#pimeys

16. Luolan päässä näkyy valoa?

Ahdistavaa, väsyttävää, ärsyttävää

Mutta myöskin

tuijotan neljättä iltaa kynttilää       liekki on minua elävämpi puhelimen akku tyhjä kuten takkinikin paristokello viilaa sekunteja huolella Tapani-myrskystä tyhjyyteen nöyryytys kaikuu häpeää häpeä inhoa inho vihaa viimeiset viisi vuotta säännöllisen syrjittynä pitää ymmärtää                 ovat kateellisia                          niillä on vaikeaa oikeasti yritän                olen kateellinen                         minulla on vaikeaa viisi vuotta suurimpana oikeutena vahvuus eikä tyhjässä hämärässä hämätä itsevihaa en luule ajatuksiani teräviksi silti ne viiltävät   keuhkoni vereslihalle olen tukehtua hirviöhetkien hiljaisuuteen           ja pieni tassu polvellani vain vähän korkeammalla ruskeat silmät ja hännän vatkaama kysymys tehdäänkö jotain minun rakas rakas rakas isäntäni? minä otan taluttimen ja pannan ettei pimeä ahmisi sinuakin minulta   lumi nauraa muttei minulle        sinä pysyt vierelläni maailman paras mörkövahti ja kun nostan katseeni rotkoista tähtitaivas on komeampi kuin koskaan

Ne saa mut aina nauramaan

---

Kuljin rimpulassa hevosen vetämässä vaunussa. En ollut kauhean hyvä ohjastamaan, mutta pääsimme silti eteenpäin. Se oli jonkun mummelin hevonen ja olin palauttamassa sitä.

Menin mummelin luo kylään. Hänellä oli pieni pöytä, jonka ääressä söimme. Mummeli harmitteli, että siinä oli hankalat tuolit, eikä penkkejä. Sanoin, että olishan tää vähän pieni vaikka neljän hengen perheelle. Söin ja tiskasin.

Tiskatessani joku ystäväni tuli sinne myös ja mummeli alkoi avautua menneisyydestään. Hän oli nuoruudessaan tappanut miehensä, ottanut naamansa täyteen botoksia ja vaihtanut nimensä.

Lähdin mummelin luota kävelemään takaisin kotiin metsän keskellä kulkevaa hiekkatietä pitkin. Oli pimeää ja vaikea nähdä. Sitten kuu alkoi valaista tietä. Se oli valtava ja punertava. Otin kuusta kuvia. Kesken matkan alkoi myös sataa lunta ja oli taas vaikea nähdä. Otin pimeästä lumisateestakin kuvia.