastonmuutosta. Tutkijan mukaan myös mediayhtiöiden omistussuhteet määrittivät tapoja, joilla ilmastonmuutosta kuvataan. Tämä on erityisen mielenkiintoista ottaen huomioon, että mediayhtiöt ovat entistä vahvemmin osa markkinaehtoista globaalia taloutta. Tämä tarkoittaa, että samoja uutisia voidaan käyttää, yhdistellä ja jakaa hetkessä ympäri maailmaa ja valta määrittää mediassa käsiteltäviä aiheita ajautuu entistä harvempien käsiin.

 Yksi tapa kuvata ilmastonmuutosta on esittää se ikään kuin ”kiistanalaisena” ilmiönä.  Näissä kuvissa esimerkiksi poliitikot ovat esitetty ikään kuin vastakkain asetellusti tai epäilevästi. Toinen tapa puolestaan esitti ilmiön ”etäännyttävästi”. Etäännyttäminen tarkoittaa tässä tapauksessa etäännyttämistä sekä maantieteellisesti että psykologisesti. Kuvissa näkyy näissä tapauksissa esimerkiksi höyryjä ilmaan työntäviä savupiippuja tai jäätikköjä. Ikään kuin ilmastonmuutos tapahtuu jossain tuolla kaukana. Tutkija viittaa toiseen tutkimukseen, jossa todettiin, että mikäli vastuut muutoksesta sysätään pelkästään esimerkiksi teollisuudelle, se vähentää ihmisten sitoutumista ilmiöön ja sen torjuntaan. Helppo kuvitella!

 Mielenkiintoista tarkastella, millaisia kuvia on käytetty suomalaisessa mediassa ilmanmuutoksesta uutisoitaessa.

 Tuleeko teille mieleen muita asioita tai kysymyksiä, joissa kuvilla on iso merkitys asian tulkinnassa? Tai milloin olette törmänneet juttuihin, joiden kuvitus on herättänyt erityistä mielenkiintoa? Toisaalta vaikuttavimpia kuvia voivat olla ne, joihin ei edes osaa kiinnittää huomiota ja samalla ne vahvistavat yleistä normia tietyissä asioissa.

 Ilmastoterkuin,

Google ehdottaa nuorista, että he ovat a) laiskoja, b)kunnan tulevaisuus c) säännöllisesti ajattelemattomia. Pitääkö tämä paikkansa?EI ja KYLLÄ.

Nuorista puhutaan usein ikään kuin he olisivat yksi kokonaisuus, selkeärajainen ja sisäisesti ristiriidaton ryhmä, joukko ihmisiä. Nuoret ovat sitä tai nuoret ovat tätä. Sama pelkistykseen ja yleistykseen pohjautuva ja sitä ruokkiva ajattelutapa koskee kaikkia ihmisiä. Lapset ovat: a)…, b)… & c)… niin kuin aikuiset (a,b,c) tai ikääntyneet (eli osa abc-aikuisista).  Miksi tällaisia yleistyksiä tehdään ja miten yleistyksiin aina vain palataan? Miten tällaiset yleistykset saavat yhteiskunnassa ja kulttuurissa jalansijaa?

Nuoret ovat…, koska…

 Törmäsin vähän aikaa sitten mielenkiintoiseen Mònica Figueras-Mazin, Marcel Mauri-De Los Ríosin ja Ruth Rodríguez-Martínezin (2013) tekemään tutkimukseen ”Invisible, Stereotyped and Filtered by Adults: The Image of Young People in the Catalan News Media”.

 Tutkijat tarkastelivat nuorten näkymistä mediassa, erityisesti uutisissa. Tutkimuksen mukaan nuoria ei paljon uutismediassa (Kataloniassa ainakaan) näy. Nuoret näkyivät melkein ainoastaan urheilu-uutisissa (urheilijoista suuri osuus on nuoria). Nuoret näkyivät lisäksi merkittävistä teemoista uutisoitaessa. Näitä olivat muun muassa väkivalta, erilaiset katastrofit ja koulutus. Näissäkin kuitenkin aikuisen näkökulma oli keskiössä. Nuorten näkökulma saa tilaa väkivaltauutisissa mutta muissa rakenteellisemmissa kysymyksissä (koulutus, työ, voimaantuminen) näkökulma muuttui ulkonaiseksi tai institutionaaliseksi.

 Tutkimus herättää ainakin itseni pohtimaan ainakin seuraavia kysymyksiä:  

Miksi nuoria ei uutisissa näy?

Kuinka nuorten näkymättömyys (tai näkökulman rajautuminen) uutisissa vaikuttaa yleistysten syntyyn ja vahvistumiseen?

Miltä tulokset vaikuttaisivat suomalaisessa mediassa?

Mistä asioista uutisoitaessa nuoret saavat roolinsa ja miten heidät eri asiayhteyksissä kuvataan?

 …Miksi?

 Onko sinulla mahdollisuus osallistua keskusteluun ja tuoda esiin oma näkökulmasi?

