Viekö digitalisaatio ihmisiltä jalat mennessään, omakuva katoaa ja minuus häviää oman mobiililaitteen sisälle? Tälläistäkö tämä sitten joskus aikanaan on. Katselin tuossa kaksi erilaista videota digitalisaaation tulevaisuuden näkymistä, jotka herättivät ristiriitaisia tunteita.

Videot olivat kuin jatkumo. Ensimmäisessä oli Microsoftin tulevaisuuden laitteistoa kuvastava video, missä kaikki vempaimet toki näytti hienolta ja hyödylliseltä. Kuten tieotokone jolla pystyi helposti koskettamalla selaamaan ja siirtämään projektiin liittyvää aineistoa. Kuin Iron Man elokuvien tekoäly Jarvis konsanaan. Videolla myös puhelin käytännössä ohjasi miestä suoraan kohteeseen ja näytti kaiken matkalla olevan. Onneksi mies oli ostoskeskuksessa yksin niin ei tullut yhteentörmäyksiä, sillä naama tuijotti luuria koko matkan. Kaikenkaikkiaan erittäin hyödyllisen ja käytännöllisen näkoisiä vempaimia, mutta en tiedä mihin olisi raja vedettävä, jotta minuus ei katoa puhelimeen ja itseluottamus omaan tekemiseen ilman teknologian apua ei katoaisi kokonaan.

Toinen videopätkä oli kuin ääripäähän vedetty kauhuscenaario mitä tapahtuu kun teknologian kelkkaan hypätään liian innokkaasti. Videolla nainen puhelimella tms eli elämäänsä pelaten kuin halpaa mobiiliapplikaatiota. Pisteitä kertyi julkisella liikenteellä matkustamisesta ja ruokaostoksista. Nainen kuitenkin oli erittäin masentunut tästä kaikesta fancystä pelailusta ja leikistä huolimatta. Videon lopulla havainnollistettiin sitä suurinta vaaraa siinä, kun identiteetti on upotettu yhden laitteen sisään. Naisen laite nimittäin hakkeroitiin kesken kauppareissun, eikä ylipirteästä help-deskistäkään ollut apua. Huolestuttavinta oli, että ainoa mistä nainen oli huolissaan oli se, että onko hänen kertyneet pisteensä turvassa. Ei esimerkiksi pankki yms enemmän henkilökohtaiset asiat.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään samaa?

Olen aivan hukassa. En tiedä kuka olen, mistä minuus muodostuu. En osaa enää hahmottaa mitkä tarpeet, tuntemukset ja ajatukset ovat mistäkin syystä. Haluanko miellyttää ihmistä? Haluanko olla se? Onko se saanut muutettua mun omia ajatusprosesseja Vai käynkö itsenäistä muutosta? Siks kai kirjotan Käsittelen itseäni yleensä ulkonäön kautta; miltä haluaisin näyttää, minkä näköisenä olisin itsevarma kehossani ja kokisin siihen yhteyttä.

Oon miettiny et tunnistaako ihmiset itsensä peilistä? Meinaan mitenkään syvemmin ku että "ai, sama kuva siel ku eilenki". Must tuntuu et ois mulla millane pärstä tahansa, suhtautuisin siihen jotenkin ulkopuolelta käsin. Et riippumatta rakastaisinko tai vihaisinko pärstääni, se on suhru joka ny sattu geeneistä pomppimaan.

Ehkä mä just sen takia koska katson itseäni ulkopuolisena, peilaan itseäni myös muihin ihmisiin niin paljon. Niin kuin olisin sarjakuvahahmo, jota voin muovata millaiseksi haluan, koska enhän se ole minä. On vaikea selittää miksi en osaa suhtautua itseeni “minuna”, en vain koe, että minulla olisi juuria, yhteyksiä, mitään, johon tuntisin vahvaa yhteyttä. Huomaan helposti muuttavani tiettyjä käyttäytymispiirteitäni päivästä toiseen. Oon tänään leikkisämpi, ihan vaan koska eilen ei tuntunut että ketään ois kiinnostanu (mä). Mun ihanneminä(persoonallisuuden piirteet joita haluaisin korostaa) ovat muovautuvaa vahaa, ja samoin se miltä haluun näyttää on vahaa. Mun keho on siis jotain mitä voin muokata semmoseks mistä mä pidän (muissa), Koska ei mulla oo fiilist siitä, mikä ois aitoa minua. Mä koitan löytää kehostani piirteitä mistä pidän ja mä koitan löytää vaatteita joista mä pidän, koska ihmiset suhtautuu toisiinsa ulkonäön kautta. Joten koitan löytää itteni ulkonäön kautta.