#naimatavat

— Nyt ei Kaisa enää jouda käymään ulkotöissä, vaan hänen täytyy kihlakampsuja varustaa, kun sinä niin pian kutsuit kihlaamaan, sanoi Niemelän emäntä miehellensä. — Mikkelin päivän aikanahan tavallisesti on kihlajaiset aina pidetty, ja sitä minä nytkin tarkoitin. Kaisa kyllä saa käydä toivikkitöillensä; eivät meidän varsityöt yhtä henkeä kaipaa, ja jos kaipaisivatkin, niin sitten pitäisi ottaa vieraita muuhun työhön ja antaa Kaisan tehdä toivikkitöitään. Mutta nyt meidän ei tarvitse sitäkään tehdä, kun on työväkeä yllin kyllin, vastasi isäntä. Kaisalla oli kova kiiru kihlajaisten edellä. Hän ompeli, neuloi ja kirjaili lapasia, kintaita ynnä muita vaatekappaleita. Kaikki talon naiset auttelivat häntä joutohetkinään. Naapurien tyttölöille annettiin sukkain, lapasien ynnä muiden kihlakalujen valmistamista varten lankaa, ja mielellään he ottivatkin auttaakseen toivikkia. Mauno-setä puuhaili mallasten valmistusta ja oluenpanoa. Suutari-Olli, joka jo oli ennenkin talon nuorelle väelle kirkkokenkiä valmistanut, tuli nytkin kutsuttuna tekemään toivikille ja toisille tytöille ummiskenkiä ja lipokkaita. Kihlajaisten alusviikolla vedettiin nuottaa ahkerasti ja saatiin kaloja. Emännillä ja muilla naisilla oli sen seitsemän kiirettä tuvan pesussa ja muiden huoneiden siivoamisessa sekä leivoksien että muiden ruokain valmistamisessa. Kihlajaisiin teurastettiin iso sika ja puolenkymmentä lammasta. Määrättynä lauantaina alkoi jo keski-iltoin aikana tulla vieraita kihlajaistaloon. Jokainen toi tullessaan joko rukiisen tahi ohraisen leivän, ryynipiirakoita, askillisen voita ja muutamat vielä lammaskäpälän. Tupaan tultuaan antoivat vieraat tuomisensa talon emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Talon perhe tervehti vieraita, miehiä kättelemällä ja naisia likistämällä. Sikäli kuin vieraita tuli, annettiin heille ensin ryypyt vanhemmille ja sitten kahvia kaikille. Ja kun kaikki olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Tupaan oli tuotu toinen iso yhdestä puuntyvestä valmistettu pöytä, aivan samanlainen kuin entinenkin pöytä oli. Syötyä kylvettiin sauna: miehet ensin ja sitten naiset. Pimeän tultua sytytettiin kynttilät sekä kynttilänjalkoihin että yläpöydän päällä riippuvaan läkkiseen kynttiläkruunuun. Kylän nuorisoa alkoi vähitellen tulla kihlajaistaloon kihlaajia odottamaan. Lapset juoksivat vähän väliä ulkona kuuntelemassa sulhasten kelloja. Kotvasen perästä kuultiin vihdoin kellojen ja kulkusten helinä, ja pian olivatkin sulhaset pihalla. Talon poikamiehet menivät vieraita vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia.

Toivikkiajaksi kutsuttiin sitä aikaa joka oli harjakaisten ja läksiäisten välillä. Kun morsiamen oli varustettava suuri joukko lahjuksia kaikille sulhasen sukulaisille ja koko häärahvaalle, vieläpä kuokkavieraillekin, niin voipi arvata mitkä joukot siinä piti valmistaa, kun monta vaatekappaletta oli ruoskan nenään pantava lahjuksia jaettaessa. Jo ämmäjäiskestin aikana kysyi Niemelän emäntä Lippolan emännältä, kuinka paljon oli mitäkin laatua lahjuksia varustettava, ja niitä ei suinkaan ollut vähäinen määrä. Erittäin vielä, jos lahjusten ottajat tiesivät morsiamen olevan varakkaan, hän sai sitä riskimmästi varustaa lahjuksia. Jo tytöllä, joka naimisiin aikoi, piti olla kymmenittäin kassapaitoja, pitopaidat erikseen; samaten piti olla hameita, sukkia, kintaita, lapasia ynnä muuta vaatetavaraa. Siitä syystä jo äidit koettivat pitää takaisen jalan eteenpäin, so. he varustivat tyttärilleen vaatetta vahvasti. Varsinkin kun tyttö tuli toivikiksi, morsiameksi, oli varustuksilla kiiru. Tiettävästi ei sitä yksin eikä kaksinkaan käsin ennättänyt kaikkia varuksia valmistaa, vaan sukulaiset, hyvät ystävät ja naapurit saivat olla apuna. Niemelässäkin oli senkin seitsemän kiirettä tytärtä laitettaessa, kun oli anopille kudottava uudet sarkahameet, ne painettava sinisiksi sinihiilillä, ommeltava ja pantava punainen verka helmaan. Esiliinakangas oli myöskin kudottava ja esiliinat rimsuineen valmistettava. Pyyhe- (nenäliina-) kangas niin ikään piti kudottaman, ommeltaman ja rimsuteltaman. Samoin oli käsiliinakangas kudottava ja pyyhikkeet tehtävä valmiiksi ja kirjailtava molemmista päistä. Paitsi näitä oli valmistettava kuusi lahjapaitaa, epämääräinen luku sukkia, kintaita ja lapasia sekä vöitä ja monenmoisia nauhoja ym. pienempää rihkamaa. Tosin kyllä niitä oli jo entuudestaankin varattu, mutta piti sitä olla uuttakin, aivan vastavalmistettua kavetta.