 Miksi yhteiskunnan asioista puhuttaessa sivuutetaan joidenkin ihmisten (kokonaisten sukupolvien) näkökulmat? Kenen näkökulma ei pääse mediassa esiin? Ja jos pääset mediassa tuomaan esiin asiasi tai näkemyksesi, kuunnellaanko sinua itsenäsi vai jonkin laajemman kokonaisuuden osana ja edustajana? Kysymys median ylläpitämistä tai vahvistamista yleistyksistä on kuitenkin siitä, että haluatko esimerkiksi SINÄ tulla kohdatuksi jonkin suuremman joukon edustajana, vai ihan vaan omana yksilöllisenä itsenäsi? 

Nuoret (tai mitkään muut ryhmät) eivät ole yksittäinen kokonaisuus. Kaikki nuoret eivät ole samanlaisia. Joillakin nuorilla voi olla enemmän yhteistä isovanhempiensa kanssa kuin joidenkin ikäistensä. Sama pätee myös toiseen suuntaan. Toisaalta ”nuoret ovat sitä tai nuoret ovat tätä” voi pitää jossain tapauksessa ihan paikkansa. Kyllä nuoret ovat a) laiskoja (kuten jokainen muukin ihminen on välillä laiska), b) ja C) kunnan tulevaisuus sekä säännöllisesti ajattelemattomia. Kuten KUKA TAHANSA muukin. Olisi kuitenkin väärin nuoren ihmisen tavatessaan ennakkoluuloisesti nähdä hänet yksinomaan a) laiskana, b) kunnan tulevaisuutena tai c) säännöllisesti ajattelemattomana.

Terkuin,

INTRO 

Blogin ensimmäinen kirjoitus liittyy ajankohtaisesti urheiluun. Tämä on luonteva aihe mediablogille, sillä millainen olisikaan urheilunkenttä ilman mediaa?  

Tässä blogipostauksessa huomiota kiinnitän erityisesti amerikkalaiseen jalkapalloon. Viime viikollahan New England Patriots voitti vuotuisen Super Bowlin. Vaikka laji itsessään voi olla melko vieras Suomessa (vrt. esim. jääkiekkoon), tarkasteltava ilmiö on kuitenkin varmasti tunnistettavissa myös muissa lajeissa. Kirjoitan nimittäin tässä postauksessa urheilun sukupuolittuneisuudesta, erityisesti hegemonisesta maskuliinisuudesta. 

MISSÄ SE PIHVI? Tässä: 

Postaus pohjautuu Eric Andersonin ja Edward Kianin (2012) tekemään tutkimukseen, jossa he käsittelevät amerikkalaiseen jalkapalloon liittyen kuvaa maskuliinisuudesta. Tutkimus on nimeltään ”Examining Media Contestation of Masculinity and Head Trauma in the National Football League”. 

Tutkijat kiinnittävät artikkelissaan eri maskuliinisuuden tavoista huomiota erityisesti ns. itsensä uhraamiseen. Eli siis pointtina on se, että mitä vakavampi tälli pelaajalle tulee sitä ”hienompi” hänen tekonsa on joukkueen hyväksi. Tämä on kuitenkin lievästi sanottuna hieman kyseenlaista sillä, (mikäli olette jenkkifutista koskaan vähänkään katsoneet) se voi olla välillä erittäin vaarallista. Urheilijoiden lisäksi urheilujuontajat ovat vahvistaneet tähän toimintaan ja lajiin yleisesti liittyen myyttiä maskuliinisuudesta (ja siis erityisesti, kuinka sitä rakennetaan). Eli siis yksinkertaistettuna, että ihannoidaan tällaista itsensä ”uhraamista”.   

Suurena urheilutapahtumana ja suosittuna lajina tapa, jolla maskuliinisuutta rakennetaan ja kuinka sitä ihannoidaan, leviää myös muualle yhteiskuntaan. Tällainen kapea kuva maskuliinisuudesta alkaa siis rajoittamaan miesten olemista ja itsensä ilmaisua. Kaikki eivät jenkkifutiksen luomaan muottiin mahdu. 

Tutkijoiden mukaan kulttuurissa on tapahtumassa kuitenkin muutosta ja urheilijat ovat alkaneet myös kieltäytyä tästä vaarallisesta tavasta. Hieman säröä tässä urheilijamyytissä ilmeisesti siis on. Urheilijoiden terveyden ei pitäisi mennä maskuliinisen ”taistelijakertomuksen” edelle.  

MITÄ? MITEN? MIKSI? 

Hyvä tutkimus herättää aina jatkokysymyksiä ja uudet ajatukset nivoutuvat omaan arkeen ja ympäristöön. 

Tällaisia kysymyksiä ainakin minulla herää:        

Millaista kertomusta sitten muissa lajeissa rakennetaan? Esim. hiihdon karpaasimyytti?

Ovatko tietyt lajit tarkoitettu (tiedostaen tai tiedostamatta) pelkästään miehille tai naisille? Tai tarkemmin tarkoitettu stereotyyppisesti erityisesti maskuliinisille miehille tai feminiinisille naisille?      

Mitkä lajit?     

Mistä tämä sukupuolisidonnaisuus johtuu?       

Miten urheilijat itse näkevät urheilun (ja siihen liittyvän mediakuvan) sukupuolittuneisuuden?        

Onko tästä jotain hyötyä (kenelle) ja millaista haittaa tästä voi olla (kenelle)?  

Terkuin,