NÀiden pakinain perÀstÀ otti kaaso morsianta kÀdestÀ kiinni ja talutti toiseen tupaan, jossa hÀn asetti hÀnet rahille istumaan ja alkoi sykeröidÀ hiuksia, kÀÀri ne palmikolle ja pani liikaset hivuksien jatkoksi. Sitten hÀn kÀÀri sykeröt niskan taakse vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllÀ nauhalla. Sykeröjen pÀÀlle hÀn asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen hunnun siten, ettÀ hunnun yksi sikko (kulma) kÀÀnnettiin kaksin kerroin ja kÀÀnnöksestÀ muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun pitkÀ sikko jÀi riippumaan morsiamen selkÀÀn ja ulottui keskiruumiin alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. NÀin valmistettu pÀÀhine oli tirkattipÀÀ, jota kannettiin siihen asti kun kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot laitettiin korvuksille, so. ne kÀÀnnettiin morsiamen niskan taakse ja pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni. TÀmÀ pÀÀnpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta syystÀ moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua, ei osannut oikein kunnollisesti sitÀ toimittaa. Arkiona se kyllÀ meni mukiin, mutta kirkossa kÀydessÀ ja muuten juhlatilaisuuksissa piti olla sÀÀnnöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu pÀÀhÀn. Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta talosta tai naapurista pÀÀnpanoon, huntua laittamaan. Jos pÀÀnpanon oikein hyvÀsti toimitti, se otti aikaakin.
Johannes HÀyhÀ. Kuvaelmia itÀ-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.
