#tuloerot

Suomalainen yliopisto-opiskelija. Vaihtolukukausi Meksikossa. Tulot kuukaudessa 478 euroa opintotukena.

Meksikolainen kauppatieteiden kandidaatti. Ensimmäisessä oman alan työpaikassa. Aloituspalkka 6000 pesoa (=478 euroa) kuukaudessa.

Vaikka vertailu Suomen ja Meksikon välillä on täysin turhaa, ei siltä ole voinut välttyä viimeisen viiden kuukauden aikana, jotka on täällä kaktuksen kotimaassa elämänkokemusta kerryttäessä tullut vietettyä. Päällimmäisenä mielessä ei ole maailman toiseksi suurimman kaupungin vaarallisuus tai kaoottinen liikenne eikä edes koko maata ravisteleva huumesota, vaan eniten silmiä on avannut Meksikon käsittämättömän suuret tulo- ja hyvinvointierot. Siinä missä itse saan/joudun käymään koulua maan rikkaiden perheiden lasten kanssa, kolme minuuttia kestävällä kotimatkallani vastaan tulee useasti maan lakisääteisellä 45 peson päivittäisellä minimipalkalla tai jopa vähemmällä toimeentulevia ihmisiä. Virallisten tilastojen mukaan näitä köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä on 54 prosenttia väestöstä.

Meksikossa maallinen hyvinvointi on keskittynyt hävyttömän pienelle osalle kansaa. Meksikon yhdeksän rikkainta miestä tienaa vuodessa yhtä paljon kuin 14,3 miljoonaa keskipalkkaista meksikolaista, joiden ansiotaso on 220 pesoa päivässä, yhteenlaskettuna. 14,3 miljoonaa on lähes kolmasosa koko Meksikon työtä tekevästä väestöstä. GINI –kertoimella mitattuna tilastot ovat ehkä jopa vieläkin hälyttävämmät: maan köyhin viidennes tienaa 3,5 prosenttia BKT:sta siinä missä maan rikkain viidennes lohkaisee 57,4 prosentin siivun.

Mistä näin suuri epätasa-arvo ja väärinjakautunut varallisuus sitten johtuu? Juttelin asiasta erään taksikuskin kanssa, ja hän antoi asiaan tyhjentävämmän vastauksen sekunnin miettimisajalla kuin yksikään EU-poliitikko on antanut eurokriisiin koko kevään aikana. Koulunsa peruskoulun jälkeen lopettanut herrasmies kiteytti asian kahteen sanaan: koulutuksen puute. Syitä eivät hänen mukaansa ole sen koommin korruptoitunut hallitus, huumeongelmat, kansalaisten välinpitämättömyys tai julkisen talouden huono tila, vaan nämä ovat pelkästään seurausta koulutuksen laiminlyönnistä. Siinä missä jokainen suomalainen omaa lähtökohtaisesti samat mahdollisuudet aina ammattiinvalmistumiseen asti, vain 25 prosenttia meksikolaisista jättää vielä nykyäänkin peruskoulunsa kesken. Sanomattakin on selvää, että tämä johtaa loputtomaan oravanpyörään, kasvattaen ihmisten välistä epätasa-arvoa.

Jos tilanne koulutuksen suhteen on tänä päivänä huono, on se ollut katastrofaalinen vielä muutama vuosikymmen sitten. 60-luvulla vain 23 % koulun aloittaneista hoiti ala-asteensa kunnialla läpi, ja ikäluokasta vain 12 000 valmistui loppujen lopuksi kolmannen asteen koulusta. Virallisesti 97 % meksikolaisista nuorista todettiin tuolloin kyvyttömäksi osallistumaan maan kehittämiseen ja yhteisten asioiden hoitoon. Vertailun vuoksi kaksikymmentä kertaa pienemmässä Suomessa valmistui viime vuonna 4 155 tradenomia.

Jos ajatellaan valtaatekevien ja sitä omistavien olevan noin 50-60 vuotiaita, voidaan sanoa, että tällä hetkellä koko maata johtaa tuosta väestön kolmen prosentin "eliitistä" valittu porukka. Meksikon hallintojärjestelmää pidetään kansan keskuudessa täysin korruptoituneena ja olemassaolevaa lähestulkoon luokkayhteiskunnaksi rinnastettavaa järjestelmää tukevana. Innokkaimmat salaliittoteoroitsijat jopa väittävät, että Meksikon hallitus oli mukana nyky-yhteiskuntaa tuhoavassa huumebisneksessä 80- ja 90-luvuilla.

Uskoo ken tahtoo, mutta totuus on se, että tällä hetkellä ei kansan nousua sorron yöstä ole näköpiirissä. Köyhyys on vain lisääntynyt viimeisten vuosien aikana, ja Meksiko luokiteltiin vuonna 2009 Pakistanin kanssa maaksi, joka voi sortua hetkenä minä hyvänsä. Suurimpana syynä epävakauteen nähdään presidentti Felipe Calderonin joulukuussa 2006 aloittama sota maan huumekartelleja vastaan.

Lähinnä amerikkalaisten lääkeaineaddiktioista johtuen Meksiko joutuu käyttämään suuren osan voimavaroistaan taisteluun huumerikollisuutta vastaan. Siinä missä jenkit ovat ulkoistaneet tämänkin maailmanparantamisoperaationsa, meksikolaiset joutuvat elämään keskellä sisällissotaa, jossa on viimeisen neljän vuoden aikana kuollut yli 35 000 ihmistä. Epätoivoinen taistelu huumejengejä vastaan, joiden aseista 90 prosenttia on toimitettu USA:sta, on saanut presidentti Calderonin jopa harkitsemaan huumeiden laillistamista. Suomessa tällainen lausunto olisi mahdoton edes kunnallispoliitikolta, mutta täällä vaihtoehtoa harkitaan aivan vakavissaan.

Elämä Meksikossa ei kuitenkaan ole pelkkää kurjuutta. Kadunkulmalla kaasua myyvä mies jaksaa aina tervehtiä nuorta länsimaalaista isällisesti, ja julkisten WC-tilojen siivooja on aidosti iloinen parin peson tipistään. Oli se sitten ikuisen auringonpaisteen tai halvan oluen ansiota, meksikolaisten elämänasenne on ihailtava. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, valittamiseen ja itsesääliin meksikolainen sortuu vain harvoin. Osaltaan se saattaa olla selviytymismekanismi kurjuuden keskellä, sillä kukapa jaksaisi koko elämäänsä murehtia menetettyjä mahdollisuuksia, elämän epäreiluutta ja yhteiskunnan mädäntyneisyyttä.

Onneksi me suomalaiset jaksamme! Löydämme valittamisen aiheen lähestulkoon kaikesta jääkiekon maailmanmestaruutta lukuunottamatta. Tai no löydettiinhän siitä kiekkokullastakin kritiikin aihetta - sitä juhlittiin liian kännissä.