Heti kaason lähdettyä morsiamen vierestä tuli Simolan emäntä kotikaasoksi. Morsian itkeä tillitteli niin kauan kuin nuoteiden kellot kuuluivat. Sitten kotikaaso otti morsiamen sylistä leivän ja voikupin, jotka hän yhdessä morsiamen kanssa vei huoneeseen, missä morsiuspuku riisuttiin ja morsian peitettiin tavallisiin vaatteisiin. Kun morsian oli saanut toiset vaatteet yllensä, hän otti porstuasta kolme sitä varten varustettua koivuista halkoa, aukaisi tuvan oven ja viskata jyräytti halot yli kynnyksen niin vinheästi, että ne menivät pankon alle. Häävieraat olivat vielä viidennen yön talossa ja läksivät seuraavana päivänä murkinan syötyänsä. Syyttä ei siis sanota sananparressa: "Niin on pitkä kuin karjalaisten häät".

Heti päivällisen perästä alkoivat nuodemiehet ja heidän vaimonsa tehdä kotiin lähtöä: hevoset valjastettiin ja kaikki laitettiin reilaan. Vähäistä ennen kuin nuoteet pöytään istausivat, kutsui juohtomies Simola sulhasen erikseen ja sanoi hänelle: — Minua oikein harmitti, kun sinä et Niemelässä älynnyt korjata viittasi lievettä, vaan annoit morsiamen käydä sen päälle istumaan. Koeta nyt, veikkonen, kavattaa hattuasi, ettei kaaso sitä saisi panna morsiamesi päähän ja niin viedä viimeisenkin vallan sinulta. — En minä semmoisista tempuista mitään veisaa, vastasi sulhanen. — Vai et veisaa, kunhan joudut akkavaltaan niin älyät, että iloinen on isän valta, iloton isännän valta. Vaikea on vieraan valta, tukalainen orjan olo, vaikeampi vaimon valta, akan valta ankarampi, saneli juohtomies. — Aika mies, kehtaat uskoa kaikkia pakanallisia maailman taikatemppuja, virkkoi sulhanen ja läksi pois.

Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni. Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua, ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän. Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.

Niemelässä oli myöskin kiirua yllin kyllin. Tommo-Yrjö pyydettiin räätälöimään sekä pito- että makuuvaatteita morsiamelle. Ihan ensiksi hän valmisti uuden kaattuan ja uuden vaipan. — Kaatut oli villaisista lammasnahoista tehty makuupeite. — Sitten hän teki lyhyen lammasnahkaturkin, jonka puuhkoksi pantiin valkeaa jäniksennahkaa, ja pitkän turkin, johon revon koipinahoista laitettiin puuhkot. Myös tehtiin lyhyt sarkaviitta, joka kaulustettiin punaisella veralla, ja rohkamoviitta, joka kaulustettiin valkealla säämyskänahalla. Samaa nahkaa pantiin koristukseksi rinnan kohdalle ja se kirjailtiin erivärisillä langoilla. Vielä pantiin samaa nahkaa vahvikkeeksi ja koristukseksi rohkamon juurille ja nahkan päälle ommeltiin punainen verkatilkku. Muille ei räätäli tällä kerralla tehnytkään mitään. Suutari-Tuomas kutsuttiin myös tekemään morsiamelle kenkiä. Hän ompeli kaksi paria lipokkaita, joiden suut kaulustettiin punaisella sahviaaninahalla. Myös rinnan päälle laitettiin koristeksi pykälöitettyjä sahviaanitilkkuja. Samaten koristeltiin ummiskengät, vaan ruohinkenkiin ja pieksuihin ei laitettu mitään koristuksia. Myös suutari teki uuden tupen morsiamen luupääveitselle. Valaja-Matti toi morsiamelle uudet vöyliset, jossa oli neulakota. Siihen vielä sijoitettiin uusi tuppi ja musta punaisella tereellä koristettu nahkainen kukkaro, jossa pieniä kapineita säilytettiin. Jos lienee morsiamen kotona ollut kiire, niin eipä joudettu laiskana olemaan sulhasenkaan kotona. Sulhanen teki rahkasuopetäjistä kaason kapan, jonka pohjaan ulkopuolelle hän leikkasi vuosiluvun ja oman puumerkkinsä. Myös hän teki kartun, vartan ja kangaspuut morsiamelleen.