#weltballon

Oon taistellut pelon ja ahdistuksen kanssa ehkä enemmän kuin monet mut tuntevat ihmiset osais aavistaakaan. Korkeanpaikankammo iskee yhtäkkiä parvekkeella tai portaissa, ahtaanpaikankammo täydessä ratikassa tai kapeassa käytävässä, suljetunpaikankammo hississä. Veden tai maan alla on paha olla, oli kyse sitten metrotunnelista tai akvaariosta. Lista jatkuisi vielä aika lailla, jos kehtaisin tässä kaiken myöntää.

Oon oikeestaan koko tän reilun kolmen kuukauden ajan kerännyt rohkeutta lentää Weltballonilla. Siedätin itseäni kattoterassilla, oopperan toisella parvella (joka oli muuten kaiken järjen vastaisesti pahin; nojasin takaseinään ja olin hetken ihan varma, että putoan ja kuolen), TV-tornissa... ja eilen tein sen! Kävelin ihan omin jaloin pallon kyytiin, otin kaiteesta kiinni ja keskityin esittämään rauhallista. Olin ilmassa 15 minuuttia, ja pallo nousi 150 metrin korkeuteen. Osan siitä ajasta oli jopa aika ihanaa. Maisemat olivat upeat ja tuuli tuiversi tukkaa. Sitten se hetki oli ohi ja taas pelotti.

Mutta jos mä jotain oon tän harjoittelureissuni aikana tajunnut, niin se on rohkeuden olemus. Ennen mun lähtöä tosi monet sanoi mulle, että olen rohkea, kun lähden yksin maahan, jonka kieltä en osaa. Teki mieli nauraa sellaista itkunsekaista naurua, koska olo oli niin kaukana rohkeasta. Mähän olin ihan kauhuissani. Miksi ihmeessä muut eivät sanoneet mua pelkuriksi, vaan rohkeaksi?

1524 on Flickr.