Perussuomalaisten kannattajat kutsuvat vihervassari-mediaksi periaatteessa kaikkea mediaa, joka kritisoi persussuomalaisten poliitikkojen tekoja ja sanomisia, tai todellisuudessa usein vain uutisoi niistä.

Emme ole kaukana Yhdysvaltojen oikeistoporukan "valeuutisia!" valituksista.

Lehdistönvapaus on välttämätön osa demokraattista yhteiskuntaa. Minkä tahansa tahon toimittajat voivat toki ollat puolueellisia, mutta kun kyse on poliittisten päättäjiemme toimista ja luetettavuudesta uskon ennemmin vasemmistolaiseksi haukuttua Helsingin Sanomia kuin esim. sattumanvaraista asenteellista nettikeskustelijaa.

Jos Li Andersson haaveilisi blogiteksteissään satuttavansa ihmisiä tai tekisi natsivitsejä, haluaisin vasemmiston kannattajana tietää siitä ja hyväksyisin sen kritisoinnin. Myös mielipiteeni Anderssonia kohtaan muuttuisi; en voisi tukea poliitikkoa, joka avoimesti käyttäytyy rasistisesti. Monia perussuomalaisten äänestäjiä nimimerkki 'Riikan' kirjoitukset Halla-ahon Scriptassa eivät tunnu haittaavan, mutta Hesarin ja Ylen kirjoittelu Purran ja Rydmanin tekemisistä kyllä ärsyttää.

Oon sanonut ennenkin, että nää 'paremmat' journalistiset, ja keltainen lehdistö alkaa huolestuttavasti erottua toisistaan entistä vahvemmin vain ulkoasullaan. Hyvää lehtimiestapaa on loukattu mm. plagioinnilla, kyseenalaisella kuvituksella ja kunnianloukkauksilla laidasta laitaan jo pidemman aikaa. Siitä voidaan sitten puhua erikseen, että millainen julkinen spekulaatio on ok ja millainen ei, etenkin lasten ja yksityishenkilöiden kohdalla. Pointti on siinä, että kun valtamediassa julkaistaan suoraan ja kritiikittä äärimielipiteitä samalla, kun ihmiset arkielämässään kärsii niiden vaikutuksista, jokin on vinossa ja pahasti.

Se, että jossain menee huonommin, tai että Suomessa vois mennä huonommin, ei tarkoita, että meillä menee nyt riittävän hyvin & kehittämisen voi lopettaa. 'Riittävän hyvin'; täällä rivikansalaiset yrittää päivittäin polkea toistensa oikeuksia mm. kotirauhaan, itse-ilmaisuun, koulunkäyntiin ja uskonvapauteen. Ei kuulosta reilulta minusta.

Äskettäin julkaistussa kirjassaan "A casa Lilás, memórias de um crime" (Lilásin talo, rikoksen muistoja), joka käsittelee lääkäri Carlos Firpon murhaa varhain aamulla 29. huhtikuuta 1958 Rua de Camposissa, Luiz Eduardo Costa tuo esiin kuusi seikkaa, jotka koskevat kiinnostuksen ja puolueettomuuden puutetta tapauksen tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä:

1. Rikospaikka ei ollut eristetty;

2. sormenjälkiä ei otettu huomioon; 3. kerättyjä todisteita ei otettu huomioon.

3. Brasiliasta tulleen poliisin keräämää todistusaineistoa ei otettu huomioon; 4. tapauksen tutkintaan ja syytteeseenpanoon ei liittynyt hallituksen etua.

4. Liittovaltion poliisin tarjoama yhteistyö ei ollut hallituksen edun mukaista. 5. Yksi syytetyistä allekirjoitti kirjeen poliisille.

5. Yksi syytetyistä allekirjoitti tunnustuksensa painostuksen alaisena, ja toinen kuoli "silloisen sisäministerin ja tuomari Heribaldo Dantas Vieiran suorittamassa kidutusistunnossa".

6. Allekirjoituksen vääryys vahvistettiin toisessa todistuksessa.